Ohjaaja, toimittaja Susani Mahadura oli juuri saanut unelmiensa työpaikan, kun uupumus muutti elämän suunnan ja pakotti käymään läpi menneisyyden kipukohdat. Nyt keho on hänen kompassinsa, jonka viestejä hän kuuntelee tarkasti.

Huoneessa oli vain kaksi ihmistä: Susani Mahadura ja sairaanhoitaja. ”Ethän vain ole juonut kahvia?”, hoitaja kysyi ensimmäiseksi. ”Se voi saada pulssisi kiihtymään ja laukaista paniikkikohtauksen.”

”Ajattelin, että ei hitto. Olin juuri juonut kolme, neljä kuppia kahvia. Loisteputket rätisivät ja istuin itkemässä. Se oli kuin kaurismäkeläisen leffan kohtaus”, Susani muistelee.

Hetki neljän vuoden takaa on jäänyt elokuvamaisena Susanin mieleen, sillä se oli käänteentekevä.

Edellisenä päivänä Susani oli saanut paniikkikohtauksen kesken tavallisen työpalaverin. Kohtaus oli ollut niin voimakas, että hän oli luullut kuolevansa sydänkohtaukseen. Hän oli harhaillut läpi kaupungin äitinsä luokse, ja äiti oli onneksi heti ymmärtänyt, mistä oli kyse.

Sitten Susani istui terveyskeskuksen kaurismäkeläisessä huoneessa ja sairaanhoitaja, Marjo nimeltään, kertoi hänelle jotain vieläkin tärkeämpää kuin kofeiinikiellon.

”Kun itkin, että haluan eroon ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista, Marjo totesi, että kehoni on valtavan viisas. Ahdistukseni yrittää nyt kertoa minulle jotain, ja minun tehtäväni on kuunnella. Ahdistus on kehon mekanismi saada ihminen ymmärtämään, että jokin on pielessä.”

”Viimeiset vuodet olen yrittänyt selvittää, mikä.”

Ennen sairaanhoitajan tapaamista Susani oli käynyt lääkärillä, joka kertoi toimittajana, juontajana ja ohjaajana työskentelevän Susanin sairastuneen työuupumukseen.

Koska uupumus ei ole virallinen sairaus, diagnoosiksi tuli masennus. Jälkikäteen Susani ymmärsi, että sairastuminen oli tehnyt tuloaan jo muutaman vuoden.

”Olen sosiaalinen ja rakastan tavata ystäviäni ja perhettäni, mutta aloin vähitellen käpertyä sisäänpäin. Katsekontaktit ihmisten kanssa alkoivat pelottaa, ja minua jännitti mennä edes kauppaan.”

Oireista huolimatta Susani hoiti työnsä. Sairastumisensa aikoihin hän toimi juontajana Puoli seitsemän -ohjelmassa. Se oli hänen unelmiensa täyttymys, sillä hän oli haaveillut, että saisi työkseen kohdata ihmisiä keskusteluohjelmissa kuten ihailemansa Oprah Winfrey.

”Uupumukseni hiipi elämääni juuri, kun olin saavuttanut kaiken, mistä haaveilin. Siksi sairastumiseni myöntäminen itselleni oli vaikeaa. Olin tehnyt paljon töitä unelmieni eteen, ja yhtäkkiä kaikki oli romahtamassa silmieni edessä.”

Kerran ennen suoraa televisiolähetystä Susani meni vessaan hengittelemään, mutta juonsi lähetyksen täydellisesti. Edes ohjelmaa seurannut äiti ei huomannut, että Susanilla oli juontaessaan paniikkikohtaus päällä.

Läheiset alkoivat huolestua, kun Susanin silmistä katosi elämänpalo. Susani itse oli jo tottunut huonoon oloonsa.

”Silmäni ikään kuin sammuivat. En edes tajunnut sairastumistani, koska en enää tiennyt, miltä tuntuu, kun voi hyvin. Luulin, että jatkuva ahdistus on normaalia.”

Uupumuksen juuret yltävät aina lapsuuteen saakka, Susani ymmärtää nyt.

”Minulla oli rikas lapsuus, mutta jos minun pitää tryffelisian lailla tonkia uupumukseni alkupistettä, se on lapsuuteni turvattomuuden kokemuksessa.”

Kun Susani oli seitsemän, hän muutti äitinsä kanssa Espanjaan. Uusi elämä tuntui Susanista seikkailulta, mutta rahaa oli niukasti.

”Kun nyt 35-vuotiaana katson taakseni, näen pikku-Susanin, joka halusi pelastaa äitinsä ja itsensä taloudellisesta ahdingosta. Se teki minusta kympin tytön ja suorittajan. Ajattelin, että minusta pitää tulla jotain suurta.”

Kun Susani pääsi haaveilemalleen radio- ja televisioalalle, hän alkoi tehdä töitä aamusta iltaan. Hän halusi olla alansa paras.

”Ruskeita naisia näkyi hyvin vähän suomalaisella mediakentällä kasvaessani aikuiseksi. Ajattelin, että minun pitää tehdä kolme kertaa enemmän töitä, jos halusin päästä prime time -televisioon. Janosin merkityksellisyyttä ja hyväksyntää.”

Susani myös tunsi velvollisuudekseen näyttää, että maahanmuuttajan tytär kyllä pärjää.

”Halusin tehdä isäni ylpeäksi, sillä hän tuli köyhistä oloista pienestä kylästä Sri Lankasta. Nyt tiedän, että menestymisen jahtaaminen on sairastuttavaa.”

”Aloin suorittaa parantumistani. Tein kaikenlaisia tempauksia ja yritin todistaa itselleni, että kyllä minä osaan elää.”

Jää näytti kristallilta, josta valo säteili aavistuksen läpi. Susanin yllätykseksi vesi jään alla oli turkoosia, vaikka elettiin talven pimeintä aikaa.

Tumma vesi, jota hän oli pelännyt, oli muuttunut kauneimmaksi asiaksi, jonka hän koskaan oli nähnyt.

Oli talvi 2022, ensimmäinen vuosi sairastumisen jälkeen. Susani oli hakeutunut Johanna Norbladin pitämälle kurssille, jossa sukellettiin jään alla. Susani oli aina pelännyt jäihin putoamista ja päätti kohdata pelkonsa. Se oli yksi asia, jonka hän halusi toipumisensa eteen tehdä. Tai näin jälkikäteen ajateltuna, suorittaa.

”Burnoutini jälkeen julistin kovaan ääneen, että nyt alkaa yolo-vuosi. You only live once – nyt pitää elää! Aloin suorittaa parantumistani. Tein kaikenlaisia tempauksia ja yritin todistaa itselleni, että kyllä minä osaan elää.”

Tempauksissa oli paljon hyvääkin. Jään alle sukellus auttoi Susania käsittelemään uudella tavalla sekä turvattomuuden että yksinäisyyden kokemuksia. Kun Johanna ennen veden alle menoa otti Susania käsistä kiinni ja sanoi, että ei hätää, olen tässä, kokemus oli Susanille uusi.

”En ollut koskaan pyytänyt keneltäkään apua tai osannut kurkottautua muita kohti. Vaikka olen saanut kaiken rakkauden ja henkisen tuen vanhemmiltani, minun on silti pitänyt pärjätä itsekseni. Se on tehnyt minusta yksinäisen.”

Susani Mahadura on vahva, pärjäävä nainen, jonka pitää jaksaa. Se oli ollut Susanin ajatus itsestään, aina.

”Kun Johanna sitten sanoi, että hän on se, joka ottaa vastuun tästä tilanteesta, en tiennyt, mitä sellainen asia tarkoittaa. Että voin vain olla, ja joku pitää minusta huolta. Päätin vain heittäytyä siihen luottamukseen.”

Jään alla oli myös lohdullisen hiljaista.

”Yhtäkkiä se ääni, joka jatkuvasti sanoi, etten ole mitään enkä ansaitse rakkautta, oli poissa. Itseni sättiminen ja yliajatteluni hiljenivät.”

Kokemuksen jälkeen Susani kävi vapaasukelluskurssin, joka opetti hänelle vielä yhden ison asian. Ennen kuin voi sukeltaa, kehon on oltava rento – ja sitä Susanin keho ei ollut ehkä koskaan ollut.

”Stressi ja pelko ovat olleet kehossani lapsesta saakka. En ollut edes tiennyt, miltä tuntuu, kun keho on täysin rento. Ensimmäistä kertaa keholleni opetettiin, että olet turvassa, sinua ei paina mikään ja voit hengittää rauhassa. Sen pitäisi olla perustila, mutta minulle se oli oivallus: tältäkö voi tuntua olla elossa?”

Yolo-vuoden jälkeen Susanin ajatus toipumisesta on muuttunut. Nyt hän tietää, että toipuminen on kesken – ja saa olla. Yhtä selkeää on, että toipumisen keskiössä on nyt keho.

”Olen vasta opettelemassa suhdettani kehooni, sillä olen ohittanut sen viestit vuosia. Olen kohdellut kehoani kylmästi, julmasti ja välinpitämättömästi. Olen vain ajatellut asioita ja elänyt pääni sisällä.”

Sairaanhoitaja-Marjon ohje kuunnella kehoa ohjaa edelleen vahvasti Susanin valintoja.

”Kehostani on tullut minulle kompassi. Jos minulla ei ole turvallinen olo jossain seurassa tai paikassa, kehoni viestittää siitä minulle. Vien itseäni sinne, missä on helppo hengittää. Se on muuttanut kohdallani kaiken.”

Joskus kehon viestit ovat armottomia, mutta Susani on oppinut luottamaan niihin silti.

”Jos kurkkuani alkaa kuristaa jonkun ihmisen seurassa, jotain on pielessä suhteessani häneen, vaikka kyseessä olisi kuinka rakas ja läheinen ihminen.”

Aina kehon viesti ei koske käsillä olevaa hetkeä. Kyseessä voi olla menneisyyden trauma, jonka jokin seikka laukaisee. Se saattaa olla vaikka sähköposti, joka tuo pintaan muiston työelämän traumaattisesta kokemuksesta.

”Minun on pitänyt purkaa menneisyyden kipukohtia ja kohdata ne.”

”Olen pitänyt kehoani rasitteena. Mongoliassa mieleni sanoi, että et pysty tähän, mutta kehoni kuljetti minua eteenpäin. Se pystyi.”

”Laske satulaa! Laita polvet koukkuun ja nouse satulalta! Valmistaudu!”

Susanin ystävä, ex-nyrkkeilijä Elina Gustafsson huusi ohjeita edeltä, kun Susani polki pyöräänsä Mongolian kivikkoisessa maastossa. Naiset olivat juuri aloittaneet kolme viikkoa kestävän pyöräreissunsa, ja maasto oli täysin erilainen kuin mihin Susani oli tottunut. Edessä oli hurja alamäki.

”Koko pyörä tärisi, ja olin varma, että kohta lennän. Jossain kohtaa pelko ja ahdistus kääntyivät riemuksi, ja aloin huutaa ja ulvoa pyörän selässä”, Susani muistelee hetkeä viime kesäkuulta.

Kaksikko polki haastavassa maastossa yli tuhat kilometriä. Fyysisesti kokemus oli niin raskas, että ensimmäisenä iltana Susani itki.

Matka, jota Susani kutsuu pyhiinvaellukseksi, muutti hänen ajatuksensa kehostaan.

”Minua on monesti ärsyttänyt, kun en ole voinut jatkaa käsikirjoituksen kirjoittamista yöllä, koska kehoni on vaatinut unta. Olen pitänyt kehoani rasitteena. Mongoliassa mieleni sanoi, että et pysty tähän, mutta kehoni kuljetti minua eteenpäin. Se pystyi.”

Mongoliassa Susani ei nähnyt peilikuvaansa kolmeen viikkoon. Se sai hänet oivaltamaan jotain hyvin oleellista.

”Peiliin katsoessani olen löytänyt itsestäni vain virheitä, niin fyysisiä kuin henkisiä. Reissussa tajusin, kuinka syvälle itseinho istutetaan meihin jo lapsena. Meidän pitäisi muokata itseämme jatkuvasti, jotta olisimme haluttuja ja hyväksyttyjä.”

Susani oli ennen ajatellut olevansa immuuni sellaisille vaatimuksille, koska sai kasvaa kannustavan ja kauniisti puhuvan äidin kanssa.

”Oli erikoista saada itsensä kiinni siitä, etten kuitenkaan ole rakastanut itseäni. Siksi olen ajanut itseäni paikkoihin ja ihmissuhteisiin, joissa minua on lytätty ja alistettu.”

Pyörän selässä katse ei ollut peilissä vaan kaikessa ympärillä. Mahtavana kohoavassa vuoressa, aavikolla laukkaavissa villihevosissa ja hyvässä ruuassa. Kikattamisessa ja kinaamisessa hyvän ystävän kanssa.

”Enää en halua, että katseeni on vain itsessäni ja menestyksessäni. Haluan, että se on asioissa, jotka tekevät elämästä kauniin ja ihmeellisen. Silloin olen itsekin enemmän totta ja elossa.”

Mene ja tutki, kuka sinä olet. Sinun pitää löytää yhteys itseesi. Niin Susanin pitkäaikainen kumppani, muusikko Benjamin Lehti sanoi Susanille tämän uuvuttua. Hän teki Susanille kappaleen, jonka nimi on Love is to let you go.

”Kun kuuntelin Benjaminin tekemää laulua, ajattelin, että tämä on suurin rakkauden muoto, jota koskaan olen kokenut. Kumppanini näki, että olen sairastunut ja hukassa enkä tiedä, kuka olen. Hän antoi minun etsiä itseäni.”

Vapaasukellus ja pyöräreissut ovat olleet Susanille matkoja itseen. Päämatka on silti vielä kesken.

”Haen edelleen sitä, kuka olen ja millaista elämää haluan elää. Revin palasiksi käsitystä itsestäni. Millainen nainen olen, mitä haluan, mihin uskon ja mitä ystävyys ja rakkaus minulle merkitsevät.”

Susani on huomannut, että onnellisuus tarkoittaa hänelle hyvin pientä elämää. Sellaista, jossa hän voi löytää iloa vaikka uudesta perunareseptistä.

”Kun on kadottanut elämänhalunsa ja se sitten palaa takaisin, mitään ei enää pidä itsestäänselvänä. Olen kiitollinen jokaisesta ateriasta, kodistani, koiristani, perheestäni ja kumppanistani.”

Susanin sairastuminen vaikutti vääjäämättä myös parisuhteeseen.

”Uuvuttuani suhteemme oli prässissä. Romahdin ja itkin päivittäin ja purin pahaa oloani kumppaniini.”

Susanin ajatukset itsestään olivat synkkiä, eikä hän tuntenut riittävänsä.

”Kun löysin rakkauden itseäni kohtaan, myös romanttinen rakkauselämäni alkoi kukoistaa. Nyt tuntuu, että olen rakastunut kumppaniini uudelleen.”

Nykyään Susani haluaa antaa puolisolleen saman vapauden kuin sai tältä itse.

”Turvattomuuden kokemukseni vuoksi olen aiemmin ollut takertuva, ehkä läheisriippuvainenkin. En halua, että rakkaus perustuu riippuvuuteen vaan vapauteen. Jos suhteemme syystä tai toisesta loppuisi huomenna, haluaisin voida kiittää kymmenestä yhteisestä vuodesta ja toivoa toiselle pelkkää hyvää.”

Viime aikoina myös muut Susanin ihmissuhteet ovat vahvistuneet. Susani sanoo sen johtuvan siitä, että nykyään hän uskaltaa kohdata läheisensä haavoittuvana. Kun hän ennen astui tilaan, hän teki sen toimittaja-Susanina, joka viihdytti muita kestohymy päällä.

”Olen uskaltautunut näyttämään myös suruani ja pahoinvointiani, ja se on ollut parantava kokemus. Olen huomannut, että ihmiset välittävät minusta ja olen rakastettava tyyppi – muulloinkin kuin silloin, kun suoriudun täydellisesti sosiaalisista tilanteista.”

Susani korostaa, että hänen tarinansa ei ole sankaritarina, jossa hän ensin oli uupunut ja nyt täysin parantunut.

”Uupumukseni ei koskaan tule kokonaan katoamaan, vaan se elää minussa. Mieleni ja kehoni reagoivat aina herkästi. Olen kuitenkin heittämässä hyvästejä entiselle itselleni. Seuraavat kymmenen vuotta tulevat olemaan jotain aivan muuta kuin menneet kymmenen.”

Aina aiemmin elämässään Susani on tiennyt, mitä seuraavaksi haluaa. Nyt ei.

”Se on pelottavaa ja jännittävää, mutta minun ei kannata taistella itseäni vastaan. Kuljen kohti sitä, mitä sydämeni sanoo.”

Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 10/2025.