”KÄVIN NUOREMPANA läpi perinteiset parisuhdeliukuportaat: Aloin tapailla lasteni isää parikymppisenä. Menimme kihloihin ja naimisiin. Äidiksi tulin ensikertaa 24-vuotiaana.

Määritin itseäni ja tekemisiäni vuosikausia muiden kautta: minkälainen puoliso, äiti, ystävä tai työntekijä olen. Ajattelin, että vuoroni tulee, kun lapset muuttavat kotoa. Se on kuitenkin pitkä aika elää pausella.

Neljä vuotta sitten hakeuduin seksuaaliterapiaan. Olin lukossa halujeni ja tunteideni kanssa. Ajatukseni oli, että näin minut korjataan, koska jokin oli rikki. Näin ei kuitenkaan ollut. Kun pandemia alkoi ja kalenterini tyhjeni, sain aikaa miettiä, kuka todella olen. Matka mylläsi kaiken.

KASVOIN AJASSA, jossa rakkauden määrittelivät Disney-elokuvat. Ajattelin, että elämän päämäärä on romanttinen rakkaus pojan ja myöhemmin miehen kanssa. Vain näin tulisin hyväksytyksi, arvostetuksi ja nähdyksi.

Koin, että rakkaus ja seksi olivat kaupankäyntiä ja vaihtoa. Jotain mystistä valuuttaa, jota jollain on ja toisella ei. Halusin epätoivoisesti kuulua joukkoon.

Kirjailija Riikka Suominen on sanonut, että naiset ylikouluttautuvat parisuhteisiinsa. Tämä on selvää, kun miettii, kuinka nuoresta saakka tyttöjä opetetaan huomioimaan ja kannattelemaan muita ja heidän tunteitaan.

Vaikka ihmissuhdeanarkia voi kuulostaa sanana pelottavalta, kyse on lopulta ajatuksesta, että voimme paremmin, kun emme ripustaudu meille sopimattomiin odotuksiin, vaan löydämme oman tapamme elää. Niin kävi minullekin.

KUN ALOITIN TERAPIANI, mietin jatkuvasti, mitä muut minusta ja valinnoistani ajattelevat. Terapeuttini haastoi kerta toisensa jälkeen pohtimaan, mitä tapahtuisi, jos en uhraisi pohdinnoille aikaa. Lisäksi ajatus, mitä tekisin, jos aikaa olisi jäljellä puoli vuotta, auttoi. Aloin päästää irti muiden odotuksista. Avasimme suhteemme puolisoni kanssa.

Oletin myös pitkään, että olen hetero. Muiden kuin miesten tapailu tuntui pelottavalta. Elämme kuitenkin maailmassa, jossa jokainen on oletettavasti hetero, kunnes toisin todistetaan.

Mätsäsin Tinderissä vanhan naispuolisen tuttuni kanssa. Olin aina pitänyt häntä kuumana ja viehättävänä, mutta ajatellut, että hän ei olisi minusta kiinnostunut. Onneksi olin väärässä.

Ymmärrän, että ystävään tai tuttavaan ihastuminen voi jännittää. Kävihän niin minullekin. Kehotan kuitenkin miettimään, mitä menettää, jos kertoo tunteistaan? Jos toinen tyrmää tai hylkää, suhteessa ei olisi kuitenkaan voinut olla oma itsensä.

Muutaman vuoden takaiselle Emmille sanoisin, että onneksi uskalsit katsoa, mitä tapahtuu, koska paljon olisi jäänyt muuten näkemättä ja tuntematta. Yllätyin, kuinka helppoa, kaunista ja luonnollista kaikki on lopulta ollut. Kun katson kumppaniani mökillä tiskaamassa, olen onnellinen.

Lue myös: ”Miksi aina puhutaan erosta - puolet liitoista kuitenkin onnistuu”, pohtii Vera Miettinen

KÄSITYKSENI RAKKAUDESTA on nykyään laaja. Se voi olla romanttista, äidillistä, koskea kummilasta tai ystävää. Rakkauden muotoja ei voi arvottaa, koska se tekisi joistain muita tärkeämpiä. Kun nyt tapaan uusia ihmisiä, olen hyvällä tavalla jännittynyt. Heistä voi tulla ystäviäni, tuttaviani, rakastajiani tai kollegoitani. Tuntuu, että voin sittenkin saada kaiken. Se on pökerryttävää.

Rakkaus myös muuttuu koko ajan. Harva asia on lopullinen, koska kaikki ympärillämme elää muutenkin jatkuvasti. Tämä ei tarkoita itsekkyyttä, vaan oikeiden valintojen tekemistä. Minulle se oli uskallus muuttaa pois ydinperheestäni.

Ratkaisu antoi aikaa ja vapautta elää näköistäni elämää. Olen edelleen naimisissa lasteni isän kanssa. Hän on perhettäni ja sitä kautta rakas. Haluan muistuttaa, että perhe voi näyttää monenlaiselta.”

Juttu on julkaistu Trendissä 6/23.