Laura Lehtola muistaa vieläkin vingahduksen, joka kuului makuuhuoneesta. Puoliso, hänkin nimeltään Laura, oli juuri kuullut lääkäriltä diagnoosin: luusyöpä. Lehtola käveli makuuhuoneeseen, otti puhelimen ja pyysi lääkäriä selittämään uudelleen, mistä on kysymys.

Hetkessä maisema ympärillä muuttui erilaiseksi. Kaikkialla heidän kaksiossaan oli yhtäkkiä syöpä, jota ei päässyt pakoon.

Nyt tuosta hetkestä on kulunut kahdeksan vuotta. Laura Lehtola, 39, puhuu pitkiä lauseita, kunnes jää jumiin pelkkiin lauseen alkuihin. Hänen perusilmeensä on vakava, mutta samaan aikaan hänen puheensa on täynnä sellaista huumoria, josta ei tiedä, uskaltaako sille nauraa.

Lehtolan puoliso ehti sairastaa kolme vuotta. Leskeksi jäätyään Lehtola halusi tehdä vähemmän töitä ja kirjoittaa enemmän. Tekniikan tohtori muutti arkensa sellaiseksi, että hän on puolet ajasta ohjelmistoinsinöörinä ja puolet kirjailijana.

Vuonna 2015 ilmestyi hänen esikoiskirjansa Pelkääjän paikalla. Se kertoo Lehtolan mielestä muustakin kuin menetyksestä.

”Kirja kertoo sairaan läheisenä olemisen vaikeudesta ja rakkaudesta, jossa hirveän lyhyessä ajassa eletään kaikki: lapsen saaminen, puolison vanhuus ja kuolema.”

Laurat tapasivat vuosia sitten Setan naistenillassa. Oli kesä ja sinä iltana tehtävänä oli kirjoittaa näytelmiä pareittain. Lehtolan pariksi valikoitui nainen, joka puhui vähän mutta kirjoitti hyvin.

”Ajattelin, että onpa hän nuori. Hän puolestaan ajatteli, että minä olen vanha, vakava ja huumorintajuton. Tai oikeastaan huumorintajuton ihminen, joka vahingossa sanoo välillä jotain hauskaa.”

Naiset menivät kahville ja alkoivat tapailla. Lopulta nuorempi Laura muutti Lehtolan luokse. Lehtola kävi töissä, Laura opiskeli lääketieteellisessä tiedekunnassa.

Pari alkoi puhua vauvasta ja mietti, millaisia äitejä he olisivat, kuinka Lehtola lainaisi rahaa autoon ja Laura olisi lempeä mutta määräisi heille siivouspäivän.

Haave vauvasta toteutui, kun Lehtola synnytti pojan.

”Elämä oli raiteillaan. Elimme tavallista vauva-arkea”, Lehtola sanoo.

Sitten kaikki muuttui. Puoliso alkoi puhua siitä, että hänen jalkansa on kipeä. Hän kävi lääkärissä, josta hänet passitettiin magneettikuvaan. Siinä vaiheessa Lehtola ei osannut yhtään pelätä. Hän muistaa kyllä ihmetelleensä puolisonsa ontumista.

Kun puhelu diagnoosista tuli, Lehtola kysyi lääkäriltä, voisivatko he keskustella uutisesta jonkun kanssa. Kirurgi käski hakea kuvat lääkäriasemalta. Vauva oli kahdeksan kuukauden ikäinen ja istui sitterissä, aivan niin kuin edellisenäkin päivänä.

Puolison sairastumisen jälkeen arki rytmittyi uudella tavalla: tiistaina otettiin verikoe ja torstaina odotettiin, että lääkäri soittaa tuloksista. Lehtolan mielessä pyöri taukoamatta, että hänestä tulee leski.

”Pahinta ei ollut se, mitä oli tapahtunut, vaan tyhjyys tapahtumien välillä. Epävarmuus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Aamulla saatoin herätä kysymykseen, mikä huoli minulla onkaan, kunnes pian muistin ja tuli tunne kuin olisin jäänyt raskaan teollisuusmaton alle.”

Puoliso katosi omaan tunneliinsa, lamaantui aluksi tavalla, että Lehtolan oli vaikea tunnistaa hänelle läheisintä ihmistä. Lehtola alkoi kirjoittaa kirjeitä äidilleen, koska ei sietänyt kasvokkaisia keskusteluja.

”En kestänyt nähdä, että se kaikki oli muillekin läheisille niin kauheaa. Kaikki, jotka puhuivat kanssamme tilanteesta, luiskahtivat sinne samaan kuoppaan, jossa me jo olimme.”

Vain kriisityöntekijä Hannun rento seura rauhoitti. Lehtola tapasi häntä viikoittain heti puolison sairastumisen jälkeen. Hannu kannusti siivoamaan kotoa syöpävapaan nurkan ja osoitti, ettei ole väärin ajatella jotain muuta välillä.

”Onneksi oli Hannu. Toinen tärkeä henkireikä oli ystäväni Tuomas, joka piti huolen siitä, että urheilin. Hän vei minut pelaamaan tennistä.”

Sairastunut Laura sai puoli vuotta sytostaattihoitoja ja alkoi toipua. Hän jatkoi opiskelua, ja hetken kaikki rullasi rauhallisemmin. Sitten syöpä uusi ja jalka jouduttiin amputoimaan.

”En osannut ajatella siitä juuri mitään. Kaikki oli siinä vaiheessa jo niin absurdia”, Lehtola sanoo.

Puoliso kohtasi tilanteen omalla tavallaan. Kun tieto amputaatiosta varmistui, hän halusi järjestää juhlat. Hän kirjoitti kutsussa, että jalasta luopuminen on kipeä asia, jonka hän halusi tehdä hyvässä seurassa. OPM, oma pullo mukaan -lyhenteen sijaan kutsussa luki OJM, omat jalat mukaan.

Juhlissa järjestettiin jalkavisa, jossa kysyttiin muun muassa jalattomien ihmisten urheilumenestyksestä.

”Laura osasi nauttia olemassa olevista olosuhteista parhaalla mahdollisella tavalla. Hän oli menossa kuukaudeksi sairaalaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut pakata laukku ja luikahtaa takaovesta sisään.”

Siitä alkoi kuitenkin alamäki. Vaste sytostaatteihin oli nolla, maksa oli liian kovilla, ja syöpä uusi toisen kerran.

Koko ajan oli pelko siitä, leviääkö syöpä keuhkoihin. Lopulta niin kävi.

Lehtola alkoi kirjoittaa itselleen tosia lauseita: Laura voi kuolla. Voi olla, että minusta tulee leski. Tämä tauti voi tappaa.

Hän kirjoitti myös tarinaa itselleen, ensin se päättyi hyvin. Laura paranee, luottamus elämään palautuu, ja syntyy uusi lapsi.

Kun sairaus eteni, hän kirjoitti saman alun, mutta tarina jatkui niin, että syöpä uusii. Viimein paperille hahmottuivat lauseet, että Laura kuolee, mutta hän itse nousee tuhkasta ylös.

”Moni ei hahmota, että perheessä, jossa sairastetaan syöpää, kaikki elävät eri todellisuuksissa. Vauva istuu sitterissä, sairas on oman elämänsä mahdollisessa lopussa ja puoliso oman elämänsä käännekohdassa.”

Monet näkivät heidät pariskuntana, jossa molempien mielenliikkeet seurasivat sairauden näkyvää kulkua, irronneita hiuksia, amputoitua jalkaa. Teillä on niin kauheaa, milloin teillä on se leikkaus, heiltä kysyttiin.

”Iso ero välillämme oli, että Laura oli kuolemassa ja halusi elää jäljellä olevan ajan täysillä. Minun elämäni oli jatkumassa ja mietin, miten varmistan sen, että selviän elämän jatkumisesta sen jälkeen, kun hänen laiturinsa loppuu.”

Sitten tuli maaliskuu 2012. Laura seisoi keittiössä ja joi vettä. Hän kertoi, että hänestä tuntui, kuin vesi olisi mennyt läpi ruokatorvesta. Lehtola soitti ambulanssin.

Laura vietiin sairaalaan, jossa hänen äitinsä ja Lehtola valvoivat sängyn vieressä vuorotellen. Eräänä päivänä tuli puhelu, että enää ei ollut mitään kiirettä.

Lehtola sanoo, että hänen tekisi mieli päättää puolison sairastumiseen ja menettämiseen liittyvä tarina, mutta se ei onnistu.

”Sairastuminen ja kuolema ovat sellaisia asioita, joista ei saa otetta. Niitä ei saa mitenkään nättiin pakettiin. Tunnen edelleen syyllisyyttä siitä, että minä jäin eloon ja Laura kuoli.”

Kun Lehtola puhuu Laurasta, häntä alkaa hymyilyttää. Siten kuin ihastunutta yleensä hymyilyttää, vähän kulmien alta. Välillä mielessä on vain yksittäisiä, häipyviä kohtauksia, aikaa, joka ei jäsenny. Toisena hetkenä puhuminen vain vaivaannuttaa.

”Olen tottuneempi puhumaan siitä, mihin Laura kuoli kuin vaikka siitä, miten me tapasimme.”

Joskus Lehtola katselee puhelimensa yhteystietoja ja miettii, että olisi kiva, jos voisi vielä soittaa Lauralle. Hetken hän haaveilee, että he olisivatkin vain eronneet. Että nyt he voisivat käydä kahvilla ja naureskella lempeästi nykyisten puolisoidensa kummallisille piirteille.

Nykyään Lehtola on naimisissa Tuomaksen kanssa. Sen saman tenniskaverin, joka piti huolen Lehtolan urheilemisesta Lauran sairastaessa. Lehtola ja Tuomas ovat sittemmin saaneet yhteisen tyttären, joka on nyt kolmevuotias. Lehtolan poika on yhdeksänvuotias koululainen.

Tuomas oli tuntenut vuosia molemmat Laurat. Hän oli tukena ja apuna monella tapaa. Tuomas kantoi heidän kauppakassejaan ylös asuntoon. Hän ajelutti ympäri kaupunkia, kun odotettiin tietoa, mihin syöpä sillä kertaa oli levinnyt, ja vei koko perheen mökille, kun selvisi, että keuhkoihin. Ihminen, johon Lehtolan oli lopulta helppo rakastua.

”Tuomas näki kaiken, mitä oli meneillään ja mitä lopulta menetin. Hän pystyi kohtaamaan minut kokonaisena surussa ja minä olemaan surullisenakin hänen seurassaan. Se kertoi hänestä paljon ihmisenä ja myös meistä, meidän suhteemme syvyydestä.”

Pariskunta muutti yhteen vuosi Lauran kuoleman jälkeen.

”Ehkä mietin silloin, onko se liian aikaista. Toisaalta kuolema oli saanut ajattelemaan, että on pakko uskaltaa elää.”

Kun kuolemasta oli kulunut reilu vuosi, Lehtola meni tasaisin väliajoin työhuoneeseen ja alkoi kirjoittaa. Paperille muotoutui kuin vahingossa kohtaus, jossa isä kiipeää väsyneen lapsen kanssa portaita ylös kotiin ja puhuu mielessään kuolleelle vaimolleen, kysyy, näetkö tämän.

Lopulta Lehtola kirjoitti niin intensiivisesti, ettei juuri nukkunut. Hän lähetti tekstejä ystävilleen luettavaksi ja kävi kirjoituskurssin. Syntyi Pelkääjän paikalla, joka sai hyvän vastaanoton.

”En tiedä, miten ymmärsin vasta yli kolmenkymmenen vuoden ja yhden kuoleman jälkeen, että kirjoittaminen on minulle niin tärkeä asia.”

Viime elokuussa ilmestyi uusi romaani, Takapenkki. Myös se käsittelee elämän kriisejä, väistämättömiä ja tavallisempia, kuten sitä, kun lapsi muuttaa kotoa. Pelkääjän paikalla -romaanissa lukijaa naurattaa läpi kyynelten, Takapenkissä pääosassa on huumori.

Tietokoneella odottaa uusi kirjan alku, joka etenee tuskallisen hitaasti ja hävettää hetkittäin.

”Kirjoittamalla saan otteen elämästä. Kirjoittaminen on minun tapani ajatella. En koskaan tee niin, että ajattelen ensin, sitten kirjoitan. Alan kirjoittaa ja siinä ajatus kirkastuu.”

Lehtolan arkeen kuuluvat niin uhmaikäisen yölliset raivokohtaukset kuin kolmasluokkalaisen jalkapallotreenit. Hän miettii myös kotitöitä, lähinnä sitä, miten voisi itse tehdä niitä enemmän.

”Kun lähdemme johonkin, Tuomas pakkaa laukut ja minun roolini on kertoa autossa tarinoita. Alkumatkasta Tuomas kysyy, onko minulla laktaasipillerit mukana. Minä kysyn, voidaanko pysähtyä vielä apteekkiin, ja Tuomas tietää, missä apteekki on.”

Nyt on hyvä näin.

Toinen Laura on edelleen osa perheen elämää, mutta ei koko ajan läsnä tai jalustalla.

Kirjahyllyssä on sulassa sovussa kolmen paljon lukeneen ihmisen kirjat: Lehtolan, Tuomaksen ja Lauran. Edesmenneen Lauran vanhemmat ovat myös Lehtolan ja Tuomaksen tyttären isovanhempia.

”Laura on minun vanha puolisoni ja Tuomaksen vanha ystävä. Kiva ihminen, jota ei enää täysin voi muistaa.”

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 2/2018.