Tämä sai Antti Tuurin palaamaan yhteen ex-vaimonsa kanssa 80-vuotiaana: ”Elämässä on ollut kaikenlaista takkua”
Kahdeksankymppisenä kirjailija Antti Tuuri on joutunut toteamaan, ettei enää jaksa yhtä paljon kuin ennen. Rakas purjevene on saanut pysyä maissa, ja uusin romaani viivästyi aiotusta. Ikä ei kuitenkaan ole estänyt rakastumasta.
Kun purjeet ovat balanssissa, viiden ja puolen tonnin painoinen vene tottelee parilla sormella peräsintä kääntäessä. Ympärillä meri ja taivas. Hallinta, yhteys ja vapaus.
Tunne on ehkä sama kuin isoa hevosta ohjatessa. Siitä kirjailija Antti Tuurilla, 80, ei tosin ole kokemusta. Hän on purjehtija ja diplomi-insinööri, ei ratsastaja.
”Purjehtiminen on silkkaa vektorianalyysia. Tuuli tulee yhdestä suunnasta ja purjeet käännetään toiseen suuntaan. Kun vektorit vetävät, vene liikkuu.”
Tänä kesänä Antti ei purjehtinut. Haukka-vene nökötti Vaasassa helmojaan kastelematta. Veneen kohtalo on auki. Antti on miettinyt jopa sen myymistä.
”Elämässä on ollut nyt kaikenlaista takkua.”
Yksi takuista on ikä. Se on hiipinyt hidastamaan elämää kuin varkain.
”Aikoinaan eräs Rukajärven tie -kirjaani haastattelema veteraani totesi, että mies jaksaa ollessaan viisikymmentä, kuusikymmentä tai seitsemänkymmentä. Mutta kaikkea ei enää jaksa, kun on kahdeksankymmentä. Vähän niin tässä on saattanut käydä.”
Toinen, isompi takku, putosi syliin joulukuussa. Antti jäi leskeksi. Merjan kanssa edelliskesänä tehdyt päiväpurjehdukset Pohjanmaan rannikolla jäivät viimeisiksi.
Merja oli Antin toinen vaimo. Ensimmäisestä vaimostaan ja lastensa äidistä, Pirkosta, Antti erosi parikymmentä vuotta sitten.
Antti hankki purjeveneensä, Luvialla rakennetun puisen Scyllan, elokuvaohjaaja Pekka Parikan vanavedessä 1980-luvun alussa.
Se oli oikeastaan sattuma. Antti oli suunnitellut ostavansa moottoriveneen. Hän oli ajellut pitkin poikin Lappajärveä moottorilla ja saanut armeijan pioneerijoukoissa koulutuksen syöksyveneiden käyttöön.
Mies ei ollut koskaan purjehtinut, mutta arveli, että insinöörinä kyllä oppisi. Kuten oppikin.
Veneen nimi löytyi jo 1950-luvulla Apu-lehdestä Lohtajalla. Antti oli tuolloin pikkupoika ja haki naapuritalosta maitoa. Hakureissun aikana hän luki Avusta sarjakuvaa Haukasta, ”temmeltävien tuulten kasvatista”. Haukka oli viikinkipäällikkö, joka veneellään joutui seikkailuihin ja vaaroihin, mutta selvisi aina.
Scyllasta tuli Haukka – olihan silläkin viikinkiveneen muodot.
”Purjeveneessä matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Se sopii luonteelleni.”
Antti kuvailee 1980- ja -90-luvun purjehduksia edellisessä kirjassaan Yksinpurjehdus Hankoniemen ympäri.
Koko perhe eli vaimo Pirkko sekä lapset Hanna ja Mika viettivät kesät veneessä. Kyytiin nostettiin myös lapinkoira Hessu, joka ei rakastanut purjehtimista mutta halusi pysyä laumassa. Se soudettiin maihin tarpeilleen Haukan perässä lipuneella Pohjanmaa-jollalla.
”Hessu inhosi paitsi jollalla siirtelyä myös myrskyä. Se oli kuitenkin tottunut lasten leikeissä kaikenlaiseen. Välillä koira sai esittää Punahilkka-sadun sutta, välillä myssy päässä mummoa.”
Ne olivat onnellisia kesiä. Aina paistoi aurinko eikä koskaan ollut kiire. Sopukin säilyi pienissä tiloissa, vaikka ruokaa keiteltiin kajuutan kaasuhellalla ja pesemiset hoidettiin vedellä täytetyssä istumalaatikossa. Välillä rantauduttiin ja käytettiin lapsia sekä haahkan kakassa kieriskellyttä koiraa hotellin suihkussa.
”Pidimme päivämatkat lyhyinä, pelasimme korttia ja retkeilimme maissa. Esimerkiksi purjehtimiseen Helsingistä Vaasaan piti varata pari viikkoa”, Antti kertoo.
Purjehdus on opettanut hidastamaan. Moottoriveneessä kahtakymmentä solmua ajaessa on pysyttävä valppaana, purjeveneen liplatellessa neljää solmua mitään ei tarvitse tehdä hätäisesti.
”Moottoriveneellä mennään kohteeseen. Purjeveneessä ollaan perillä, kun köydet irtoavat laiturista. Matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Se sopii luonteelleni.”
Perheen lisäksi Antti on purjehtinut kirjailijakollegoidensa sekä varsinkin kustannustoimittajansa Hannu Mäkelän kanssa. Haukan kannella on siis puhuttu myös teksteistä, 1980-luvun lopulla etenkin Pohjanmaa-sarjasta, jonka viimeisiä teoksia sekä Talvisodan elokuvakäsikirjoitusta Antti tuolloin työsti.
”Olen kuitenkin pyrkinyt noudattamaan opettajamaista vuodenkiertoa. Kun saan työt kunnialla keväällä valmiiksi, pääsen pitkälle kesälomalle.”
Meri on täynnä yllätyksiä. Voi nousta myrsky tai tulla sumu. Auringonsäde sulattaa purjehtijan sormet tai myötäinen tuuli kuljettaa kotiin.
Myös elämä yllättää. Antti on leskeksi jäätyään palannut Pirkon kanssa yhteen.
”Hän otti minut takaisin vanhana työntekijänä entisin ehdoin”, Antti naurahtaa.
Antti ja Pirkko ehtivät olla aikoinaan yhdessä 40 vuotta. Erossa olonkin aikana välit pysyivät lämpiminä. Kaksikkoa yhdisti lasten lisäksi Pirkon veli Jukka, jolla oli Downin syndrooma. Antti toimi Jukan edunvalvojana ja kirjoitti tästä elämäkertakirjan, Mies kuin pantteri.
Antti on etsinyt vasempaan nimettömäänsä vanhan sormuksensa. Pirkko on myynyt aikoinaan omansa, mutta voisi ehkä ottaa uuden.
”Olemme molemmat yhdeksännellä kymmenellä, ei tässä kannata kauhean pitkälle tähystellä. Eletään päivä kerrallaan”, Antti toppuuttelee.
Lapset ovat olleet yhteenpaluusta huvittuneen tyytyväisiä. Heidän mielestään vanhempien touhut ovat kuin Kauniissa ja rohkeissa.
”Olisi orpoa jäädä tässä iässä yksin. Vaimosta on iloa ja ihan hyötyäkin! Ja lasten on helpompi katsoa peräämme, kun asumme samassa osoitteessa.”
Pariskunta vietti kuluneen kesän Antin vanhassa maalaistalossa, jonka tämä osti parikymmentä vuotta sitten Molpesta, Korsnäsin pitäjästä. Ruotsinkielinen kalastajakylä sijaitsee neljänkymmenen kilometrin päässä Vaasasta.
”Olin oppikouluaikoina isän hanslankarina, kun hän teki huvilaa. Kannoin puutavaraa olalla tieltä tontille ja päätin, etten koskaan rakenna mitään. Siksi hankin valmiin mökin keskeltä kylää. Kauppakin sijaitsi kävelymatkan päässä, mutta nyt se on lopetettu”.
Antilla on ollut tapana asua Molpessa kesät ja jokunen viikko talvesta. Välillä on tullut kiivettyä vihreitä puuportaita tuvanpäällisille kirjoittamaan. Varsinainen koti ja työhuone sijaitsevat kuitenkin Helsingissä.
”Kun konkreettisesti lähtee kotoa töihin, tarttuu eri tavalla toimeen. Tekemisessä säilyy roti. Muutenhan sitä jää helposti pyjama päällä vetelehtimään.”
Antti kuului pitkään Suomen viimeisiin kirjailijoihin, jotka kirjoittivat teoksensa mekaanisella kirjoituskoneella. Hän käytti Pirkon ylioppilaslahjaksi saamaa Erikaa.
”Olen naputellut liki koko tuotantoni Erikalla. Se on ainakin maksanut arvonsa takaisin, moninkertaisesti”, Antti tuumii.
Muutama vuosi sitten Anttikin siirtyi kokonaan tietokoneeseen, koska mekaanisen kirjoituskoneen värinauhoja ei tahtonut enää saada mistään.
Molpessa vietetyn kesän aikana pariskunta on puuhannut myös yhteenmuuttoa Helsingissä entiseen yhteiseen kotiinsa, joka jäi erossa Pirkolle.
Elämän takut ovat viivästyttäneet seuraavan kirjan, Haukka seitsemällä merellä, valmistumista. Ehkä ne ovat myös antaneet sille tietynlaista sävyä. Tekstissä ollaan edelleen merellä, mutta purjehtiminen saa vertauskuvallisempia vivahteita. Surukirja se ei silti ole.
Kirjassa Haukka kuljetetaan rekalla Trondheimiin, ja sieltä matka jatkuu merta kyntäen Reykjavikiin. Kyseessä on matka, jota Antti islantilaisen kirjailijakollegansa kanssa suunnitteli vuosikausia.
Purjehdus jäi tosielämässä tekemättä, mutta kirjailijana Antti on kuvitellut sen.
Romaani kuvaa asioita, joita Antti on toivonut tapahtuvan. Se kertoo vuosikymmenet ylittävästä ystävyydestä, Islannista ja Suomesta, maailman menosta. Mukana on myös edesmenneitä purjehduskavereita. Teos on fiktiivinen, mutta tekstin lomassa kulkee Antin oma tarina.
”Kyse on osittaisesta elämäkerrasta. Lukijahan ei tiedä, mikä on totta, mikä kuviteltua”, kirjailija nauraa.
Tarkasta pohjatyöstä tunnettu Antti on nytkin huolehtinut yksityiskohdat kuntoon.
”Faktojen on oltava oikein, muuten lukijalta menee usko kaikkeen kerrottuun. Olen esimerkiksi selvittänyt, millainen satama Trondheimissa on, miten vuorovesi käyttäytyy ja kuka veneen vesillelaskun rekasta Norjassa hoitaisi.”
Antti pyrkii siihen, että kolmenkymmenen vuoden kuluttua lukijat uskovat matkan oikeasti toteutuneen.
”Fiktiivinen teoshan on siitä hieno, että materiaalia saa ostaa, vaihtaa ja varastaa. Ja omaelämäkerrassa voi muistaa, mitä ja miten haluaa.”
”Paavo Haavikon sanoin: Ei kirjoista tiedä, enkelit niitä antavat.”
Purjehtiminen on ollut yli neljäkymmentä vuotta iso osa Antin elämää, ja Haukasta on vuosien varrella tullut hyvä ystävä. Talvisin Antti on käynyt huolissaan kurkkimassa pressun alle: onhan kaikki kunnossa, eihän kansi kastu.
Mies ja vene ovat ikääntyneet rinta rinnan – vaikka molemmat ovat vielä hyvässä terässä.
”Vanhus ja meri”, Antti nauraa.
Toki ilmassa on haikeutta ja luopumista, mutta se kuuluu elämään.
”Muistot kaunistuvat ajan myötä. Ajoimmehan me Haukallakin kerran karille, pompimme pohjassa kuin kynnöspellossa. Mutta kaikesta on selvitty kuin viikinkipäällikkö 1950-luvun sarjakuvassa.”
Tulevaisuudelta Antti ei odota mitään ihmeellistä.
”Seitsemän veljeksen loppusanat viehättävät. Niissähän todetaan suunnilleen, että niin kulki heidän elämänsä rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui sitten illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa. Samalla tavalla toivoisin omankin elämäni menevän.”
Antti on kirjoittanut yli kuusikymmentä romaania sekä dokumentteja, näytelmiä, elokuvia, kuunnelmia ja oopperalibrettoja. Tuorein, osittain omaelämäkerrallinen teos tuskin jää viimeiseksi – jos elinpäiviä riittää.
”Paavo Haavikon sanoin: Ei kirjoista tiedä, enkelit niitä antavat.”
Ehkä Haukan tarinasta tulee trilogia. Pitäähän sen vielä palata Reykjavikista.
Juttu on julkaistu Eeva-lehdessä 9/2025.
