Asiakaskokemuspäällikkö Annika Kankkonen, 48, asuu Helsingissä. Hänellä on kaksi aikuista lasta.

”Kännykän näyttö pysyy mustana, vaikka kuinka toivon, että pojaltani tulisi viesti. En ole kuullut hänestä kokonaiseen päivään, mikä on epätavallista.

Selaan pojan lähettämiä kuvia. Kolme päivää sitten sain häneltä kuvan, jossa maasto­pukuiset nuoret miehet hymyilevät telttakatoksessa. Retkipöydällä on puolentoista litran limsapullo ja keksi­paketti ja alla pojan teksti: Erikoisjoukot nauttivat juhla-ateriaa ennen taistelua.

KAKSI AVIOEROA, kolme uupumusta, päättynyt suuri rakkaus ja pojan lähtö Ukrainaan sotimaan. Siinä ovat elämäni karkeasti tiivistettynä.

Minulle on sanottu monesti, että olen vahva. En ihan tiedä, mitä sanojat sillä tarkoittavat. Mielestäni minussa on myös paljon epävarmuutta. Olen joutunut tekemään vaikeita päätöksiä, mutta koen, ettei ole ollut vaihtoehtoakaan.

Kestin huonoissa liitoissa pitkään, tein sen lasteni takia. Erosin pakon edessä. Kun poika lähti Ukrainan sotaan, sekin oli vain pakko kestää.

Tai ehkä minua sanotaan vahvaksi, koska pärjään yksin? Olen sinkku mutta en yksinäinen. Seuranhakusovelluksissa miehiä tuntuu ärsyttävän se, että en tarvitse heitä pelastamaan minua tai pitämään minusta huolta.

Minua on koetettu ohjeistaa, että enkö voisi edes jossain asiassa leikkiä osaamatonta. On totta, että olen näppärä ja nopea ja osaan enemmän asioita kuin olisi ehkä syytä.

Kolme vuotta sitten ostin kahdeksanmetrisen fiskariveneen. Kävin saaristolaivurikurssin ja opettelin veneilemään. Nyt tiedän hirveästi dieselmoottoreista. Osaan myös remonttihommat ja sen, mitä en osaa, ostan palveluna. Toisen varaan heittäytyminen on minulle mahdottomuus.

POIKANI VALITSEMAT kappaleet soivat kuulokkeissani. Juoksen tuskaani pakoon. Poika on nimennyt soittolistan Äidin lenkille.

Alussa en pelännyt, koska poikani ei ollut taistelujen keskellä. Päivien kuluessa alan pelätä. Työkaverit tietävät tilanteeni ja ensin hekin ovat järkyttyneitä, mutta vähitellen poikani sotimisesta tulee tieto muiden joukossa.

Minulla painajainen vain jatkuu. Juoksen joka päivä 8–16 kilometriä, jotta minun ei tarvitsisi syödä ahdistuslääkkeitä.

Saan viimein viestin ja tiedän, että poika on yhä elossa.

Olen aina ollut pasifisti. Uskon, ettei pahaan vastaamisesta pahalla seuraa mitään hyvää. Mutta jos poikani sen vuoksi säilyy hengissä, ehkä siinä on myös jotain hyvää?

OLIN LAPSUUDENPERHEESSÄNI ainoa, jonka tunteet näkyivät ja kuuluivat. Minusta tuntuu yhä siltä, että poksahdan, jos en saa ilmaista itseäni.

Isän oli vaikea ymmärtää, miksi nauran, itken ja kiljun riemusta niin kovaa. Minulle jäi olo, että tapani tuntea ja näyttää tunteita ei ole oikein. Tuon sisäisen ristiriidan takia olen pitänyt itseäni jotenkin vääränlaisena. Omille lapsilleni olen opettanut, että ovet saavat paukkua.

Äiti olisi halunnut pukea minut prinsessamekkoihin, mutta minä olin poikatyttö. Kasvoin kahden isoveljeni kanssa, ja vanhemmat olivat paljon töissä.

Perheemme oli aika boheemi. Kaksitoistavuotiaana osasin vaihtaa autoon renkaat ja paikata pyöränkumin. Meillä ei kysytty, osaatko, vaan tartuttiin toimeen. Teen yhä asiat mieluiten itse. Se on johtanut uupumiseen.

Toivun juuri kolmannesta lääkärin diagnosoimasta uupumuksesta. Kaksi ensimmäistä johtuivat liian suuresta työmäärästä. Tässä kolmannessa on ollut kyse myös yksityiselämän tapahtumista.

VAHVUUS ON vaikea käsite. Mitä se oikein tarkoittaa? Minulle vahvuus on ehkä sitä, että toteuttaa itseään ja elää omannäköistä elämää.

Neljä vuotta sitten kohtasin ihmisen, jota rakastin ja joka näki minut aidosti sellaisena kuin olen.

Kolmen vuoden jälkeen suhteemme päättyi, koska rakkaus ei ollut molemminpuolista. Olemme yhä ystäviä.

Selvitäkseni erosta osallistuin Väestöliiton eroseminaariin. Siellä oivalsin, että uupumusteni taustalla on rajattomuuteni. Haluni miellyttää ja olla kiltti uuvuttaa minut niin töissä kuin parisuhteissakin.

Nyt opettelen tunnistamaan tunteitani. Pohdin eri tilanteissa, miten haluan toimia. Mitä tapahtuu, jos sanon ei?

Opettelen myös kestämään hiljaisia hetkiä, kun kysytään vapaaehtoisia. Ymmärrän, että minulla ei ole velvollisuutta ilmoittautua, vaikka kukaan muukaan ei haluaisi.

EN OLISI voinut estää poikaani lähtemästä sotimaan. Poika sanoi, että hänen on pakko mennä.

Nyt poika on palannut kotiin, hän on turvassa, ja suuri taakka on pudonnut harteiltani. Pystyn taas katsomaan tulevaisuuteen.

Pojan kokemukset sodasta, myös aivan etulinjasta, ovat niin järkyttäviä, etten toivoisi kenellekään samaa.

Lopulta lienee kuitenkin niin, että kukin meistä tekee sen, minkä kokee pakolliseksi. On se sitten vahvuutta tai ainoastaan selviytymistä.”

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 8–9/22.