Lapsena Kauko Röyhkä jäi vaille äitinsä hyväksyntää – siksi hän on antanut omille lapsilleen jyrkän neuvon ihmissuhteisiin

Ulkopuolinen | Kaikista konkursseista voi selviytyä

”Pienestä pojasta asti olen lukenut kirjoja ja elänyt musiikin maailmassa. Ihailin rajuja kirjailijoita ja bändejä. Kun punk tuli Suomeen 1970-luvulla, perustin kotikaupungissani Oulussa samanhenkisten kavereiden kanssa Narttu-bändin ja Tilt Zeitung -pienlehden. Olimme ajan hengen mukaan räävittömiä. Samaan aikaan kirjoitin ensimmäistä romaaniani.

Pyrin määrätietoisesti taiteilijaksi, jolla on kyseenalaisen maine. Ympäristössäni olin outolintu.

Minuun vetosivat David Bowien kaltaiset muusikot, jotka tekivät kiinnostavaa musiikkia ja joiden sukupuolen ilmaisu oli epäselvää ja siksi kiehtovaa. Minäkin herätin närkästystä, koska en ollut perusäijä. Kadulla huudeltiin homoksi, vaikka kävelin naisen kanssa käsikynkkää.

Suomessa on edelleen macho ilmapiiri, eikä ymmärrystä erilaisuudesta ole. Siitä pääsee yli, kun sinnikkäästi jatkaa, ja lopulta junteimmatkin hyväksyvät.

Vuoden 1980 syksyllä julkaistiin Narttu-bändin ensimmäinen levy ja ensimmäinen romaanini Tien varrella Waterloo. Se muutti 21-vuotiaan elämän: olin yhtäkkiä sitä, mitä olin tavoitellutkin. Se tuntui mahtavalta.

Minusta ei pidetty aluksi lainkaan, vaan olin monien mielestä tyhjä kupla ja pyrkyri. Taistelin vuosia tätä käsitystä vastaan. En valittanut enkä pillastunut vaan tein uusia kirjoja ja levyjä. Jossain vaiheessa huomattiin, että olin tosissani.

Minussa on elämänjanoa. Yritän saada elämästä irti kaiken, minkä voin. Se ei merkitse sitä, että olisi paljon rahaa, hienot lukaalit tai kaksi maasturia pihassa, vaan sitä, että minulla on vapautta.

Tulen köyhästä perheestä, ja halusin murtautua siitä johonkin parempaan, mutta nimenomaan taiteilijaelämään. En silti halunnut olla nälkätaiteilija. Onneksi kaksi ammattia ovat tukeneet toisiaan.

Pärjään tässä järjestelmässä ihan hyvin. Minun ei tarvitse olla listojen kärjessä, en halua kilpailuihin tai oravanpyörään. Pysyn etäällä levy-yhtiökuvioista tai kirjallisuusmaailmasta, jossa kalastellaan palkintoja ja apurahoja.

Kustantamot eivät halua enää maksaa kirjoittamisesta, ja äänikirjapalvelut ja Spotify ovat syöneet ansiot. Taistelen tätä vastaan. Keikoista saa vielä rahaa, koska kuulijat haluavat nähdä minut livenä. Minulla on myös oma levy-yhtiö, jonka kautta myyn levyjä suoraan kuulijoille.

Viime talvi oli tiukkaa aikaa, ja postissa tuli ulosottokirjeitä. Pystyin kuitenkin ratkomaan rahaongelmat.

Minussa elää vahvana usko selviytymiseen. En mene henkiseen tai aineelliseen konkurssiin, vaan selviän aina.”

Puoliso | Rakkaus on käytännöllistä

”Nuorena vietin paljon aikaa mummoni luona Pellossa Lapissa. Kirjailija ja taiteilija Timo K. Mukka oli kotoisin Lapista, ja hänen kirjansa räjäyttivät teinipojan tajuntani: ulkopuolisuus, seksuaalisuus, runollisuus ja tummanpuhuva tunnelma. Tiesin, että halusin tehdä jotain samanlaista.

Ymmärsin, että rockmusiikin voi yhdistää sanoituksiin, joissa kuuluu pohjoisuus, luonto ja villi eroottisuus.

Kun tulin kaupunkilaispoikana lomille, Pellon kaverit ottivat mukaansa kalaan ja retkille. Aikuisena olen tehnyt pitkiä vaelluksia pohjoiseen, mutta en ole viimeisen päälle erämies. Luonto saa minussa aikaan samanlaisen fiiliksen kuin Andrei Tarkovskin elokuvat. Minuun vetoavat vedet ja usvaiset pellot ja niityt. Etsin luonnosta kauneutta ja hiljaisuutta.

Luonto on minulle merkityksellinen myös siksi, että kaipaan välillä pois kaiken keskeltä. Luen uutisia, seuraan politiikkaa ja viihdemaailman tapahtumia. Kaikki se hermostuttaa.

Ihminen kaipaa yhteyttä johonkin suurempaan, voimaan, joka on synnyttänyt maailmankaikkeuden. En tiedä, onko se jumala tai luonnonlaki, mutta sen yhtey- teen minä haluan, pois turhanpäiväisestä.

En siis ole koskaan tarvinnut terapiaa, vaan luontokokemukset ja ajatusten purkaminen biiseihin ovat riittäneet.

Rankkoja aikoja on silti ollut. 1990-luvun alussa saatananpalvonnasta puhuttiin paljon julkisuudessa, ja menin kertomaan, että aihe kiinnostaa minua. Vierailin Hyvät pahat ja rumat -keskusteluohjelmassa, ja minulta kyseltiin näkemyksiä satanismista.

Siitä seurasi aivan väärä ja valheellinen imago, jollaista en halunnut. Olin tuolloin enemmänkin kiinnostunut okkultismista, en satanismista. Pääsin siitäkin suosta ylös ja jatkoin työntekoa.

Tärkeintä tasapainon kannalta on rakkaus. Saattaa kuulostaa lattealta, mutta ihmisen ei ole hyvä olla yksin.

25 vuotta kestänyt rakkaus puolisooni Olga Välimaahan on suhteistani tärkein. Olga on halunnut jakaa kanssani elämän, ja meillä on samanlaiset näkemykset. Saamme asiat toimimaan, mutta siivous saattaa jäädä tekemättä.

Rakkaus on minulle varsin käytännöllistä, ei romanttista. En sytyttele kynttilöitä tai vie ruusuja. Tykkään siitä, että meillä on hellät ja läheiset välit. Välillä tappelemme, mutta mitkään ristiriidat eivät ole ratkaisemattomia. Meillä on halu pysyä yhdessä.

En sitä paitsi voisi olla kenenkään muun kanssa, koska en jaksaisi ketään toista.”

Poika | Suhde äitiin oli tärkeä ja vaikea

”Olen naisten kasvattama. Äiti Marjatta sekä äidin siskot ja mummo olivat minulle tärkeitä.

Opin kunnioittamaan heitä, heidän työtään ja vakauttaan, vaikka oli heissä hullujakin piirteitä.

Äiti sai kotona raivokohtauksia. Niiden aikana hän myös saattoi haukkua kaikki minulle tärkeät asiat. Hän yritti kontrolloida, mitä teen ja mitä minusta tulee, ja ajatteli, että rokki on paskahousujen touhua. Kirjoittamisestani äiti piti enemmän, koska kirjailija oli tuolloin hieno ja arvostettu ammatti.

Toisaalta äiti oli rakastava ja turvallinen. Hän työskenteli tavaratalon osastonhoitajana. Hän omistautui minulle ja pienelle elämällemme. Hän osti pienistä rahoistaan minulle levysoittimen ja bassolaitteet. Kaiken, mitä hän pystyi hankkimaan, minä sain.

Äiti ei ollut käynyt kouluja ja arvosti sivistystä. Hänelle oli katastrofi, kun luovuin yliopisto-opinnoista vuoden jälkeen. Hän luuli vielä kymmenen vuotta opintojeni lopettamisen jälkeen, että palaan vielä yliopistolle ja hankin tutkintopaperin.

Sellaisella ei kuitenkaan olisi ollut merkitystä. Olin syvällä taiteen tekemisessä enkä osannut selittää sitä hänelle.

Jossain vaiheessa äiti ymmärsi, että tämmöinen ihminen minusta tuli.

Äidille oli suuri ilo, että sain lapsia. Joskus delegoin äitisuhteeni lapsilleni, ja he kävivät häntä katsomassa puolestani. Minulle oli joskus vaikeaa tavata häntä, vaikka olimme väleissä.

Olisin halunnut enemmän äitiä elämääni, mutta se oli välillä hankalaa. Emme esimerkiksi voineet viettää hänen kanssaan jouluja, koska hän aiheutti sekasorron. Se johtui hänen kaksijakoisesta luonteestaan: kun hän koki paineita jostakin, kuten joulunvietosta, hän hermostui ja huusi. Se olisi pilannut kaiken.

Viisi vuotta ennen kuolemaansa äiti muutti Turkuun, jossa asun perheeni kanssa. Pelkäsin, mitä siitä tulee, koska hän oli vaikea ihminen. Kaikki kuitenkin meni lopulta hyvin. Täällä oli meidän perhemme ja äidin kaksi siskoa. Hän näki lapsenlapsiaan ja löysi uusia ystäviä.

Äiti soitteli minulle joka päivä ja kyseli, missä kukin perheenjäsen on. Hän tarkkaili menemisiämme kuin lennonjohto. Luulen, että hän oli Turussa tyytyväinen.

Äidin viimeisenä elinvuotena näin, kuinka hän heikkeni. Äiti sai kohtauksen, joka johti kuolemaan sairaalassa. Puhelinnumero mykistyi, eikä kukaan enää soittanutkaan.

Muistelen vanhoja hyviä aikoja äidin kanssa. Minun on kuitenkin helpompaa elää, kun ei tarvitse miettiä, mitä hän on tekemässä.

Omille lapsilleni en halua olla samalla lailla raskas ihminen, vaan haluan antaa heille vapauden elää. Olen sanonut heille, että olkaa onnellisia. Jos joku yrittää ripustautua teihin tai jarruttaa elämäänne, jättäkää heidät, ja eläkää kuten haluatte.

Kun tein Marjatan poika- ja Vaeltava vitsaus -muistelmateokseni, äiti oli jo kuollut. Minulla oli siis vapaat kädet kirjoittaa. Hän ei ehkä olisi tykännyt kaikesta mitä kirjoitin, mutta kerroin myös hyvistä asioista.”

Isä | Vapaamielinen kasvattaja

”Synnyin avioliiton ulkopuolella. Tiedän, että isäni oli ammatiltaan rakennusmestari, mutta en koskaan tavannut häntä. Enkä kaivannut. Isää ei ollut minulle olemassakaan. Olen itse joutunut olemaan isäni.

1970-luvulla häpeilin isättömyyttäni, sillä luulin että kaikilla muilla on normaali perhe, eli isä, äiti ja sisarukset. Minulla ei ollut sisaruksiakaan.

Isän puuttuminen piti pitää teinivuosina salassa enkä voinut tuoda kavereita kotiin. Olin siksi välillä yksinäinen.

Äiti sanoi, että kyllä isä jonain päivänä tulisi. Pelkäsin sitä, koska en halunnut yhtäkkiä jotain äijää pieneen asuntoomme. Äiti jätti minulle kirjeenvaihtoa, jota oli käynyt isäni kanssa. Äiti ehkä toivoi, että kirjoittaisin niistä. En tiedä, pystynkö siihen.

Minulla on kolme lasta, kaksi aikuista tytärtä ensimmäisen vaimoni kanssa sekä minun ja Olgan yhteinen 17-vuotias poika. Minulle ja Olgalle yhteinen vanhemmuus tuli yllätyksenä, mutta ajattelimme, että tehdään vain tämäkin juttu yhdessä.

Lapsilla menee hyvin, ja kohta kotona olemme vain me kaksi vanhaa varista jäljellä.

Kun sain kaksi tytärtäni 1990-luvulla, en miettinyt isättömyyttäni. Isyys tuli luonnostaan silloin, samoin myöhemmin pojan kanssa. Hoidin lapsia, vein puistoon ja päiväkotiin, keitin puuroa ja luin iltasatuja – olin paikalla. Sitä isyys on.

Lapsilleni olen isä, en Kauko Röyhkä. Meillä kukaan ei ole kotona humalassa tai hermoromahduksen partaalla. Myös avioeron jälkeen vanhemmat lapset ovat voineet luottaa siihen, että luokseni voi aina tulla. Poikaystävät ja elämänkumppanit voi tuoda kotiin, en kiukuttele enkä järjestä kohtausta. Meillä on hyvä meininki.

Kasvatusperiaatteita minulla ei ole. En toivo muuta kuin että lapsista tulisi kunnon ihmisiä, ei kusipäitä tai rikollisia.

Luulen, että vapaamielisyyteni näkyy myös lapsissani. Meillä ei tuomita ketään, ei ole ollut uskonnollisia tai aatteellisia näkemyksiä eikä yhtä poliittista suuntausta, jonka mukaan pitäisi ajatella. Keskustelemme ja kerron mielipiteeni, mutta en väitä, että se olisi ainoa oikea.

Kun olin nelivuotias, pelättiin Kuuban ohjuskriisiä, joka melkein johti kolmanteen maailmansotaan. Vanhempana pelkään sotaa ja ilmastonmuutosta. Maailma on aina täynnä uhkakuvia, ja niiden kanssa on elettävä. En ole silti koskaan ajatellut, että tähän maailmaan ei kannattaisi synnyttää lapsia.

Lapset ovat tärkeitä siksikin, ettemme ole Olgan kanssa vain kaksi kuivaa vanhusta istumassa kahvipöydässä kurkkimassa naapureita verhonraosta.

Jonain päivänä lapseni saavat omia lapsia. Valmistaudun siihen, että olen isoisä, grand old man. On minulle erittäin okei, että tulee taas uusi sukupolvi.”

Ikääntyvä mies | Onni on pienissä hetkissä

”Olen vanha, 66-vuotias, ja pysynyt terveenä. Olen sopeutunut vanhenemiseen enkä tee enää samoja asioita kuin nuorena. Elämä on rauhoittunut, mutta musiikki ja kirjoittaminen säilyy.

Vaikka olen ryppyinen ja harmaa, minulla on yhä annettavana jotain ainutlaatuista, joka kiinnostaa ihmisiä.

Uusimmalle Riku Mattilan kanssa tekemälleni Meidät pelastaa vain rakkaus -levylleni olen tehnyt sanoituksia, joissa muistelen nuoruuteni ihmisiä. Haen hyviä hetkiä, jotka liittyvät rakkauteen ja eroottisiin tunteisiin. Siihen maailmaan palaan, kun haluan tehdä biisin, jossa on hyvä fiilis.

Uusissa sanoituksissani etsin myös sitä, kuka olen ja mitä sanottavaa minulla on maailmalle kuusikymppisenä. Tahdon löytää 17-vuotiaan itseni, joka polki illalla katselemaan levy- ja kitarakaupan ikkunoita.

Kitaroita minulla on, ja parhaat levyt olen ostanut moneen kertaan. Edelleen kuitenkin haluan tavoittaa sen nuoren pojan halut ja unelmat, saada se saman draivin. Tajuan, kuinka merkityksellisiä olivat ne nuoruuden hetket, kun sain kiinni unelmastani ja aloin rakentaa sen ympärille.

Nyt unelmani ovat toteutuneet enkä haaveile kesämökistä tai matkasta Patagoniaan.

Tykkään nykyisestä elämästäni. Onnellisuus on ihmeellinen, euforinen tila, ja sitä tunnen pieninä hetkinä. Olen tyytyväinen.”

Juttu on julkaistu Eevassa 11/2025.