Janne Viljamaa, 51, on sosiaalipsykologi ja opettaja, jonka teos Minä ja marttyyri (Atena 2020) ilmestyi syksyllä 2020:
"Minun oli nuorena vaikeaa tunnustaa virheitäni. Olin aika hankala ja auktoriteettivastainen. Työväentaustani vuoksi kapinoin opettajia, pomoja ja porvareita vastaan. Tämä sopeutumattomuus estää monen fiksun työväenluokkaisen nuoren nousun uralla.
Olen opettanut ammattikoulussa yhteiskuntaoppia ja psykologiaa nyt 21 vuotta. Tänä aikana on kertynyt monia pieniä oppimiskokemuksia.
Vaatii kykyä tunnistaa virheensä. Jokaisen tulisi oppia tuntemaan varjonsa eli selvittää, mitkä asiat vaikuttavat oman toiminnan taustalla.
Varjo on tuntematon osa itseä. Sen tunnistaminen vaatii usein kovia elämänkokemuksia ja virheitä.
Käsitys itsestä voi olla harhainen: voi ajatella olevansa virheetön tai aina oikeassa. Narsistin varjo on valtava. Mitä paremmin varjonsa tuntee, sitä enemmän voi kasvaa.
Olennainen kysymys on: miksi olet hakeutunut työhösi? Sitä tulisi pohtia etenkin opettajien, pomojen ja hoitajien eli kaikkien, jotka työssään auttavat muita. Onko taustalla trauma, jota yrittää paikata auttamalla muita? Moni voi luulla tekevänsä hyvää, mutta ylisuojelevana suorittajana estää toisten ajattelun.
Jos varjoaan ei tunne, voi päätyä toistamaan samoja virheitä, väsyä ja uupua. Uusi marttyyrikirjani onkin varjontunnistusopas.
Moni marttyyri ei ymmärrä olevansa sitä. Elvistelevän narsistin bongaa helpommin, mutta marttyyrikin tarvitsee reppanat, joiden rinnalla loistaa.
Narsistin piirteet ovat marttyyrissa piilossa. Siinä missä narsisti ylentää itsensä pullistelemalla, marttyyri uhrautuu.
Naiset ovat aina olleet sosiaalista liimaa. Jo ala-asteella villi poika pannaan kiltin tytön viereen. Vanhemmissa ikäpolvissa marttyyrinaiset ovat hoitaneet juopon ukon ja sekä omat että naapurin lapset.
Marttyyri ei osaa ilmaista tarpeitaan selkeästi ja pelkää loukkaavansa muita. Siksi hän huokailee ja mulkoilee passiivis-aggressiivisesti.
Selkeä viestintä suojaa marttyyria itseäänkin. Hänelle pitää panna vastaan ja vaatia selkeää työnjakoa.
Osa suorittaa pakonomaisesti. Tällöin olisi tärkeää huomata, että saa olla oma itsensä ilman suorittamista.
Vaatii henkistä valppautta, jotta voi haastaa itsensä. Pitää lukea, raivata tilaa itsensä kehittämiselle sekä etsiä itseään pikkuisen parempi sparraaja, joka voi haastaa.
Joka päivä olisi hyvä pitää 20 minuutin retriitti, jolloin saa olla rauhassa.
Kun viisi lastani olivat pieniä, ei ollut aikaa. Luin vain tenttikirjat. Nykyään yritän lukea kirjan päivässä.
En vieläkään usko kaikkea kritiikkiä, mutta osaan jo valita paremmin ne, joiden sanasta on minulle hyötyä.
Pöytätennis itseäni parempien pelaajien kanssa on opettanut paljon. Minua ei haittaa hävitä. Se panee oman rimani korkeammalle."
