”Jokin aika sitten kiinnitin huomiota eräässä tapahtumassa tyttöön, joka oli oikea kaunotar. Hän pahoitteli, ettei ollut meikannut iho-ongelmiensa takia. Häkellyin siitä, miten alavireisesti hän puhui itsestään. Päädyimme keskustelemaan siitä, miten ulkonäkö on myös sitä, millaiseksi tuntee olonsa kehossaan.

Tiedän tuon tunteen. Niin kauan kuin muistan, olen jojoillut painoni kanssa ja reagoinut kehollani muutoksiin. Välillä minulla on ollut syömishäiriökäyttäytymistä.

Kymmenen vuotta sitten pidin Laihisraivarit-nimistä blogia. Silloin sain muutettua ajatuksiani ja liikunnan osaksi elämääni, ja laihduin reilusti. Asuin Helsingin keskustassa, joten pääsin helposti juoksemaan rantalenkkejä, joogaamaan ja tanssitunneille.

Kaksi vuotta sitten tulin raskaaksi. Raskaana oleminen oli helpottavaa aikaa ja tunsin oloni hyväksi. Kilot karisivat synnytyksen jälkeen. Mutta kun tyttäreni oli kolme kuukautta, maidontuloni loppui. Se oli minulle kova paikka – olin ajatellut olevani earth mother, joka imettää pitkään. Samoihin aikoihin mursin käteni. Olo oli surkea, ja turvauduin herkutteluun. Painoni nousi.

Kun muutin mieheni luo maalle Vihtiin, liikkumisesta tuli hankalaa. Asumme pellon ja metsän välissä, ja ohikulkutiellä ajaa rekkoja. Jos haluan lenkille, minun on ensin mentävä autolla kauemmas.

Alkuvuodesta kävin syvissä syövereissä. Vanhat pohjamudat nousivat esiin ja tunsin, etten kelpaa kellekään. Aivan kuin pääni yläpuolella olisi ollut ne kaksi Aku Ankkaa: enkeli ja paholainen. Toinen sanoi, että äläs nyt, kelpaat noin, ja toinen, että lihot vain ja homehdut tänne Vihtiin. Ei ollut minulle tyypillistä kävellä peilin ohi ja kääntää katsetta pois.

Saako kauneuspulmista puhua, vai pitäisikö aina väittää, että hyväksyy itsensä? Ajattelen, että minulla on oikeus sanoa, etten tunnista itseäni tässä kehossa.

Kilot itsessään eivät haittaa minua, sillä on ihanaa, että on pehmeyttä. Äitiys on tuonut lempeyttä ja armollisuutta itseäni kohtaan. Mutta minua harmittaa, etten ole yhtä ketterä ja jaksava. Minulla on myös polvi- ja nilkkavaivoja. Kun on 15 kiloa ylimääräistä, kyllä se tuntuu. Painoni on suurimmillaan kuin koskaan aiemmin.

Myös pukeutumisessa on oltava luova. Olen tullut tutuksi värikkäänä pukeutujana, mutta on vaikea löytää keholleni sopivia, tyylikkäitä vaatteita koossa 42–44. Rakastan muotia ja olen julkisessa työssä, joten haluaisin näyttää hyvältä.

Yritän silti olla lempeä itselleni. Ymmärrän, miksi painoa on tullut, ja annan itselleni aikaa. Ensimmäistä kertaa en häpeä painonnousuani.

Lue myös: Alma Hätönen: ”En halua enää käyttää aikaa painon pohtimiseen tai laihduttaa tv-töitä varten”

Otan nyt enemmän aikaa itselleni. Vuosia sitten tein liikaa töitä ja paloin loppuun, ja sen jälkeen löysin kundaliinijoogan ja äänimaljat.

Nyt opiskelen palautumisvalmentajaksi ja olen löytänyt tasapainon: sisäinen ja ulkoinen kauneus ovat yhtä, ja se mitä tunnen sisällä, näkyy ulospäin. Huulipuna Teams-palaverissa piristää mieltä, ja kulmakarvojen laittamisesta tulee ryhdikkäämpi olo. Niistä olen tarkka.

Äitiyslomalla ihmettelin Helsingissä käydessä, miksi kaikkien kulmat on liiskattu ylöspäin. Jouduin goog­lettamaan, ja löysin kulmien laminoinnin. Nyt käytän Goshin Brow Lift Lamination -geeliä. Se on täydellinen feikkilaminointiin.

Ennen testailin paljon uutuustuotteita, mutta neljä vuotta sitten sain suunympärysihottuman, joka levisi koko kasvoille. Sain neuvon yksinkertaistaa ihonhoitoani. Siirryin käyttämään lähes pelkästään luonnonkosmetiikkaa, ja samoihin aikoihin lopetin alkoholinkäytön. Nykyisin vain puhdistan kasvot, levitän seerumin ja kosteusvoiteen – enkä enää esimerkiksi kuori ihoani. Hyaluronihapposeerumista tuli pelastajani, jolla sain ihottumani kuriin. Välillä hemmottelen itseäni naamiolla – se on omaa aikaani. Kosketuksella on iso voima, ja siksi itseään pitää helliä.

Lue myös: Meikkaaja Essi Kylmänen: "Ihonhoitorutiinini muuttui, kun minulle puhkesi suunympärysihottuma"

Toki olen yhä kiinnostunut kosmetiikasta: olin juuri mukana lanseeraamassa Voglian ja Flow Cosmeticsin yhteistyötuotteita.

Maanantaista on tullut lempipäiväni. Silloin vien 1,5-vuotiaan tyttäreni Violan päiväkotiin ja kotiin palatessa keitän kahvin. Muutan olohuoneen työtilakseni ja laitan sanelimen päälle. Äitiyslomalla ei ole ollut varaa terapiaan, joten höpötän asioita itselleni. Samalla laitan kynteni, sillä jos en lakkaa kynsiäni, ne hapertuvat. Viikko ei käynnisty ilman tätä rutiinia.”

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä 4/2022.