”Suhteeni ulkonäköön vaihtelee kausittain. Olen kriittisin itseäni kohtaan silloin, kun elämässäni tapahtuu liikaa kaikkea enkä pidä itsestäni huolta. Kun olen väsynyt enkä ravitse kehoani oikein, keskityn herkästi kielteiseen.

Olen kokeillut nuorempana kaikki maailman detox-kuurit ja mehupaastot. En ole koskaan sairastunut varsinaiseen syömishäiriöön, mutta suhtautumiseni syömiseen on ollut häiriintynyt. Olen omaksunut meille tuputetun ­dieettikulttuurin, jossa syyllisyys kuiskailee pullan jälkeen ja seuraavana päivänä taas skarpataan.

En ole nuorempana tajunnut, että kilojen valittelu aiheuttaa paineita kaikille muillekin. Itseä kritisoimalla tulee kritisoineeksi muitakin, vaikka ei tarkoita sitä.

Havahduin itsekriittisyyteen kunnolla koronakevään jälkeen, kun sanoin töissä ääneen, että olen lihonut kymmenen kiloa. Tajusin, että arvostelen itseäni jatkuvasti, vaikka painon vaihteluilla ei ole mitään väliä. En halunnut pistää siihen enää yhtään energiaa.

Big Brother oli ensimmäinen tv-työ, jota varten en laihduttanut. Vaikka olin miettinyt suhdetta ulkonäkööni, kipuilin sitä päätöstä paljon. Ajattelin, että minun varmaan pitäisi jättää hiilarit pois, etten näyttäisi televisiossa turvonneelta.

Laihduttamisen lopettaminen oli saakelin vapauttavaa. Kun ei mieti ruokaa, on hirveä määrä energiaa kaikkeen muuhun.

Ihmisiä laitetaan edelleen lokeroihin, jotta heitä olisi helpompi ymmärtää.

Kun tein parikymppisenä huumori­ohjelmaa radiossa, käytin töissä korkkareita. Se oli monille ristiriitaista. Heidän oli vaikea käsittää, että muodista ja ulkonäöstä välittävä nainen voi olla hauska ja älykäs.

Tv-töiden aloittaminen on ollut radion jälkeen pieni sokki. Minua kritisoidaan enemmän, ja se on ollut vaikea pala.

Viime vuonna Jodelissa ruvettiin puhumaan, että olen tehnyt jotakin naamalleni. Se tuntui turhauttavalta. Koetin tehdä töissä parhaani, mutta naamani oli se, mihin ihmiset keskittyivät.

Kukaan ei halua kuulla, että on toisten mielestä vääränlainen. Se sattuu ja jää kaivelemaan, mutta enää en jää viikoiksi tai kuukausiksi vellomaan kritiikkiin.

Saatan jopa kysyä ikävän viestin laittajalta, miksi halusit sanoa minulle näin. Halusitko tietoisesti loukata? Aika usein vastaus on, etten minä tarkoittanut. Moni havahtuu vasta siinä vaiheessa, että olen oikea ihminen.

Lue myös: Raisa Omaheimo laihdutti jo ala-asteella, koska niin tekivät kaveritkin − nyt hän on läskiaktivisti, joka haluaa, että lihavat nähdään kokonaisina ihmisinä

Ymmärrän olevani monella tavalla valtavan etuoikeutettu. Pystyn valkoisena heteronaisena samaistumaan moniin mediassa oleviin henkilöihin. Samaan aikaan toivoisin, että esillä olisi enemmän erimuotoisia, -näköisiä ja -taustaisia ihmisiä.

Olen saanut palautetta, ettei minulla ole oikeutta puhua näistä asioista. Ymmärrän, miksi ei olisi. Ajattelen kuitenkin, että kaikilla on kipupisteensä, jotka voivat tuntua maailman isoimmilta. Emme voi määrittää sitä, kenellä on oikeus olla epävarma.

Oman ajattelutapani muutos alkoi itää nelisen vuotta sitten, kun aloitin tankotanssin. Siellä me, kaikenikäiset ja -kokoiset naiset, olimme melkein ilkosillamme peilin edessä omine muhkuroinemme ja arpinemme. Se muutti suhtautumista vartalooni. Tanssissa oli kyse ennen kaikkea siitä, mihin kroppa pystyi, ei siitä, miltä se näytti.

Itsensä arvostamiseen vaikuttavat hirveästi myös muut ihmiset. Minulla on maailman ihanin avomies, henkilökohtainen cheerleaderini, joka tukee minua kaikessa.

Hän on ollut koko syksyn työmatkalla mutta katsonut joka ikinen ilta Big Brotherin ja laittanut viestin, että vitsi olit hyvä, ihana ja kaunis.

Uskon ihmissuhteissa enemmän kemiaan kuin ulkonäköön. Kun on valtavan rakastunut, toinen ihminen on maailman kaunein ja täydellisin. Jos rakkautta ei ole, toista ei välttämättä pidä enää viehättävänä.

Ulkonäköpaineet ovat pelottavan alitajuisia. Olen tuntenut epävarmuutta esimerkiksi siitä, millaisena muut näkevät minut. Halusin pitkään olla hillitty ja elegantti, vaikka en ole eikä minun tarvitsekaan olla.

Toisaalta en ole ollut epävarma asioista, joista moni olisi voinut olla. Koira raateli minut, kun olin 8-vuotias, ja ylähuulessani on edelleen arvet. Olen kantanut niitä ylpeydellä. Vaikka koira kävi kimppuuni, pystyin säilyttämään eläinrakkauteni.

En haluaisi enää olla 21-vuotias, vaikka olin silloin 15 kiloa laihempi. Kehoni pystyy nyt paljon hienompiin asioihin ja voi paljon paremmin. On ollut vapauttavaa tajuta, miten rakkaudella katson äitiäni, joka on yli 70-vuotias. Minusta hän on superkaunis kaikkine elämän jälkineen.

Pidän itsessäni siitä, että minulla on habaa. Kroppani pystyy asioihin ja myös näyttää siltä, että se pystyy. Eniten tykkään siitä, etten mieti enää ulkonäköäni. Se näkyy olemuksesta.”

Juttu on julkaistu Trendissä 9/2020.