Kun Noora Hautakankaan alaselkä kipeytyi, taustalla oli yllättävä syy: ”Aamuisin tuntui kuin olisin juossut maratonin”
Kun yrittäjä Noora Hautakangas uupui, elämästä katosi ilo. Työntäyteisten vuosien jälkeen hän opettelee taas pitämään huolta itsestään ja raivaamaan aikaa ystäville.
Syksyisenä sunnuntaina yrittäjä Noora Hautakangas, 41, lähti lenkille lapsuudenystävänsä Ilonan kanssa. Lapsina he asuivat saman eteläpohjalaisen hiekkatien varrella ja kävivät yhdessä ratsastamassa, mutta aikuisina elämä vei eri suuntiin. He eivät ehtineet nähdä toisiaan kunnolla kahteenkymmeneen vuoteen.
Puitavaa oli niin paljon, että kävellessä hujahti äkkiä kolme tuntia.
”Olimme puhuneet lenkille lähdöstä varmaan viisi tai kuusi vuotta. Aloitimme ihan alusta. Se oli ihanaa. Hän oli juuri sellainen kuin muistinkin”, Noora sanoo.
Lenkkitreffit kuulostavat arkisilta, mutta Nooralle niillä on iso merkitys. Ne kertovat siitä, että elämässä on pitkästä aikaa tilaa ystäville.
Kahvila- ja second hand -yritys Relovea luotsaava Noora on tehnyt vuosikausia töitä lähes kellon ympäri. Hillitöntä työtahtia on seurannut uupumus, josta Noora nyt hiljalleen palautuu.
Hän opettelee uudenlaista elämänrytmiä ja tuntee itsensä rennommaksi ja vapautuneemmaksi kuin pitkään aikaan.
”Tuntuu, että olen lainannut kymmenen vuotta elämästäni yritykselle. Nyt ajattelin ottaa sen takaisin.”
Puuroa. Sumua. Mustavalkoista. Niin Noora pahimpia uupumuksen aikojaan kuvailee.
Oli loppuvuosi 2023, ja Nooran perustamalla Relovella oli takanaan monta stressaavaa vuotta.
Ensin korona kuritti yrityksiä, sitten rahoitus lähti viimetipassa alta. Siitä huolimatta firma laajentui neljän työntekijän pienyrityksestä yli sata henkeä työllistäväksi ketjuksi.
Päivät muistuttivat toisiaan, koska ne kaikki täyttyivät työstä. Nooralla oli jatkuvasti kiire, ja usein töissä vierähti aamuyöhön. Yritys kasvoi vauhdilla ja Nooralla oli jatkuvasti monta uutta projektia työn alla. Hän ei ymmärtänyt, että tehtävää oli yhdelle ihmiselle liikaa.
Mitä pahemmaksi uupumus kävi, sitä selvempiä sen merkit olivat. Nooran muisti pätki ja hengitys muuttui pinnalliseksi. Mieliala ailahteli ja pinna oli kireällä. Noorasta tuntui, ettei elämä ollut hänen hallinnassaan.
”Fyysisesti uupumus näkyi kovina alaselän kipuina. Uni ei palauttanut, ja aamuisin tuntui siltä kuin olisin juossut maratonin. Mikään ei kiinnostanut ja mikään ei tuntunut miltään.”
Noora ei jaksanut pitää yhteyttä ystäviinsä ja kieltäytyi jatkuvasti juhlakutsuista. Hän sanoi, ettei päässyt, silloinkin, kun ei ollut varma, pääsisikö. Hän ajatteli, että jotain pakollista kuitenkin tulisi.
Jatkuvan kieltäytymisen seurauksena moni ystävyyssuhde jäi.
”Ei kukaan jaksa sitä, jos yhteydenpito on aina yksipuolista.”
Työpaikalla Noora teki parhaansa piilottaakseen väsymyksensä. Kun hän meni tiiminsä eteen, hän valoi heihin uskoa. Motivoi, inspiroi ja hauskuutti.
Yksin ollessaan Noora romahti, ja usein se purkautui itkuna, kun hän istui yksin autossa tai kotona. Elämä tuntui usein yksinäiseltä ja merkityksettömältä.
”Tunsin myös syyllisyyttä. Rakastan sitä, mitä teen, ja mietin, miksi ne asiat uuvuttivat minut.”
”Onneksi lähelläni oli ihminen, joka oli nähnyt minut ennenkin ja sanoi: ’Noora, sinä et ole tuollainen. Olen rakastunut siihen toisenlaiseen ihmiseen.’”
Vaikka Noora tajusi, ettei hillitön työtahti voisi jatkua ikuisesti, hän ei nähnyt aluksi vaihtoehtoja. Hän ajatteli, ettei hän voisi yrittäjänä esimerkiksi jäädä pitkälle sairauslomalle. Kuka hoitaisi kaiken, jos hän olisi puoli vuotta kotona?
Puoliso Eero otti Nooran aamuyöhön venyvät päivät säännöllisesti puheeksi. Noora kuitenkin kielsi tilanteen vakavuuden.
”Ajattelin, että enhän minä voi olla uupunut. Että minun pitää vain jaksaa.”
Keväällä 2024 Eero sanoi jotain, mikä sai Nooran ensin ärsyyntymään, sitten pysähtymään. Noora, sinä et naura enää ollenkaan. Olet niin negatiivinen.
”Eeron sanat ärsyttivät, koska tiesin, että hän oli oikeassa. Ne osoittivat, että olin kadottanut itseni. Tajusin, että en ole tällainen enkä halua elää tällaista elämää.”
Noora ymmärsi itsekin, että jonkin piti muuttua. Uupumus oli jatkunut niin pitkään, että holtittomasta työnteosta oli tullut arkea.
”En enää muistanut, millainen olin aiemmin ollut. Se oli pelottavaa”, Noora sanoo.
”Onneksi lähelläni oli ihminen, joka oli nähnyt minut ennenkin ja sanoi: ’Noora, sinä et ole tuollainen. Olen rakastunut siihen toisenlaiseen ihmiseen.’”
Jälkikäteen Noora on tajunnut, että valinta Miss Suomeksi vuonna 2007 ja sitä seuranneet kokemukset laukaisivat hänessä huijarisyndrooman. Se sai hänet tuntemaan riittämättömyyttä ja todistelemaan jatkuvasti osaamistaan.
Missikiertueen aikana Noora ei ollut ennakkosuosikki, ja hänen voittonsa tuli yllätyksenä paitsi hänelle itselleen, myös monelle muulle.
Voiton jälkeen keskustelupalstoilla ruodittiin Nooran ulkonäköä, ja lööpeissä julistettiin, että väärä missi voitti.
Aluksi Noora ajatteli, että arvostelu kuului asiaan, mutta kun se jatkui, se alkoi romuttaa hänen itsetuntoaan.
”Yleisön arvostelusta tuli minulle totta. Uskoin, etten riitä.”
Noorasta tuntui, ettei keikkoja ollut samaan tapaan kuin edellisvuosien voittajilla ja että media ei pitänyt häntä riittävän kiinnostavana. Hän tunsi jäävänsä ulkopuolelle. Kerran hän löysi autonsa tuulilasista itsestään piirretyn karikatyyrin ja haukkumaviestin.
Noora alkoi ajatella, että oli jotenkin huijannut tiensä missiksi.
”Koin vahvasti, etten kuulunut joukkoon. Olin väärällä tavalla erilainen.”
”Ajattelin ehkä, että jos minua ei hyväksytä, tässä on tämä yritys. Hyväksyttekö te sen?”
Riittämättömyyden tunne näkyi myöhemmin työelämässä. Kun Noora perusti Reloven vuonna 2016, hän paitsi halusi toteuttaa unelmansa omasta liikkeestä, myös näyttää sekä muille että itselleen.
Vuosia hän keskittyi vain yrityksensä kasvattamiseen ja siihen, että sillä menisi mahdollisimman hyvin.
”Tein sen valinnan, että jätin itseni henkilökohtaisesti sivuun. Ajattelin ehkä, että jos minua ei hyväksytä, tässä on tämä yritys. Hyväksyttekö te sen?”
Vaikka todistamisen tarve puski eteenpäin, sillä oli myös kääntöpuolensa. Sen seurauksena Noora teki liikaa töitä eikä malttanut pysähtyä.
Riittämättömyyden tunne seurasi Nooraa moniin tilanteisiin. Kun häntä pyydettiin puhumaan yrittäjyydestä, hän katsoi, ketkä muut tilaisuudessa puhuivat ja vertasi itseään heihin.
”Mietin, että enhän minä voi riittää tällaisena. Miten voin puhua vaikka brändäämisestä, kun en ole käynyt ainuttakaan kurssia aiheesta?”
Noora viilasi esityksiään viimeiseen asti, jotta niihin ei jäisi virheitä, ja mietti, miten voisi ilmaista asiansa mahdollisimman vakuuttavasti.
Myös onnistumisista iloitseminen oli vaikeaa. Usein Noora epäili, että kyse oli tuurista, sattumasta, kohtalosta tai mistä vain muusta kuin hänen omasta osaamisestaan.
Kerran esimerkiksi eräs kuulija antoi ihanaa palautetta Nooran esiintymisestä kirjamessuilla. Nooran puhe oli ollut kuuntelijasta inspiroiva.
Noora kuitenkin analysoi jälkikäteen, kokiko palautteenantaja, että hänen vain kuului sanoa jotain kivaa Nooralle kohdatessa. Että eihän hänen puheensa nyt noin kiinnostava ollut.
Jatkuva epäily oli kuormittavaa paitsi Nooralle myös hänen läheisilleen.
”Jankkasin ja analysoin asioita tosi paljon puolisolleni Eerolle. Hän puhui aina järkeä ja laittoi minut pysähtymään. Kun sain vatuloida asiat ääneen, tajusin usein itsekin, ettei niissä ollut mitään järkeä.”
Pari vuotta sitten Noora alkoi tehdä elämästään ja huijarisyndroomastaan kirjaa yhdessä tietokirjailija ja toimittaja Johanna Elomaan kanssa. Kirjan Noora Hautakangas – huijarisyndroomasta huolimatta julkaisi Hidasta elämää ja Bazar.
Silloinkin hän mietti, mitä tapahtuisi, jos projekti epäonnistuisi. Mitä jos hän ei olisi tarpeeksi huijari puhuakseen huijarisyndroomasta? Pelko osoittautui turhaksi.
”Kun rupesin käymään läpi epävarmuuksiani, tajusin, että jumankauta, minähän epäilen ja olen epäillyt kaikkea. Kirjaprojektin aikana ymmärsin itsestäni enemmän kuin koko aiemman elämäni aikana.”
Pitkään Noora ei halunnut puhua huijarisyndroomastaan julkisesti. Firmalla meni hyvin, eikä Noora halunnut pilata sitä epäilyillään. Hän pelkäsi, että jos kertoisi riittämättömyyden tunteistaan julkisesti, muutkin alkaisivat uskoa, että niissä on jotain perää.
Kirjan tekeminen muutti hänen ajatteluaan. Kun hän kertoi epävarmuuksistaan julkisesti, tuntui kuin laastari olisi repäisty irti.
”Enää en väheksy itseäni. Ajattelen, että minulla on oikeus kertoa tunteeni, ajatukseni ja ne asiat, jotka ovat johtaneet huonommuuden kokemukseeni. Minun ei tarvitse enää yritykseni kautta todistella, mitä osaan.”
”Kun sanon joillekin asioille ei, pystyn oikeasti keskittymään niihin asioihin, joille sanon kyllä. Se tuo hallinnantunnetta ja vakautta, mikä helpottaa huijarisyndroomaa.”
Huijarisyndrooman lisäksi uupumuksen taustalla oli monta muutakin syytä, Noora ajattelee nyt. Perfektionismi, miellyttämisenhalu, vaativuus itseä kohtaan, koronavuodet ja rahoitushuolet kuormittivat Nooraa.
Koska Noora rakastaa työtään, hän on aina ollut huono delegoimaan.
”Olen ehkä halunnut silläkin tavalla todistella muille, että osaan kyllä tämän ja pystyn tähän.”
Välillä Noora on puuttunut liikaakin. Kun Tampereen Relovessa järjestettiin Ellinooran keikan markkinointitempaus, Noora alkoi metsästää juuri ennen tilaisuuden alkua näyttävää kermakakkua, joka kruunaisi tarjoilut. Hänellä oli tarkka visio siitä, miltä pöydän piti näyttää, ja oli turhauttavaa, kun prameaa kakkua ei sillä aikataululla löytynyt.
”Minulle on ollut vaikeaa pysyä erossa ja olla sorkkimatta kaikkea. Tajuan nyt, että sehän on ollut ärsyttävää mikromanageerausta.”
Viime aikoina Noora on opetellut katsomaan asioita läpi sormien ja toteamaan, ettei pysty vaikuttamaan kaikkeen. Vaikka jokin asia ei menisi niin kuin hän ajatteli, se voi silti mennä tosi hyvin.
Pikkuhiljaa Noora on tehnyt muitakin muutoksia arjessaan. Hän lähtee aiemmin töistä ja muistuttaa itseään säännöllisesti siitä, mitä on saanut aikaiseksi. Hän opettelee jättämään sovittujen menojen väliin happea, jotta kalenteri ei täyttyisi liikaa.
”Kun sanon joillekin asioille ei, pystyn oikeasti keskittymään niihin asioihin, joille sanon kyllä. Se tuo hallinnantunnetta ja vakautta, mikä helpottaa huijarisyndroomaa.”
Joskus yksikin hoidettu asia päivässä riittää, hän ajattelee.
”En yritä muuttaa kaikkea kerralla. Etten ala suorittaa tätäkin.”
Työltä vapautuneella ajalla Noora käy pitkillä kävelyillä, tapaa ihmisiä, joille arjessa ei ollut ennen tarpeeksi aikaa, ja sanoo ystävien ja sukulaisten kutsuille joo.
Se tuntuu vapauttavalta – ja on yllättänyt monet.
”Kun yksi ystäväni piti juhlat ja tulinkin paikalle, hän sanoi suoraan, että oli ihan varma, että perun. Niin oli tapahtunut aina. Oli surullista tajuta se.”
Noora on saanut apua uupumuksen ja riittämättömyyden tunteiden käsittelyyn terapiasta. Se on auttanut häntä ymmärtämään itseään paremmin ja hyväksymään asioita.
Vaikeinta on ollut lapsuuden käsitteleminen. Aina kun terapeutti on palannut lapsuuteen, Noorasta on tuntunut, että hän on yrittänyt kaivamalla kaivaa sieltä jotakin hankalaa.
”Minulla on maailman mahtavimmat vanhemmat ja isoveli, jotka rakastavat kaikki minua. Olen elänyt kuin pumpulissa. Mutta olen tajunnut, että ei tarvitse tapahtua mitään järkyttävää, jotta sillä voisi olla vaikutusta.”
Terapiassa Noora on ymmärtänyt, että vaikka hän sai lapsena paljon huomiota, hän koki usein jäävänsä kahdeksan vuotta vanhemman isoveljensä varjoon. Hän uskoo, että se sai riittämättömyyden tunteen siemenen itämään.
Uupumuksesta toipuminen on edelleen kesken. Pitkän toipumisprosessin aikana Noora on tajunnut, kuinka monesta asiasta hän jäi työnteon takia paitsi.
Katkeroitua hän ei silti halua.
”Kamalinta olisi, että ajattelisin, että olen tehnyt kymmenen vuotta vääriä asioita. Ennemmin ajattelen, että uupumuksen piti tapahtua minulle. Rakastan työtäni ja yrittäjyyttä, enkä voisi kuvitella eläväni mitenkään muutoin. Elämän pikajuoksu kuitenkin vaihtuu nyt maisemareittiin.”
Yksi viime vuosien oppi tuntuu erityisen tärkeältä. Se kuuluu näin: Elä elämää itsellesi. Älä mieti, mitä muut ajattelevat.
”On järkyttävää, miten paljon olen käyttänyt aikaa muiden mielipiteiden pohdiskeluun. En ole epäkunnioittava ketään kohtaan, mutten enää nöyristele. Olen riittävän hyvä tällaisena.”
Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 11/2025.
