Taru Mänttäri haluaa nujertaa läskivihaa rakkaudella.

”Tulin tietoiseksi kehostani esi­murrosiässä. Silloin, 1990-luvulla, ihannoitiin hyvin hoikkaa kehoa ja kaikki tuntemani aikuiset naiset tuntuivat olevan laihdutuskuurilla.

Myös minä liikuin, jotta laihtuisin. Yläasteiässä aloin käydä ennen koulua salilla ja uimassa, ja illat vietin kamppailulajitreeneissä. Liikkumisessani oli suorittamisen ja rankaisemisen makua. En osannut kuunnella kehoni viestejä enkä tunnistanut, milloin kaipasin lepoa tai ruokaa.

Pelkäsin, että jos kerrankin poikkean ruokavaliostani ja treeniohjelmastani, menetän kontrollin ja lihon hallitsemattomasti. Lopulta väsähdin itseni rääkkäämiseen ja aloin lohduttautua ahmimalla. Sitten aloin laihduttaa vielä tiukemmin ja armottomammin.

Sairastin erilaisia syömishäiriön muotoja parikymmentä vuotta. Se aiheutti itsevihaa, uupumusta, masennusta, unettomuutta, migreeniä, ruuansulatusongelmia ja muita aineenvaihdunnan häiriöitä.

Kolmekymppisenä väsyin elämäntapaani ja aloin kyseenalaistaa laihuuden tavoittelun. Voisiko olla mahdollista sittenkin elää juuri sellaisena kuin olen? Ehkä lihavuus ei olekaan jotain, mistä pitää automaattisesti pyrkiä eroon?

Hain ammattiapua ja sain syömishäiriödiagnoosin. Kävin kaksi vuotta Syömishäiriöpoliklinikalla intensiivisessä terapiassa ja vertaistukiryhmässä, lopetin laihduttamisen ja lakkasin jakamasta ruokia sallittuihin ja kiellettyihin.

Aloin opetella kehoni kuuntelemista ja intuitiivista syömistä. Aluksi tuli ylilyöntejä, mutta kun mikään ei ollut enää kiellettyä tai rangaistavaa, ahmimisen tarve katosi.

Nykyään osaan kuunnella kehoni viestejä ja ymmärrän, mitä se tarvitsee.

Parasta on, että olen monin tavoin vapautunut syömisteni ja painoni jatkuvasta miettimisestä. Välillä on toki huonoja kehopäiviä. Olen kuitenkin oppinut ajattelemaan, että ne tulevat ja menevät.

Kehoteknologia ja kehon toimintojen mittaaminen on nyt muotia. Minä kuitenkin tiedän, että mittaaminen ruokkisi minussa sitä suorittajaminää, jonka ääntä pyrin vaimentamaan. En koe saavani kehostani mitään oleellista tietoa numeroiden kautta enkä siksi laske kaloreita tai mittaa liikuntakilometrejä.

On ollut tärkeää tunnistaa yhteiskunnassa vaikuttavat läskivihan muodot. On myrkyllistä uskotella, että jokaisen pitäisi tehdä päänsä sisällä kaikki työ itsevihasta vapautumiseksi, jos samalla yhteiskunta on täynnä läskivihaa ja syömishäiriöitä ruokkivaa puhetta.

Minäkin olen saanut niistä osani. Kun kerran esimerkiksi olin donitsikahvila Arnoldsissa, kuulin jonkun sanovan, että ’tuon nyt ei ainakaan pitäisi olla täällä’.

Ja kun avioeroni jälkeen menin Tinderiin, jotkut miehet sanoivat, että olisin täydellinen seurustelukumppani, jos vain laihduttaisin.

Teen mallintöitä, koska haluan omalta osaltani edistää erilaisten kehojen näkyvyyttä. Samasta syystä minusta on tärkeää postata Instagramiin myös kuvia, joissa näkyy paljasta pintaa, selluliittia ja monenlaisia muotoja.

Silti ulkonäkö on vain pieni osa kehollisuutta. Tärkeintä on kehon kuuntelu. Olen parikymppisestä asti harrastanut tanssia, ja se on auttanut keskittämään huomion siihen, mitä keholla voi tehdä ja miltä se tuntuu.

Vedin myös pitkään XXL-kokoisten tanssiryhmää, jotta isokokoiset tanssijat saisivat olla rauhassa arvioivilta katseilta, vapautua kuuntelemaan kehonsa viestejä ja nauttia kehostaan.

Joskus, kun olen esiintynyt tanssijana lavalla, joku on tullut esityksen jälkeen kehumaan, että hienoa kun minäkin olin mukana. Jälkikäteen olen ajatellut, että onpa erikoista, eihän kukaan sanoisi hoikemmalle tanssijalle niin.

Lihavan esilläolo julkisessa tilassa nähdään usein jonkinlaisena kannanottona normeja vastaan sen sijaan, että monimuotoisuus nähtäisiin luonnollisena. Toisin sanoen lihavan olemassaolo politisoidaan vain siksi, että hän tekee samoja asioita kuin laihatkin.

Tämän pitää muuttua.

Olen hyvällä tiellä kohti keho- ja ruokarauhaa, ja tulevaisuudessa haluaisin suhtautua niihin liittyviin asioihin entistäkin levollisemmin.

Minulla on mieheni kautta bonuslapsi, ja hartain toiveeni on, että voisin saada myös biologisen lapsen tai lapsia. Laihdutuskierteeni on mahdollisesti vaikuttanut hedelmällisyyteeni enkä ole yrityksistä huolimatta tullut raskaaksi.

Haluan näyttää muille esimerkkiä siitä, että kaikenlaiset kehot ovat arvokkaita ja että kaikilla on lupa omannäköiseen elämään yhteiskunnallisista paineista riippumatta.

Usein ajatellaan, että aktivistit ovat vihaisia. Epäkohdat voivat toki herättää vihaa, mutta ainakin minun perimmäisenä motiivinani on rakkaus ja halu parantaa maailmaa.”