Yksi ominaisuus on pelastanut Pauli Hanhiniemen alkoholismilta – vaikka hän on viettänyt kosteaa kiertue-elämää vuosikymmeniä

Isä | Toinen kierros opettaa hetkien arvon

”Kun ensimmäisenä vappuna esikoiseni syntymän jälkeen työntelin vaunuja Tampereen kaduilla ja vastaan tuli vappukansaa, olin hermostunut mukulan turvallisuuden puolesta. Sellaista hätää en ollut aiemmin tuntenut. Isänvaisto oli uusi kokemus.

Tulin isäksi ensimmäisen kerran 30-vuotiaana. Se oli ihanaa.

Olin seurannut vierestä veljieni isyyttä ja ymmärsin, että raskastakin se on. Jotkut kertovat, että isäksi tullessa elämänarvot menevät uusiksi. Minä en kokenut sitä niin. Ehkä arvoni eivät olleet kovin omituiset eikä niiden siten tarvinnutkaan muuttua.

Jotkin asiat toki muuttuivat. Hengissä ja terveenä pysymisestä tuli tärkeämpää. Kotona oli oltava ‘työkuntoinen’. Keikkareissuilla piti siis välillä koettaa myös levätä.

Sain 1990-luvulla kolme lasta. Muksujen varttuessa mieleen tarttui tunteita tärkeistä hetkistä: kun pelasin shakkia viisivuotiasta vastaan ja perhana huomasin, että hän pelaa paremmin kuin minä tai kun opetin lasta lukemaan. Tunsin ylpeyttä ja onnea siitä, että kekru on fiksu ja oppii. Kun lapselle nousi kuume, huoli oli melkoinen.

Olen isänä toisella kierroksella. Minulla on 7- ja 4-vuotiaat pikkujätkät, jotka asuvat luonani tämän tästä, välillä yksitellen, välillä yhtä aikaa.

Oli hurjaa saada lapsia pitkän tauon jälkeen. Etenkin kun isyyden hormonaaliset muutokset rynnistivät päälle, se oli rajua menoa. Niihin aikoihin ostin vanhan puutalon Hyhkyn kaupunginosasta. Kunnostan sitä vähitellen.

Talo liittyi ilmiselvästi voimakkaaseen pesänrakennusviettiin. En tajunnut noina aikoina yhtään mitään, pelkästään toimin. Jos olisin analysoinut tekemisiäni tarkemmin, mitään taloa tuskin olisikaan.

Olen pohdiskelija, mutta myös impulsiivinen toiminnan ihminen. Harvanpa ihmisen pystyy yhdellä lauseella määrittelemään.

Minulla on lapsia kolmen mimmin kanssa. Saan heiltä vuoroin kiitosta ja moitetta. Jos uskoisin kaikki moitteet tai kiitokset, olisin hakoteillä. On ollut pakko ymmärtää se, että yhteen tekstiviestiin ei mahdu totuutta ihmisestä.

Arki koululaisen ja päiväkotilaisen kanssa painottuu iltapuuhiin. On mahtavaa paistaa makkaraa takassa ja yhdessä määrittää, kuinka paljon sinappia voi laittaa, ettei suu pala.

Enimmäkseen kyse on arjen selviytymisestä. Kun pikkupojat ovat yhtä aikaa luonani, he keksivät yhteisiä leikkejä. Silloin voin ottaa sohvalla tirsat leikin äärellä. Sitten pärjään taas, ja sydänkohtaus siirtyy monta minuuttia.

Isojen lasten kanssa näemme säännöllisesti, juttelemme kaikesta ja juomme kahvit. Autamme toisiamme tavallisissa asioissa, kuten renkaidenvaihdossa.

Silloin kun pienet eivät ole luonani, ikävoin heitä tämän tästä – aivan kuin aikuisia lapsianikin.

Olen isänä aiempaa herkempi huomaamaan, kuinka hieno hetki juuri tämä saattaa olla. En suunnittele tulevaisuutta määrätietoisesti. Joskus aiemmin elättelin ehkä toiveita aikuistuneitten lasten meiningeistä. Lapset kulkevat kuitenkin omia latujaan ja suhteuttavat tekemistään siihen, mitä tulee vastaan. Vanhempi ei voi tasata tai poistaa hankaluuksia elämästä, vaan lapset ratkaisevat ne ja selviytyvät niistä itse.

Vanhempana minulle olennaisinta on keskusteluyhteys ja se, että olemme toisillemme olemassa. Se on myös tärkeintä, mitä muistan omista edesmenneistä vanhemmistani. Sain jutella heidän kanssaan kaikessa rauhassa. Tärkeintä oli tunnelma, ei niinkään se mitä sanottiin, sekä tunne, että olemme silmän tasolla.

Isommille lapsille olen halunnut välittää anteeksiannon arvon. Luulen, että vanhemmat mukulat osaavat luontevasti suhtautua siihen, kuinka epätäydellisiä me ihmiset olemme.”

Bändin jätkä | Näkemisen taito on pelastanut alkoholismilta

”Ensimmäinen keikka, jolla jouduin laulamaan, oli solistin tuurausta. Yhtyeemme Kolmannen naisen esiasteelle, R.A.S.A:lle, tarjottiin yllätyskeikkaa, mutta emme saaneet solistiamme Löyvän Timoa kiinni toiselta paikkakunnalta. Olin kosketinsoittaja, mutta sovittiin, että laulaisin. En tiedä, miten se sujui, mutta hienolta tuntui. Vähitellen minusta tuli laulaja ja Timosta kitaristi.

Ajan henkeen 1980-luvulla kuului, että nuoret perustavat bändejä. Niin myös Alavudella Etelä-Pohjanmaalla. En silti tiennyt rock-kulttuurista mitään, kun liityin bändiin parhaan kaverini Timon siivellä. Halusin mukaan, etten jäisi yksin.

Bändin keskinäisessä veljeydessä tärkeintä on luottamus, avoimuus ja usko toiseen. Koska teimme laulumme itse, otimme riskin, että olisimme olleet nolo bändi. On aika paljon artisteja, jotka käyvät vitsistä. Kyllä mekin käymme, mutta emme onneksi pelkästään.

Olemme bändinä onnistuneet tekemään koko joukon asiallisia biisejä ja timanttisia keikkoja viidellä vuosikymmenellä, ja niiden arvo on kiistaton.

Bändielämässä minua on viehättänyt elonpiirin laajentuminen. Olen jalkautunut kotimaan sopukoihin ja nähnyt uudet paikat ja ihmiset niissä. Vaikka minut pudottaisi mihin kohtaan Suomea, löytäisin kotiin.

Nautin kiertämisestä siksi, että tunnistan muutoksia maisemassa. Tuosta on hakattu metsä, tuo talo on autioitunut. Se että muutokset puhuttelevat minua, on pelastanut minut alkoholismilta. Muusikot puhuvat usein kiertämisen tylsyydestä, mutta he eivät lue maisemaa.

Toiset päihtyvät päihtymisen takia, toiset tullakseen sosiaalisiksi. Jälkimmäisestä olen bändielämässä tykännyt ja tykkään edelleen.

Nuorempana alkoholi saattoi rohkaista, mutta enää en tarvitse sitä tullakseni avoimemmaksi. Olen ilmeisesti menettänyt arvostelukykyni vuosien aikana ja viihdyn aika vähäisellä juopottelulla porukoissa.”

Rakastaja | Metsä, joka vastaa

”Rakkauden vastaanottaminen on ihaninta, mitä elämässä voi kohdata. Rakkauden kynttilää ei pidä pitää vakan alla. Jos jotakuta rakastaa, se kannattaa osoittaa hänelle.

Muutama ihminen elämässäni on saanut minusta esiin ominaisuuksia, joista itsessäni pidän todella paljon: osaan olla hemmetin pitkämielinen ja keskittyä parisuhteeseen.

Joskus olosuhteet ovat jatkuneet pitkäänkin niin, että nämä ominaisuudet ovat olleet vallalla. En oikein tiedä, miksi toisinaan suhteen jatkuessa hyvät ominaisuudet katoavat tai jäävät tappiolle, ja esiin nousevat piirteet, joista en itsessäni pidä.

En ole vielä tarpeeksi vanha, että voisin sanoa itsestäni kumppanina ja rakkaussuhteessa mitään lopullista. Väittäisin kuitenkin, etten ole sellainen ‘hyvä paimen’, joka tulee ja rakastaa vain, heh.

Olen pikemminkin reaktiivinen, vastarakastaja. Jos aistin ja vastaanotan rakkautta, uskallan ja osaan myös sitä antaa. Olen metsä, joka vastaa, kun sinne huutaa.

Ymmärrän senkin, että tällainen asetelma vaatii yllättävän paljon kumppanilta.”

Kirjoittaja | Laulut hoitavat mieltä

”Kolmannessa naisessa sytyin kirjoittamiselle ja aloin tehdä sanoituksia. Olen Suomi-rockin aikakauden tuote. Sain laittaa lusikkani siihen kulttuuriseen soppaan ja hämmentää sitä kirjoittamalla omat lauluni. Se on ollut minulle tärkeää identiteetin ja mielenterveyden kannalta.

Laulujeni kautta kerron, miltä minusta tuntuu ja miten toimin. Kun olen ollut jossain vaiheessa elämää tarpeeksi ahdistunut, on tullut mietittyä, kuinka lanttuni kestää, kuinka paljon ihminen sietää ahdistusta.

Vaikeina hetkinä minulla ei ole ollut kykyä katsoa elämää sopivasta kulmasta. Jonain toisena päivänä asiat näyttäytyvät toisenlaisina. On ollut ilman muuta tärkeää suoltaa tunteet ulos kirjoittamisen avulla. Tunteiden sanallistaminen vähentää ahdistustani.

Tunteista puhuminen ei ole helppoa. Olen pannut merkille, että jos ihminen on ahdistunut ja purkaa sitä kavereille, kaverit alkavat pikkuhiljaa karttaa. Jos taas tekee ahdistuksesta biisin, joka toimii, saa lisää kavereita ja ahdistus helpottaa.

Terapeutit eivät niinkään auta potilasta kuin potilaan läheisiä. Potilas kuulee sanovansa asioita ääneen, ja se selkiyttää hänen päätään. Tätä samaa työtä teen laulujeni avulla.

Kirjoitan intuitioni viemänä. Joskus ymmärrän, mistä teksti kumpuaa vasta, kun laulu alkaa valmistua. En suunnittele tekstejäni. Kirjoitan ne. Toki yritän stilisoida kirjoittamaani, jotta saan esiin keskeisen viestin, tunnelman tai mikä se nyt lieneekään.”

Vapauden etsijä | On ohjattava itse itseään

”Muusikon työn vapaus, tai illuusio siitä, kiehtoi minua nuoresta asti, ja aika vapaana olen saanut mennäkin. Kaikki asiat eivät ole sujuneet kuten olen toivonut, mutta kukaan ei ole päässyt minua kovin pahasti orjuuttamaan.

Tavallisissa duuneissa ihmiset joutuvat tekemään joitakin asioita pitkin hampain, koska on pakko. Minulla on ollut taiteilijan vapaus tehdä juttua, josta vilpittömästi tykkään.

Kitaransoitto on hyvä esimerkki tästä. Rupesin vakavissani soittamaan kitaraa vasta, kun toinen yhtyeeni Perunateatteri hajosi vuonna 2005. Sitä ennen olin käsitellyt kitaraa harvoin. Minun piti päästä soolokeikoille, että saan elantoa. Annoin itselleni viisi vuotta aikaa opetella, ja nyt olen tehnyt yli kymmenen vuotta soolokeikkoja.

On ollut identiteetilleni iso juttu, että minäkin voin soittaa kitaraa. Kitara auttoi ymmärtämään sen, että olen vapaa enkä alisteinen kellekään. Minulla on valtavasti omia biisejä, joita voin nyt soittaa miten huvittaa.

Olen myös kirjoittanut lauluja näytelmiin ja muille bändeille, esimerkiksi Yölle ja Popedalle. Tilaustöissä on selkeät raamit, ja se on mukavaa, helppoa hommaa. Sitten ovat omat bändit, kuten Kolmas nainen, Perunateatteri ja Hehkumo, joissa laulunkirjoittaminen merkitsee vapautta.

Ehkä kaikkein vapain tekstinkirjoittajana olen ollut Hehkumossa 2000-luvun puolivälissä. Teimme kansanmusiikkia, ja oli päivänselvää, ettei kappaleista tule radiohittejä. Minun ei tarvinnut miettiä tarttuvuutta, vaan lyriikat olivat juuri sitä mitä olen halunnut kirjoittaa.

Vapaus ei tarkoita helppoutta. Näin ei ole laulujenkaan suhteen. Kun kukaan ei ole ohjaamassa, minun on oltava tarkempi itseni kanssa.”

Kuusikymppinen | Pyristelyt on pyristelty

”Ikä tuo lisää vapautta. Enää en pyristele sitäkään vähää, mitä nuorena tarvitsi. Olen ollut suunnilleen järjissäni ja ehtinyt oppia yhtä ja toista. Minun ei enää tarvitse miettiä, voinko sanoa ääneen jonkin asian tai voinko luottaa näkemykseeni. Se rentouttaa.

Olen hyvilläni siitä, että olen verrattain kondiksessa. En tunne itseäni vanhaksi. Minulla on käynyt säkä, että olen elänyt hyvän elämän juuri näinä aikoina. Jos ei tule ydinsotaa ja saataisiin rauha Ukrainaan ja Gazaan, olisin pirun onnekas kuusikymppinen.

Menetin kaksi ystävääni viime vuonna. Timo Löyvä oli kaverini alakoulusta asti ja rumpali Jussipekka ”Juppo” Paavola bändikaverini yli 20 vuotta. Vaikka tuntuu melkein rikolliselta elää ja nauttia, ylittää 60 vuoden raja, katson ympärilleni kiitollisena ja onnellisena kaikesta siitä, mitä minulla lähelläni on.

Haasteena ei suinkaan ole se, että vielä yrittäisin saavuttaa jotain, vaan se, että pysyn vireessä, aistin ja näen, sekä olen tasapainossa ja harmoniassa maailman kanssa.

Vastikään kävin keikalla kotipaikkakunnallani Alavudella. Vanha kaverini Jussi kutsui minut kahville. Oli mahtavaa huomata, kuinka yksiselitteinen ja luja nuoruuden kaveruus edelleen on. Olemme tehneet juttuja, jotka eivät unohdu koskaan.

Haluaisin päivittää vanhoja ystävyyksiä niin, että huomaisimme olevamme yhä olemassa toisillemme. En kaipaa nuoruutta, vaan ihmisiä.”

Juttu on julkaistu Eeva-lehdessä 6/25.