Olohuoneen seinät on maalattu pinkeiksi. Kalusteet ovat mummuni vanhoja, kissa omani – Pepsi on löytänyt aurinkoläikän sohvalta. Hetki sitten vein pyykit pyörimään mummuni luo.

Mummu asuu samassa pihapiirissä, vanhempanikin vain muutaman sadan metrin päässä. Myös pikkuserkkuni muutti tänne. Hänkin on vastikään eronnut, ja olemme nauraneet, että meillä on täällä eronneiden retriitti.

Tämä vanha maalaistalo on tuttu lapsuudestani. Asuimme täällä lapsuudenperheeni kanssa talven 1994, ja sittemmin sukulaiseni ovat käyttäneet tätä kesämökkinä. Kun erosin miehestäni vuodenvaihteessa, vanhempani sanoivat heti, että muuta mummolan vihreään taloon.

Elän nyt kolmatta elämääni. Ensimmäinen elämäni oli lapsuuteni ja nuoruuteni. Toinen elämä alkoi siitä, kun menin Laurin kanssa naimisiin 21-vuotiaana ja otin sukunimekseni Vuohensilta. Nyt alkoi kolmas elämä, ja minulla on myös kolmas sukunimi: otin äitini tyttönimen, Arvaja. Katsotaan, montako sukunimeä minulla ehtii vielä olla.

Pian muutan Posiolle, sillä olen saanut töitä Pentikin myymälästä kesäksi. Olen innoissani: Anu Pentikin tarina on aina inspiroinut minua. Tykkään myös siitä, etten ole sidottu mihinkään pitkäksi aikaa. Kesän jälkeen minulla on vapaus tehdä mitä vain. En tunne paikkakunnalta ketään, mutta se ei haittaa. Tästä tulee Annin kesä.

Nyt on se hetki, kun voin tehdä mitä haluan.

Vielä hetki sitten asiat olivat toisin. Asuin isossa omakotitalossa hienojen tavaroiden keskellä, mutten ollut onnellinen.

Ristiriitaa kuvaa hyvin syksy 2021. Mieheni Laurin ja minun firmalla meni hyvin. Saatoimme tienata yhtenä kuukautena 100 000 euroa sillä, että puristimme erilaisia esineitä Laurin isän konepajan hydraulipuristimella ja teimme niistä videoita YouTubeen Hydraulic Press Channel -kanavallemme ja sen oheiskanaviin. Meillä oli miljoonia seuraajia.

Voin tosi huonosti. Olin ahdistunut ja sisältä rikki. Itkin terapiassa, että kunpa voisin vaihtaa kaiken rahan siihen, että olisi hyvä olla. En tiennyt, miten pääsisin pois elämästäni. Kun on noin hukassa, ei lohduta tieto, että firman tilille on tullut sata tuhatta.

Oloani ei olisi helpottanut sekään, jos olisin lähtenyt matkalle tai ostanut uusia asioita. Ahdistus olisi seurannut mukanani, vaikka jalassa olisi ollut tonnin kengät.

Meni kuitenkin aikaa, ennen kuin tiesin, miten muuttaisin elämäni.

Tapasin Laurin 19-vuotiaana Suomi24:n deittipalstalla. Oli vuosi 2010, ja muutin pian asumaan Laurin luo. Kaksi vuotta myöhemmin menimme naimisiin. Olimme nuoria, mutta naimiisinmeno tuntui luontevalta – moni kaverimme juhli häitä samoihin aikoihin.

Juuri ennen häitämme perustin Rahkamuija-blogin. Kirjoitin liikunnasta ja lifestylestä, ja teimme Laurin kanssa hölmöjä testejä, kuten liikuntahaasteita tai vertailua parhaasta maapähkinävoista tai polkupyöristä.

Olen aina ollut luova, ja Lauri on samanlainen. Ruokimme toisiamme: kun toinen sai idean, toinen jatkoi sitä. Meillä oli esimerkiksi pyöräilytapahtuma nimeltä ”Ratareisi”, jossa ideana oli ajaa Alastaron moottorirataa ympäri 24 tuntia. Tavoitteena oli ajaa sata kierrosta, 270 kilometriä, mutta hulluimmat ajoivat 650 kilometriä. Järjestimme tapahtuman juhannusviikonloppuisin viitenä kesänä.

Vuonna 2015 Lauri sanoi haluavansa perustaa YouTube-kanavan. Hän oli nähnyt ulkomaisia tilejä, joilla ihmiset tekevät helppoja testejä.

”Kokeillaanko murskata konepajan prässillä esineitä ja tehdä siitä videoita”, hän ehdotti – ja mehän kokeilimme.

Minusta idea oli ihan hauska. Laitoimme prässin alle esimerkiksi barbin, ja oli hauska katsoa, kun se poksahti.

Ehkä kuudentena videona Lauri keksi, että kokeillaan taittaa koneella paperi seitsemään kertaan. Vanhan myytin mukaan paperia ei voi taittaa seitsemättä kertaa. Videolla paperi räjähti.

Puoli vuotta myöhemmin, kevättalvella 2016, heräsimme aamulla viestiin. Joku mies kysyi, voisiko hän ostaa viraalivideomme. Ei meillä ole mitään viraalivideota, kirjoitimme takaisin.

Mies laittoi linkin paperintaittelu­videoomme: sillä oli 30 000 näyttöä. Saman päivän aikana homma lähti käsistä, ja illalla videolla oli jo kaksi–kolme miljoonaa näyttöä.

Yhtäkkiä meistä tuli YouTube-ammattilaisia. Mediat kiinnostuivat meistä, esiinnyimme erilaisissa tapahtumissa ja teimme videoita aina vain enemmän ja enemmän.

Alkuajat olivat hurjia. Saimme ensimmäisen kahden kuukauden aikana miljoona seuraajaa, enkä pystynyt juurikaan syömään tai nukkumaan, sillä kävin valtavilla kierroksilla. Laitoimme prässin alle kaikkea mahdollista. Teimme 70-tuntisia työviikkoja, emmekä mitään muuta. Teimme, koska siihen oli tilaisuus, ja se oli liian hyvä hukattavaksi. Oli sellainen meininki, että kaikki, mihin koskimme, muuttui kullaksi. Katselumäärät olivat mielettömiä, samoin rahasummat.

Oleellisinta oli se, ettemme tienneet, kuinka kauan menestys kestäisi. Oli pakko tehdä töitä, sillä juttumme saattaisi olla seuraavassa kuussa vanha ja tylsä.

Kun aloitimme videoiden teon, olin töissä Ikeassa. Olin työstäni liekeissä, mutta pian jouduin lopettamaan. Työssäkäymisessäni ei ollut järkeä, sillä palkkani oli vain murto-osa siitä, mitä tienasimme YouTubessa.

Minusta tuntui, että ikioma asiani vietiin. Olin katkera – jouduin jättämään työni vastentahtoisesti ja sen sijaan vietin kaiken aikani Laurin ja kanavamme parissa. Tiesin, että yhteisessä dynamiikassamme saattaisi tulla haasteita.

Vitsailin työkavereille, että kaikki menee hyvin, kunhan emme riitele Laurin kanssa liikaa.

Olen kotoisin maalta, Tampereen laidalta. Omille muutettuani kaipasin joka kevät pois kaupungista, veden ääreen. Siksi aloimme etsiä taloa järven rannalta, kun YouTube-kanavamme alkoi tuottaa.

Kävimme katsomassa pariakymmentä taloa, kunnes löysimme ison omakotitalon Teiskosta, 30 kilometriä Tampereen keskustasta. Sinä talvena lunta ei ollut juuri yhtään, ja näin heti, että paikka olisi kaunis kesällä. Tuntui, että se on tässä. Järkevä ihminen ostaa tämän, ajattelin.

Ensimmäiset kuukaudet menivät hurmiossa. Samassa pihapiirissä oli kesämökki, ja saatoin mennä iltaisin mökille lämmittämään saunaa ja paistamaan makkaraa.

Mutta ajatus talossa asumisesta oli parempi kuin varsinainen siellä asuminen.

Pian omakotitalon tuoma työmäärä alkoi vaivata. Meillä oli töiden kanssa kiire, ja jatkuvasti oli kahdenkymmenen kohdan lista asioista, joita olisi pitänyt tehdä. Aina oli vene, joka olisi pitänyt nostaa vesiltä, ja vuotava mökin hana ja räystäät, jotka repsottivat. Se oli minulle vaikeaa: en pidä keskeneräisistä asioista. Se alkoi tuntua ylitsepääsemättömältä.

Syksyllä 2020 sain Linkedinissä viestin Auri Kananen -nimiseltä naiselta. Hän oli alkanut tehdä siivousaiheisia videoita Aurikatariina-tililleen ja pyysi minulta apua TikTokin tekemiseen. Autoimme Laurin kanssa mielellämme sopimusasioissa, sillä kun itse aloitimme videoiden tekemisen, olisimme tarvinneet sitä.

Viestittelimme, ja pian huomasin, että Auri asuu Tampereella. Pyysin häntä käymään konepajalla, ja eräänä päivänä hän tuli. Tykkäsin Aurista heti tosi paljon.

Aurin kanssa minulla oli olo, että tulimme toistemme elämään syystä. Minä tulin hänen elämäänsä auttaakseni somessa, Auri auttaakseen minua henkisessä kasvussa.

Pian nimittäin tarvitsin häntä enemmän kuin koskaan.

Kesällä 2021 istuin isossa omakotitalossamme järven rannalla. Oli jälleen sellainen päivä, kun tuijotin konetta, mutten saanut mitään aikaiseksi.

Olin suunnattoman ahdistunut, sillä minun ja erään ihmisen välille oli tullut väärinkäsitys. Se oli viimeinen pisara: romahdin.

Ensimmäiset vaikeat hetket olivat tulleet jo 2017, ja väsymys oli lisääntynyt vuosi vuodelta. Olimme päässeet tekemään uskomattomia juttuja, tapaamaan mielettömiä ihmisiä ja työskentelemään maailman suurimpien brändien kanssa, ja samaan aikaan työ oli ollut raskasta.

Olin nukkunut pitkään vain neljän tunnin yöunia ja olin laihtunut, koska en ollut saanut syötyä juuri mitään. Meneillään oli ollut monia työjuttuja, joissa en olisi halunnut olla mukana. Mutta kun yritys on oma, työntekoa ei voi niin vain lopettaa. Olimme tapelleet Laurin kanssa asiasta.

En ollut huomioinut kuormituksen merkkejä, kunnes tuli totaalipysähdys.

Jäin sairauslomalle, mutten päässyt töistä kokonaan irti, sillä Lauri teki töitä kotoa. Oli vaikea värittää kotona värityskirjaa, kun toinen puhui vieressä seuraavista projekteista.

Ymmärsin, että minua oli ahdistanut jo vuosia, mutta minulla ei ollut ollut nimeä tunteelleni. Luulin aina, että minua jännitti – sanoin usein, että ’jostain syystä tämä asia jännittää minua’.

Mutta ei se ollut jännitystä. Moni videoihin liittyvä asia ei yksinkertaisesti kiinnostanut minua, ja mikä pahempaa, ne sotivat arvojani vastaan. Teimme esimerkiksi paljon räjäytysvideoita, enkä tykkää edes ilotulitteista! Lapsenakin menin aina sisälle lukemaan kirjaa, kun muut menivät katsomaan raketteja. Videoita kuvatessa minulla oli sellainen olo, että olin niin väärässä paikassa kuin vain voin olla.

Rehellisesti sanottuna myös se, kuinka paljon jouduimme hankkimaan tavaraa prässiä varten ja kuinka paljon siitä syntyi jätettä, ahdisti minua.

Kuntosalikortti. Tuosta pienestä asiasta tuli käänteentekevä asia uudessa elämässäni.

Romahdukseni jälkeen olin viettänyt aikaa lähinnä kotona tai Aurilla. Terapeuttini rohkaisi minua etsimään asioita, joita voisin tehdä kodin ulkopuolella. Olin pelokas ja ahdistunut, ja olin ajautunut tilanteeseen, jossa minulla ei ollut mitään omaa.

Salikortin hankkiminen samalle salille Aurin kanssa tuntui isolta asialta. Saman vuoden lopulla kysyin vanhalta pomoltani, pääsisinkö takaisin töihin Ikeaan.

Keväällä 2022 lähdin Aurin mukaan siivousreissulle – olen usein hänen seuranaan niillä. Lähtiessä sanoin, että tällä matkalla on keksittävä minulle suunnitelma.

Jo matkan alkuvaiheessa löysin Ahlmanin opiston kuvataidelinjan ja vakuutuin, että haluan hakea sinne opiskelemaan. Kun palasimme reissusta, hain opistoon, ja pääsin.

Pikkuhiljaa kasasin elämääni asioita, jotka olin itse päättänyt ja valinnut. Asioita, jotka olivat omiani. Kun vahvistin omia juttujani, ajatus avioerosta kypsyi.

Erossamme vaikeinta oli tehdä päätös, että nyt pitää erota. Kun lopulta teimme sen, olimme molemmat valmiita päästämään irti.

Minun ja Laurin liitto oli kuin elokuva, joka piti älytä lopettaa ajoissa. Muuten siitä olisi tullut ylipitkä, sellainen, jonka katsomisen olisi halunnut lopettaa jo kolme varttia sitten. Nyt tarinamme oli sopivan pituinen.

Vaikka menimme nuorina naimisiin, avioliittomme ei ole tuntunut virheenä. Se oli siinä kohdassa oikea ratkaisu.

Olin pelännyt eroamista, ja tein listoja asioista, joita pelkään eniten. Yksikään niistä ei toteutunut. Pelkäsin esimerkiksi sitä, miten talon käy. Eihän kukaan osta isoa taloa järven rannalta! Mutta Lauri ilmoittikin heti, että haluaa jäädä taloon.

Nykyisin olemme Laurin kanssa tekemisissä lähes päivittäin, emmekä riitele mistään. Enää meidän ei tarvitse.

Miten voit elää ilman Auria? Niin ystäväni ja perheeni ovat kysyneet minulta, kun olen kertonut muuttavani Lappiin.

Aurista erossa oleminen mietityttää, totta kai. Olen varma, että olemme tekemisissä joka päivä. Voimme viestitellä ja puhua WhatsAppissa ja Snapchatissa huolimatta siitä, missä kumpikin olemme. Jos olemme molemmat Suomessa, edes aikaeroa ei ole.

Lapissa minua kiehtoo ajatus siitä, että se on jotain ihan uutta ja erilaista. Se äärimmäisyys, mikä liittyy Lapin luontoon. Lapissa talvi on pitkä ja kylmä, kesä valoisa.

En halua enää haalia omaisuutta. Se oli yksi painavimmista syistä, miksi halusin jättää taakseni entisen elämäni: materia ja omaisuus alkoivat ahdistaa minua.

Mitä enemmän oli taloa ja venettä ja moottoripyörää, sitä enemmän oli huolia ja murheita. Omaisuudesta täytyy pitää huolta, ja siitä tulee nopeasti toinen päivätyö. Veikkaan, että moni tunnistaa tämän keskiluokkaisen häkin: voi olla isot tulot, mutta myös isot menot. Sitä junaa ei pysäytä mikään.

Oli vapauttavaa muuttaa pois ja jättää kaikki omaisuus taakse. Mihin ikinä enää lähdenkin, haluan mahdollisimman vähän tavaraa mukaani.

Olen ymmärtänyt, ettei ole olemassa kauppaa, jossa rahan voisi muuttaa onnellisuudeksi. Totta kai raha auttaa elämässä, ja jos sitä on niin vähän, että elämä on vain selviytymistä, se tekee onnettomaksi. Mutta hyvään elämään ei riitä vain se, että on paljon rahaa.

Viime syksynä lähdin lomalle Teneriffalle. Tuntui isolta jutulta lähteä reissuun yksin. Kävelin ympäriinsä, otin polaroid-kuvia ja maalasin paljon vesiväreillä. Vietin tunteja rannalla keräten merestä huuhtoutunutta lasia, ja kun pääsin Suomeen, tein koulussa siitä taidetta. Nyt seinällä olevat valokuvat muistuttavat minua matkasta.

Toteutin pitkään toisen ihmisen unelmaa. Olin usein Laurille kateellinen siitä, miten hän rakasti työtään. Itse tunsin olevani vain töissä yrityksessämme.

Vaikka minulla oli omiakin juttujani, kuten oma YouTube-kanava, elin vahvasti toisen maailmassa. Se maailma konepajoineen ja pellolla tehtävine räjäytysvideoineen ei ollut minun maailmani.

Jos nykyisin edes kuulen prässin äänen, tuskastun: ei yhtään tätä enää.

En ylipäänsä valinnut sometyötä vaan se valitsi minut.

Kaiken tämän jälkeen olen oivaltanut, etten enää tee asioita, jotka eivät minua kiinnosta. Olen esimerkiksi tehnyt toiminimellä sosiaalisen median konsultin töitä, ja joidenkin asiakkaiden kanssa minulle on tullut olo, etten ymmärrä heidän alaansa, eikä se kiinnosta minua. Silloin olen päättänyt, etten lähde projektiin mukaan.

Olen tehnyt jo tarpeeksi elämässäni asioita, jotka eivät kiinnosta minua.”

Juttu on julkaistu Trendissä 5/2023.