”En halua kuulla olevani kaunis, haluan sopivan tuolin”, sanoo Raisa Omaheimo ja purskahtaa nauruun.

Hän istuu sateenkaareville naisille ja sukupuolivähemmistöille suunnatussa ravintolassa tuolilla, jossa ei ole käsinojia. Se ei purista reisiä ja tuntuu siksi mukavalta.

Raisalta on juuri ilmestynyt kirja Ratkaisuja läskeille. Siinä hän kartoittaa yhteiskunnallisen läskivihan monia muotoja ja ehdottaa maailman muuttamista niin, että kaikki saavat tuntea olevansa arvokkaita sellaisina kuin ovat.

”On hienoa, että kehopositiivisuudesta puhutaan nykyään paljon, mutta valitettavasti sana on alettu usein ymmärtää niin, että kaikkien pitäisi rakastaa tai ihailla kehoaan”, Raisa sanoo.

Itsen rakastamisesta tulee helposti yksilölle vain yksi lisävaatimus. Siksi Raisa puhuu mieluummin läskiaktivismista, joka kääntää katseen yksilön kehosta maailmaan.

Yksilötasolla tavoitteeksi riittää, ettei aktiivisesti vihaa itseään ja antaa kaikille kehorauhan, Raisa sanoo. Rakennetasolla sen sijaan kaivataan suuria muutoksia.

Liikkeelle voi lähteä vaikka sopivista tuoleista – eli siitä, että julkisia tiloja suunniteltaessa otetaan huomioon myös muut kuin keskipainoiset kehot.

Läskivaara. Se on Raisan termi kulttuurimme maalaamalle uhkakuvalle, josta varoitellaan monin tavoin.

”Kulttuurimme viestii jatkuvasti, että lihavuus on jotain, mistä pitää päästä eroon, ja että vaikka et olisi läski nyt, saatat kohta olla. Syömishäiriöisiä puhetapoja, kuten ruokien jakamista hyviin ja pahoihin, pidetään normaaleina.”

Lapsena Raisa Omaheimo oli keskipainoinen mutta vaihtoi jo ala-asteella kavereidensa kanssa vinkkejä siitä, miten välttyä lihomasta.

Viidennellä luokalla Raisa oppi ystävältään kikan. Minigrip-pussiin pantiin tulisia mausteita, ja aina kun karkinhimo iski, mausteita koukattiin sormella suuhun.

Teini-iässä karkkilakot vaihtuivat kurinalaisempiin laihdutuskuureihin.

Lukion jälkeen Raisa oli mukana Ylioppilasteatterin toiminnassa. Siellä tehtiin fyysistä teatteria kehon hyvinvoinnista välittämättä.

”Ylpeilimme sillä, että vaikka olisi miten kova kuume tai ääntä jäljellä vain pihaus, lavalle mennään.”

Kun Raisa kerran käveli kadulla, hän ihmetteli, miksi maanpinta tuntui kallistuvan. Hän sai korjattua tasapainonsa juuri kun oli kaatumassa maahan. Vasta kotona hän tajusi mitata kuumeen. Sitä oli 39 astetta.

”Laihdutuskulttuurin keskellä kasvaneena olin sisäistänyt ajatuksen, että kehon viesteihin ei ole luottamista ja ne pitää tukahduttaa. Ylioppilasteatterissa opin hautaamaan ne entistä syvemmälle.”

Lue myös: Someaktivisti Taru Mänttäri lopetti laihuuden tavoittelun ja puhuu nyt kehorauhan puolesta: "Olen vapautunut painoni jatkuvasta miettimisestä"

Varhaisaikuisena Raisa Omaheimo sairastui syömishäiriöön. Joskus hän ahmi, oksensi ja sitten taas ahmi, joskus taas eli viikkokausia syömällä pelkkiä maapähkinöitä ja juomalla vain kahvia.

”Avunsaanti kesti tosi kauan. Tuntui, että muita syömishäiriöitä kuin laihuushäiriötä ei osattu tunnistaa.”

Välillä oireilu väheni. Erään suvantokauden keskellä Raisa tuli raskaaksi ja sai lapsen. Vauva- ja pikkulapsiajat olivat hänestä elämän ihanimpia: kerrankin väliä ei ollut sillä, miltä hän näyttää. Kaikki oli hyvin kun vain rintamaitoa riitti ja selkä kesti kantoliinailun.

Symbioottisten pikkulapsivuosien jälkeen, pitkälti yli kolmekymppisenä Raisa pääsi vihdoin psykoterapiaan.

”Vasta siellä opin tunnistamaan kehoni viestejä. Päätin myös hypätä ulos laihdutuskuurien noidankehästä. Se vapautti mielettömän määrän energiaa.”

Raisa käsikirjoitti omien kokemustensa pohjalta monologinäytelmän Läski. Vuonna 2016 Teatteri Takomossa ensi-iltansa saanut hurja ja kantaaottava näytelmä kysyi, miksi kulttuurissamme on parempi olla laiha kuin onnellinen.

Raisa toi näyttämölle oman kehonsa ja omat kokemuksensa: miehet, jotka käpälöivät luvatta ja sanoivat, että olisit kiitollinen kun jollekin kelpaat, ohikulkijat, jotka nimittelivät läskiksi tai huoraksi tai läskihuoraksi, liian pienet vaatteet, tilat ja turvavyöt, ja niin edelleen.

Raisa kuvaa näytelmää samanlaiseksi vedenjakajaksi kuin lapsen syntymä: on olemassa aika ennen Läskiä ja aika sen jälkeen.

Kriitikot ylistivät esitystä. Monet katsojat tulivat kertomaan, että olivat tunnistaneet monologista omat kokemuksensa ja tuntemuksensa, vaikka olivat siihen asti luulleet olevansa niiden kanssa yksin.

Raisa tietää omakohtaisesti, kuinka valtava merkitys kokemusten nimeämisellä ja jakamisella on.

”Silloin voi myös ymmärtää, että kokemukset eivät ole aina niin henkilökohtaisia miltä ne tuntuvat. Että kun joku ukkelsson huutaa törkeyksiä, niin siinä ei ole yksin vaan osana suurempaa näytelmää.”

Miesvaltaisissa yhteiskunnissa ajatellaan, että hyvä nainen ei vie liikaa tilaa, Raisa sanoo.

”Lihava nainen on vääränlainen ihan jo siksi, että vie fyysisesti tilaa. Ja jos hän vielä kehtaa olla äänekäs ja itsevarma, hän rikkoo liian montaa normia. Eihän sen pyllyä ole kiva miehen katsoa, ja sitten se kehtaa vielä nauraa päälle!”

Lue myös: Onko nainen aina liikaa: kovaääninen, puhelias, vanha, ärsyttävä? Neljä feministiä kertoo, miten naisvihaa vastaan voi taistella

Myös terveydenhuoltojärjestelmä pitää yllä lihavuuden stigmaa, Raisa Omaheimo väittää. Hänen mukaansa lääkärit usein olettavat, että lihavuus on syynä kaikkiin lihavan ihmisen vaivoihin, eivätkä siksi tutki tai hoida häntä kunnolla.

Kun Raisa itse muutama vuosi sitten sairastui uniapneaan, lääkäri antoi ainoaksi hoidoksi ohjeen laihduttaa eikä ohjannut häntä erikoissairaanhoitoon. Vasta kun Raisa protestoi kohteluaan, lääkäri kirjoitti lähetteen Uniapneapoliklinikalle ja Raisa sai sieltä hengityskatkokset estävän laitteen.

Raisan mielestä monen pahan alkujuuri on BMI, painoindeksi, joka kehitettiin tilastotyökaluksi eikä yksilöiden mittaamiseen.

”Silti lääkärit tuijottavat sitä sen sijaan että kohtaisivat potilaan kokonaisvaltaisesti.”

BMI ei erottele rasvan, lihasmassan ja luiden osuutta painosta eikä ota huomioon mielenterveyttä, sukupuolta, etnistä taustaa, taloudellista tilannetta tai muita yksilön elämään vaikuttavia muuttujia.

Raisan mukaan on absurdia, että painoindeksin perusteella määritetään esimerkiksi, kuka pääsee julkisella puolella lapsettomuushoitoihin ja millaisen vakuutuksen voi saada.

Raisa itsekin sai ensiasuntoa ostaessaan kuulla, että painoindeksilukemansa vuoksi hän ei voinut saada haluamaansa kattavaa, edullista lainaturvaa vaan hänen piti tyytyä huonompaan ja kalliimpaan vaihtoehtoon.

Harry Potterin lihava serkku, joka on paha, ilkeä ja tyhmä.

Jali ja suklaatehdas -elokuvan lihava poika, joka ahmii koko ajan suklaata ja tippuu kaakaojokeen kumartuessaan juomaan siitä.

Rough Night -elokuvan lihava nainen, joka hyppää stripparimiehen syliin ja tulee tappaneeksi tämän.

”Elokuvissa, tv-sarjoissa ja kirjoissa lihava on aina se hassu ystävä, naurettava kömpelys, ahne tyhmyri tai ilkimys, jollain tavalla vähemmän ihminen kuin keskipainoiset ja laihat”, Raisa Omaheimo sanoo.

Hänen mukaansa yhteiskunnassamme ajatellaan lihavuuden johtuvan ihmisen heikosta itsekurista, saamattomuudesta ja kunnianhimottomuudesta.

Tämän ajatuksen vuoksi lihavien on muun muassa vaikeampi työllistyä ja tienata yhtä paljon kuin laihojen.

”Jos lihavia nähtäisiin moninaisemmissa rooleissa ja kokonaisina ihmisinä, ehkä ennen pitkää läskit saisivat olla esillä ilman, että heidän lihavuutensa vie kaiken huomion.”

Sisäistetystä läskivihasta poisoppimiseen kuuluu Raisan mukaan olennaisesti myös se, että lopettaa itsensä haukkumisen ja laihduttamisen, joka harvoin tuottaa toivottuja tuloksia.

”Pitkäaikaistutkimukset osoittavat, että 90 prosenttia laihduttaneista lihoo takaisin, osa enemmän kuin laihdutti. Lisäksi rajut laihdutuskuurit hidastavat usein aineenvaihduntaa pysyvästi, jolloin entistä pienemmätkin energiamäärät alkavat lihottaa.”

Raisa Omaheimo on elämässään laihduttanut yhteensä yli sata kiloa mutta lihonut vielä sitäkin enemmän takaisin. Nyt hän panostaa intuitiiviseen syömiseen ja kehon toimivuuden vaalimiseen.

Vuosien karttuminen on Raisasta ihanaa. Mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä vähemmän hän välittää siitä, mitä lähipiirin ulkopuoliset ajattelevat.

Vaikka hän on monin tavoin keskeneräinen ja huonojakin päiviä riittää, hänellä on jo itsevarmuutta ja oma ääni, joka kantaa monella areenalla.

”Eräänä iltayönä huomasin metroasemalla, että humalainen ukkeli seuraa ja häiritsee kahta tyttöä, ja menin heidän väliinsä istumaan. Sanoin ukolle, että nämä mimmit eivät halua sinun seuraasi, mene pois. Ukko häipyi, ja tytöt olivat tyytyväisiä. Keski-ikäisen naisen keho mahdollistaa tällaisenkin rohkeuden.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 9/2022.