Kuopiolainen Jonna Orenius, 41, on ammatiltaan lähihoitaja. Hän asuu yhdeksänvuotiaan poikansa kanssa:

”Olin viisi­vuotias, kun äitini kuoli olleessaan 38. Äidillä oli syöpä, mutta kuoleman aiheutti aivoverenvuoto, jonka hän sai kaaduttuaan kotona.

Muutin isäni ja hänen uuden puolisonsa luokse, kaksi yläasteikäistä siskoani jäivät asumaan vanhaan kotiimme. Uudessa kodissa äidin kuolemasta ei puhuttu enkä saanut näyttää suruani.

En saanut lohdutusta. Jos itkin, minulle sanottiin, että itke tyynyyn, ettei se kuulu. Kasvoin miellyttäjäksi ja opettelin pärjäämään yksin.

Olin nauravainen tyttö ennen äidin kuolemaa otetuissa valokuvissa. Sen jälkeen kuvissa näkyvät surumielisyys ja haikeus, jotka ovat kulkeneet mukanani aikuisuuteen.

Tosin jos läheisiltäni kysyttäisiin, he sanoisivat, että olen tehokas, pirteä ja hauska jutuissani. Ulkokuori on ollut osa selviytymistäni.

Masennusdiagnoosin sain parikymppisenä, mutta vasta reilut kaksi vuotta sitten minulla oli voimavaroja alkaa selvitellä ­menneisyyttäni terapiassa. Sitä edelsi romahdus.

Opiskelin lähihoitajaksi, ja kun katsoimme oppitunnilla videon, jossa lapsi kohtasi kuolevan vanhempansa, sain paniikkikohtauksen.

Sydämeni hakkasi niin, että pelkäsin sen tulevan ihosta läpi. Silloin tajusin, etten voi tehdä auttamistyötä, jos romahdan muiden vaikeuksien edessä.

Aloitin terapian, ja siellä olen kokenut lämpöä ja turvallisuutta. Ei ollut helppoa antaa lankoja toiselle. Aluksi pelkäsin, että jos en suoriudu hyvin, terapeutti pettyy minuun.

Terapiassa olen oppinut, mitä omat rajat tarkoittavat. Olen rajannut elämästäni pois ihmisiä, jotka liittyvät traumoihini. Se on ollut samaan aikaan pelottavaa ja voimaannuttavaa.

Olen myös opetellut tunnistamaan jaksamiseni rajoja, sillä ikävä kyllä joskus olen pysähtynyt vasta, kun seinä on tullut täysillä vastaan.

Puolitoista vuotta terapian aloittamisen jälkeen lapsuudesta asti taustalle työntämäni uupumus alkoi tulla pintaan. Luulin olevani vain väsynyt. Lääkäri totesi, että olen masentunut.

Henkistä väsymystä oli kertynyt usean vuoden takaa. Olen sitkeä ja haluan tehdä asiat hyvin. Kääntöpuoli on, että moni asia kääntyy suorittamiseksi.

Kulutin itseni loppuun esimerkiksi treenaamalla veren maku suussa. Menin salille, koska oli pakko, mutta en nauttinut siitä. Samoin tein liian pitkiä lenkkejä liian kovalla tahdilla.

Neljän kuukauden sairausloma oli minulle järkytys, ja pelkäsin, etten saisi sen takia opintojani loppuun.

Sairausloman aikana innostuin liikkumaan luonnossa. Metsä tuo rauhaa, ja siellä saan olla sellainen kuin olen.

Pelkäsin kauan pysähtymistä. Oli parempi pysyä liikkeessä ja touhuta, sillä pysähtyessä voisi tapahtua jotain kamalaa. Kun pakkopysähdys tuli, huomasin, ettei maailma kaadukaan.

Kantavin voimani on kova tahto. Haluan näyttää minua alas painaneille ihmisille, etten lannistu. Minua puhuttelee lausahdus: rakenna itsesi uudestaan niiden edessä, jotka ovat yrittäneet sinut hajottaa.

Sairauslomani jälkeen valmistuin lähihoitajaksi ja työskentelen nykyisin kehitysvammaisten palvelukodissa. Se on ensimmäinen työ, jota en suorita. Teen töitä kivalla fiiliksellä.

Kun esihenkilöni halusi vakinaistaa minut, liikutuin. Sain tuntea, että joku haluaa minut omana itsenäni. Työitsetuntoni vahvistui, ja uskallan ajatella, että olen hyvä työssäni.

Olen koko elämäni etsinyt paikkaani maailmassa. Nyt olen jo hyvällä tiellä ja haluan kovasti löytää sen omimman itseni.”