Siitä on pian kymmenen vuotta. Istuin aamuyöllä thaimaalaisen sairaalan sängyllä enkä tunnistanut omaa peilikuvaani. Silmäni olivat muurautuneet umpeen, kasvojeni alaosa oli turvonnut muodottomaksi ja alahuuleni roikkui oudosti. Mustelmat täplittivät kasvojani.

Vain muutamaa tuntia aikaisemmin olin ollut juhlimassa elämää, nuoruutta ja vapautta kauniilla Phi Phin saarella. Olin yksin reppureissaamassa Aasiassa, ja takana oli yli kuukausi elämäni upeinta matkaa. Matka oli valmistumislahja itselleni – kovalla työllä ansaittu seikkailu ennen asettumista työelämään.

Ympärilleni oli kertynyt monenkirjavaa matkaseuruetta, kuka mistäkin. Osa oli mukana porukassa päivän, osa viikkoja. Erään seurueen jäsenen kanssa kävin myös treffeillä, mutta ilmoitin haluavani jatkaa reissua vain kavereina. Mies sanoi, että se olisi myös hänelle ok.

Kunnes eräänä päivänä se ei enää ollutkaan ok.

Saavuin öisistä juhlista pienessä majatalossa sijaitsevan huoneeni ovelle. Mies nukkui oman huoneensa sijasta maassa minun oveni edessä. Herätin hänet, jotta pääsisin sisälle huoneeseeni. Herätin, koska hän oli reissukaverini ja luotin häneen.

Kunpa en olisi herättänyt.

Mustasukkaisuutta pinnan alla potenut mies kävi minuun käsiksi ja työnsi minut sisälle huoneeseeni. Hän löi niin kauan, että veri lensi suustani valkeille lakanoille. Ainoa asia, joka päässäni pyöri, oli hänen aiempi kertomuksensa nuoruuden nyrkkeilyharrastuksesta, ja siitä kuinka hän tiesi, mihin iskeä, jos pitäisi tappaa yhdellä nyrkiniskulla.

Syljin lisää verta lakanoille, koska halusin hänen huomaavan, mitä hän teki. Se auttoi. Mies havahtui horroksesta silmänräpäyksen ajaksi ja peruutti taaksepäin. Pääsin karkuun.

Myöhemmin poliisilaitoksen aulassa istuin rinkkani kanssa, itkin ja mietin, milloin pääsisin kotiin. En kuitenkaan lähtenyt kotiin, ja siitä päätöksestä olen edelleen ylpeä. Jatkoin reissua vielä kaksi kuukautta. Otin tatuoinnin muistoksi siitä, että olin elossa.

Kun tein artikkelia eeva.fin ja UN Womenin yhdessä teettämästä tutkimuksesta, jossa selvitettiin naisten kohtaamaa seksuaalista häirintää, luin monien naisten karuja kertomuksia syyllisyydestä, jota he erilaisten järkyttävien tilanteiden seurauksena tuntevat.

Naiset syyllistävät itseään siitä, että ovat olleet juhlimassa tai humalassa, he epäilevät lähettäneensä miehille vääriä signaaleja ja pukeutuneensa liian paljastavasti. He vellovat häpeässä ja itsesyytöksissä.

Kommenttien lukeminen tuntui kamalalta. Olin vihainen, koska tuntui niin väärältä, että naiset syyttävät itseään teoista, joihin joku täysin muu ihminen on syyllinen. Tunsin myös kuristavaa tunnetta. Tiedostin olevani yksi heistä, itsesyytöksissä elävistä naisista.

Olen monet kerrat miettinyt, että oli oma valintani lähteä ulkomaille yksin. Kerjäsinkö hankaluuksia? Olen miettinyt sitäkin, johdatinko miestä harhaan ja elättelinkö hänessä turhia toiveita, koska jatkoimme matkaa samassa seurueessa. Olen syyttänyt itseäni siitä, että herätin hänet.

Totuus on se, että mikään tästä ei ollut minun syytäni. Kaikki oli vain ja ainoastaan mustasukkaisen ja torjutuksi tulleen matkaseurueeni jäsenen syytä.

Mies pakeni yön aikana Thaimaasta eikä häntä koskaan saatu vastuuseen.

Minä palasin reissuni jälkeen Suomeen, sairastuin yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön ja krooniseen unettomuuteen. Kokemus on maksanut minulle vuosien terapian, jatkuvan lääkityksen sekä henkisen kärsimyksen ja pelon. En uskalla edelleenkään olla yötä yksin kotona.

Keskustelin aiheesta alalla työskentelevän ystäväni kanssa. Hän sanoi, että naiset syyttävät usein itseään, sillä häirintä- tai väkivaltatilanteessa heiltä otetaan valta pois. Etsimällä syyllistä omasta itsestään he yrittävät saada vallan takaisin itselleen ja löytää keinon hallita tilannetta.

Myös yleinen keskusteluilmapiiri ajaa naiset ottamaan syyn omille niskoilleen. Oli aiheena sitten häirintä, lähisuhdeväkivalta, henkinen väkivalta tai raiskaus, aina löytyy kommentoijia, jotka syyllistävät naista.

”Oliko baariin pakko lähteä”, ”mies teki niin, koska nainen ei anna”, ”nainen oli tyrkky ja flirtti”. Vahingolliset puhetavat jylläävät tälläkin hetkellä monien naisten mielissä. Ne voivat estää heitä kertomasta kokemuksistaan eteenpäin, käsittelemästä tapahtunutta tai pääsemästä elämässään eteenpäin.

Minun kokemukseni toi elämääni paljon pahaa. Nyt onneksi ymmärrän, että mikään siitä ei ollut syytäni.