Piispa Mari Leppänen yrittää ymmärtää hengellisen vallankäytön hurjaa logiikkaa: ”Hylätyksi tulo jätti pysyviä jälkiä"”
Pitkään Mari Leppänen rukoili, että hänen kipeät haavansa umpeutuisivat. Kunnes hän oivalsi, että niiden ei pidäkään unohtua. Edes piispan ei tarvitse olla aina vahva ja eheä.
Pienet hetket ovat kaikkein tärkeimpiä, onnen häivähdykset, ohimenevä tunne siitä, että on niin perillä kuin olla ja voi.
”Isän lempilause on, että elämä koostuu hetkistä”, sanoo piispa Mari Leppänen.
Hän istuu Kirkkohallituksen kabinetissa, takana on palaveri ja edessä pian toinen. Hän on tullut edellisiltana Turusta Helsinkiin, lapsuuden kotikaupunkiinsa.
”Kun jäin Munkkiniemessä pois bussissa, sydämessä läikähti. Näin äitini, joka odotti minua pysäkillä rollaattorin päällä istuen. Hän halusi tulla minua vastaan.”
Mari yöpyi äitinsä luona, ja sekin oli kotoista. Ennen nukkumaanmenoa he ehtivät jutella kuulumiset, muun muassa sen, että Marin ulkomailla asuva tytär oli aloittanut kesätyöt Suomessa.
Keväällä ilmestyi Johanna Venhon kirjoittama kirja Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa.
”Se ei ole oikeastaan elämäkerta vaan hengellinen matkakertomus, jossa on kuvattuna elämäni hetkiä, kerroksia ja arkisia muistoja. Toivon, että se herättää lukijan pohtimaan omia juuriaan ja kotimatkojaan sekä nostaa esiin uusia tarinoita.”
Väärin uskottu
”Viisitoista vuotta sitten, kolmikymppisenä kolmen lapsen äitinä tein ison päätöksen. Oli kevät 2009, kun soitin äidilleni ja kysyin, että voinko tulla Helsinkiin hänen luokseen pariksi päiväksi. Puhelun lopussa sain sanotuksi, että haen teologiseen tiedekuntaan ja aion papiksi.
Päätös ei ollut helppo. Se ei ollut niinkään kova paikka suhteessa Jumalaan, vaan suhteessa ihmisiin. Olin elänyt turvallisen uskonnollisen lapsuuden, opiskellut kulttuurien tutkimusta ja opintojen jälkeen olin tehnyt töitä kirkon viestinnässä.
Haasteena oli se, että sukuni on lestadiolainen. Minulle sanottiin suoraan, että jos ryhdyn papiksi, joudun yhteisön ulkopuolelle, enkä voi päästä taivasten valtakuntaan.
Suomessa ensimmäinen naispappi oli vihitty virkaan 1988, ja talvella 2010, kun minä painin oman yhteisöni hyväksynnän kanssa, Irja Askola valittiin piispaksi.
Raskainta oli, että päätökseni vaikutti myös läheisiini. Kun minusta tuli pappi, puolisoni vapautettiin puhujan tehtävistä lestadiolaisen herätysliikkeen seuroissa. Yhteisön mielestä hän teki väärin tukiessaan minua.
En osannut varautua siihen, että pappisvihkimykseni jälkeen minut suljetaan herätysliikkeen ulkopuolelle. Yksilöinä monet tukivat, mutta joihinkin entisiin ystäviin yhteydenpito katkesi täysin.
Enkä tiennyt varautua varsinkaan siihen, kuinka yksinäiseksi itseni tunsin. Tajusin, että en menettänyt pelkkiä ihmissuhteita vaan myös monet viikoittaiset rutiinini, seurat ja harrastuspiirit. Oma identiteettini ja arkeni piti rakentaa kokonaan uusiksi.
Olen yrittänyt ymmärtää hengellisen vallankäytön hurjaa logiikkaa ja tajunnut, että usein siitä puuttuu nöyryys. Ihmiset asettuvat ikään kuin Jumalan asemaan, luulevat tietävänsä, mitä Jumala haluaa, ja pitävät itseään erehtymättöminä.
Puolisoni on kuvannut, että kyse on yhden a-kirjaimen puuttumisesta. Jotkut ajattelevat, että me olemme Jumalan valtakunta – ei Jumalan valtakuntaa.”
”Vanhempien ero oli kriisi, jotakin, mitä en ollut osannut kuvitellakaan.”Piispa Mari Leppänen
Lapsuus vähemmistössä
”Sain kasteessa nimen Mari Inka Elina Pentikäinen. Mari tulee vienalaisen runonlaulajan Marina Takalon mukaan, Inka on mummuni nimi ja Elina on äitini.
Synnyin perheeseen, jossa oli neljä lasta ja minun jälkeeni syntyi vielä kaksi sisarusta. Perhe on suuri ja sukulaissuhteet kiinteitä. Asuin lapsuuteni Helsingin Käpylässä, mutta vietin paljon aikaa myös kesämökillä sekä sukulaistemme luona maalla.
Molempien vanhempieni suku oli lestadiolainen, ja samalla kuitenkin isä ja äiti olivat uskonnontutkijoita ja opettajia, mikä vaikutti kotini ilmapiiriin.
Helsingissä ei ole suurta lestadiolaisyhteisöä, joten kuuluin vähemmistöön, mikä on varmasti muokannut ajatusmaailmaani. Meillä ei esimerkiksi ollut televisiota, ja olin nuorena tietämätön monista nuorisokulttuurin ilmiöistä.
Uskonto oli minulle lapsuudessa ja nuoruudessa avara, turvallinen asia, en kokenut siitä häpeää enkä muista, että minua olisi koulussa kiusattu.
Isä tutki kansanuskontoja ja maailmanuskontoja, ja häneltä opin, että jokainen uskoo johonkin eikä kenenkään usko ole parempi tai huonompi kuin toinen.
Ajattelen myös, että uskonto on kulttuurisidonnaista. Esimerkiksi suomalaiseen luterilaisuuteen on vaikuttanut se, että kristinusko tuli meille sekä idästä että lännestä ja siihen on tarttunut myös paljon piirteitä vanhoista kansanuskomuksista, kuten suhteesta metsään ja luontoon.”
Tärkeä oma perhe
”Olin lukiossa, kun isä ja äiti erosivat. Vanhempien ero oli kriisi, jotakin, mitä en ollut osannut kuvitellakaan. Niissä piireissä avioliittoa pidettiin ikuisena.
Kun isä muutti uuden puolisonsa luo, jouduin yllättäen ottamaan elämästäni myös taloudellisen vastuun. Kävin päivisin töissä ja opiskelin illat aikuislukiossa.
Alkuun suhteeni isään etääntyi, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt hänen ratkaisuaan paremmin ja tullut läheiseksi myös hänen puolisonsa kanssa.
Vanhempien ero vei minut pohtimaan myös ihmissuhteita uudella tavalla. Olen tajunnut, että parisuhteen eteen on nähtävä vaivaa.
Tapasin aviomieheni Riston jo lukiovuosina ja olin kovin rakastunut. Opiskelimme molemmat ja seurustelimme, mutta emme muuttaneet heti yhteen.
Kihlauduimme syksyllä vuonna 2000 ja seuraavan vuoden helmikuussa menimme naimisiin. Olin silloin 23-vuotias. Ensimmäinen oma kotimme oli Nöykkiössä, ja esikoisemme syntyi vuonna 2002.
Vanhemmuus tuntui heti hyvältä. Oma perhe oli toiveiden täyttymys.”
Marin kolme tärkeää
LUONNOSSA KULKEMINEN
Pienet ja isot matkat, luostariin tai vaikkapa lähiniitylle. Retkeilin jo lapsena perheeni kanssa. Kuljimme luonnossa ja teimme matkoja erilaisille pyhille paikoille.
DIALOGI
Rakastan hyviä keskusteluja eri tavalla ajattelevien ihmisten kanssa. On arvokasta, että osaamme rakentavasti olla eri mieltä. Kipeistä asioista pitää voida puhua. Isossa perheessä olen tottunut siihen, että sisarukset antavat toisilleen palautetta välillä kipakastikin.
HILJAISUUS
Tilan tarve on pysähtymistä, ja koen tärkeäksi vetäytyä säännöllisesti omiin oloihin. Kaipaan tilaa ajattelulle. Hiljaisuus on myös Jumalan ensimmäinen kieli.
Äitiyden haasteet
”Esikoinen oli alle puolivuotias, kun Risto sai kesäpapin paikan Kontiolahdelta. Muutimme sinne, ja yhtäkkiä en ollutkaan enää opiskelijatyttö, vaan olin pienen lapsen äiti ja papin rouva.
Ajatukseni oli jatkaa opiskelua äitiysloman aikana, mutta kaikki energiani meni uuteen elämänvaiheeseen sopeutumiseen. Olen onnellinen, että sain rauhassa keskittyä lapseen ja pysähtyä omassa elämässäni.
Kun lapsemme oli vajaan vuoden ikäinen, Risto valittiin papiksi Lietoon, ja pieni perheemme muutti Turun lähelle. Toinen lapsemme syntyi vuonna 2003.
Vähitellen päätin tehdä folkloristiikan opintoni valmiiksi. Ryhdyin myös ohjaamaan elämäkerran kirjoittamiskursseja muun muassa Liedon kansalaisopistolla.
Mietin paljon muistojen totuutta, sitä kuinka toinen ihminen muistaa saman asian eri tavalla ja eletty elämä vaikuttaa muistoihin. Millaisen tarinan kukin haluaa elämästään kertoa, kuinka totta se on ja kuinka se muuttuu ajan myötä?
Noihin aikoihin pohdin myös äitiyttä ja naisen asemaa lestadiolaisuudessa. Halusin uskoa, että asioista voidaan keskustella avoimesti ja että myös uskonnolliset yhteisöt voivat muuttua ajan mukana. Kuopuksemme syntyi vuonna 2006.”
Rauha elämän kanssa
”Viisaus ei mielestäni ole pelkästään tietoa, vaan tärkeä on, kuinka tietoa käytetään.
Elämässä on asioita, joita ei saa valita. Yllätyksenä tapahtuneet asiat voivat tehdä kipeää, ja niistä voi syntyä haavoja. Minulle viisaus tarkoittaa rauhaa elämän kanssa, nöyryyttä sekä myötätuntoa.
Hylätyksi tuleminen ja yhteisön ulkopuolelle jättäminen oli minulle kokemus, joka jätti vahvoja jälkiä.
Monta vuotta rukoilin, että haavani menisivät umpeen. Kerran, muutama vuosi sitten, pienessä Enonkosken luostarissa melontaretken jälkeen luin vanhaa kirjaa.
Sen viesti oli, että kaikki kääntyy hyväksi. Kirjassa puhuttiin myös haavoista, joiden kirjoittaja ei toivonut koskaan umpeutuvan. Oivalsin, että ei minunkaan haavojeni tarvitse umpeutua.
Olennaisinta on hyväksyä haavat ja oppia elämään niiden kanssa. Haavat arpeutuvat, mutta ne kulkevat silti mukana ja muistuttavat paitsi kivusta myös selviytymisestä.
Minua oli tuolloin pyydetty ehdolle piispan vaaliin, mutta olin epäillyt, että voiko minunlaiseni ihminen olla piispa, olisinko kyllin eheä ja vahva. Silloin tajusin, että ei kenenkään, ei edes piispan, tarvitse olla eheä ja vahva.
Haavoja on kaikilla, ja niistä voidaan puhua, niitä ei tarvitse hävetä tai peitellä. Omat haavat opettavat suhtautumaan arvostavasti myös muiden elämän jälkiin ja erilaisuuteen.
Minut vihittiin Turun arkkihiippakunnan piispaksi vuonna 2021.”
”Jakaa, elää ja kokea asioita yhdessä. Siinä on elämän merkitys.”Piispa Mari Leppänen
Tärkeä hiljaisuus
”Hiljaisuus oikoo sielun ryhtiä, ja jo lyhytkin hiljainen hetki auttaa selvittämään päätä ja kuulemaan sielun kaipauksen. Hiljaisuus kirkastaa ajatukset ja auttaa ymmärtämään, mihin pitäisi ryhtyä.
En tarkoita hiljaisuudella äänettömyyttä, vaan enemmänkin oman sisäisen rauhan löytämistä. Hetki yksin voi yhtä lailla olla oman hengityksen kuuntelemista työpöydän ääressä tai pidempi järjestetty luostariretriitti tai pyhiinvaellus.
Pyhiinvaellus on minulle enemmän suhde kuin matka, kuuntelemista, jossa pysähtyminen tapahtuu liikkeessä olemalla.
Kotini lähellä on pieni kyläkirkko, jossa on sunnuntai-iltaisin lyhyt kirkkohetki. Menen mielelläni sinne ja palaan kotiin mieli kirkkaampana.
Parantavaa hiljaisuutta minulle on myös luonnossa oleminen ja uiminen. Asumme Littoisissa pienen järven rannalla, ja voin helposti kävellä laiturille kylpytakki päälläni ja pulahtaa veteen. Uin järvessä talvellakin, silloin kun avanto on auki. Kylmä pulahdus kirkastaa mielen.”
Rakkaus ja kuolema
”Olen puhunut rakastavasta kirkosta, yhteisöstä, jossa ihmiset olisivat toistensa tukena. Minusta rakkaus on sitä, että ihminen tulee nähdyksi sellaisena kuin on. Rakkaus on huolenpitoa toisia ihmisiä kohtaan, ja rakkaus tekee meidät eläviksi.
Jumala on aina ollut minulle jonkinlainen turvakallio, kannatteleva ja auttava. Olennaista ei ole se, kuinka paljon minä rakastan Jumalaa, vaan se, että hän rakastaa minua sellaisena kuin olen.
Opin jo lapsena, että kuolema on yhtä luonnollinen asia kuin syntymä. Se kuuluu elämään. Kuolema muistuttaa elämän takarajasta ja viiltävästä ohikiitävyydestä. Se on kaiken päätepiste, kuin kotiinpaluu, lohduttava ajatus jälleennäkemisestä.
Tietoisuus elämän rajallisuudesta rohkaisee elämään täysillä omana itsenään osana sukupolvien ketjua. Tulevaa ei tarvitse pelätä.”
”Tietoisuus elämän rajallisuudesta rohkaisee elämään täysillä omana itsenä.”Piispa Mari Leppänen
Hyväksymisen puolesta
”Rukous on minulle tapa olla maailmassa. Se on arkista ja yhtä luonnollista kuin hengitys tai kävely. Rukoilen toisten ihmisten, luonnon sekä hädässä olevan maailman puolesta. Tärkeää on myös kiitos, kiitollisuus kaikesta hyvästä.
Toivon, että voisin piispana välittää hengellisyyden armollista puolta, hyväksymistä, erilaisuuden suvaitsemista ja muiden huomioimista.
Mielestäni merkityksellinen elämä toteutuu suhteessa toisiin ihmisiin ja luontoon. Jakaa, elää ja kokea asioita yhdessä – siinä on elämän merkitys. Pyhyys sekä onni on niissä hetkissä, joissa tuntee kuuluvansa johonkin: toiseen ihmiseen, kauniiseen maisemaan, siihen missä on.”
Mari Leppänen
on 45-vuotias Helsingissä syntynyt Turun arkkihiippakunnan piispa. Hän on kulttuurintutkija, filosofian sekä teologian maisteri, papiksi hänet vihittiin vuonna 2012.
Mari asuu Littoisissa vanhassa puutalossa miehensä, Liedon kirkkoherran Risto Leppäsen ja 18-vuotiaan lapsensa kanssa. Perheen kaksi vanhempaa lasta opiskelevat ulkomailla.
Mari harrastaa pieniä pyhiinvaelluksia ja hiljaisuutta, luonnonvesissä uimista sekä ikonimaalausta.
Johanna Venhon kirjoittama kirja Kotimatkoja Mari Leppäsen (Tammi) kanssa ilmestyi huhtikuussa.
