”NUORI YKSINHUOLTAJAÄITI oli saanut sosiaalityöntekijöiltä ehdon: jos hän laittaisi kotinsa kuntoon, hän saisi lapsensa takaisin kotiin. Hän oli alkoholisti, hänen lapsensa oli huostaanotettu, ja nyt hän oli kuntoutumassa. Koti oli kuitenkin painajainen. Hän piti valoja pois päältä, ettei näkisi sitä.

Se oli yksi parhaista siivouksistani. Siellä oli kivaa roskaa, kuivaa ja kevyttä, ja sitä oli paljon – en tykkää niin paljon painavasta roskasta, kuten kissanhiekasta.

Siellä oli myös paljon kivoja tahroja. Kuka tahansa voi heittää roskia lattialle, mutta tahrojen luominen vaatii jo jotain. Täytyy esimerkiksi kokata ja sitten täytyy kulua aikaa, jotta tahrat jäävät ja pinttyvät. Metsästän nimenomaan hyviä tahroja ja hometta.

Olen siivousinfluensseri. Teen ilmaisia kotisiivouksia ja teen niistä videoita sosiaaliseen mediaan. TikTokissa minulla on yli seitsemän miljoonaa seuraajaa, Instagramissa kaksi miljoonaa.

Tuon yksinhuoltajan koti oli raskas siivota. Se oli kolmio, ja siivottavaa oli paljon.

Ammattilaisena minulla kesti siivoamisessa kaksi kahdentoista tunnin päivää, joten mitä se olisi vaatinut ihmiseltä, jolla on vain vähän voimia?

On erilaista siivota omaa kotiaan, omia sotkujaan. Kotona minusta on hirveä homma edes miettiä sohvan siirtämistä, mutta siivouskohteissa teen sen tuosta vain.

Olen aina ollut sotkuinen ihminen, ja olen edelleen. Olen kuitenkin kovempi siivoamaan. Jätän välillä siivoamatta ja sanon poikaystävällekin, että älä pese allasta, jotta siihen kertyy likaa ja voin siivota sen.

Muiden koteja siivoan, koska tiedän, millaista on, kun millään ei ole enää mitään väliä.

OLIN 10-VUOTIAS, kun kirjoitin päiväkirjaani, etten halua enää elää.

Minulla oli ihan tavallinen perhe: äiti, isä, veli ja mummo. Asuimme Tampereella, ja tykkäsin leikkiä kavereideni kanssa.

Kymmenvuotiaana en olisi jaksanut mennä enää kouluun, sillä koulunkäynti tuntui vaikealta. Jotta olisin saanut hyvän arvosanan, minun olisi pitänyt tehdä paljon töitä, eikä se kiinnostanut yhtään. Minua ei kiinnostanut historia, ei ympäristöoppi, ei varsinkaan kielet, ei mikään työläs. Matikka oli ihan jees. Se oli selkeää: yksi plus yksi on aina kaksi.

Tuolloin aloin itkeä enemmän. Oli paljon kivoja päiviä ja kivoja hetkiä, mutta silti minua vain itketti iltaisin. En ymmärtänyt, miksi itkin vain.

YLÄASTEELLA asiat pahenivat.

Aloin liikkua porukoissa, joissa tehtiin kaikenlaista pahaa. Häiriköimme julkisilla paikoilla ja rappukäytävissä, olimme ärsyttäviä teinejä, jotka kirkuivat, juoksivat ja heittelivät tavaroita, varastelivatkin. Hengasimme kauppakeskuksen edessä ja kiusasimme vartijoita.

Eniten kuitenkin tein pahaa itselleni ja keholleni. Aloin käyttää päihteitä: poltin tupakkaa, join alkoholia ja kokeilin huumeita. Käytin kaikenlaista, millä vain sain pääni sekaisin. Niiden avulla unohdin ikävät ajatukseni ja tunsin edes jotain. Se tuntui paremmalta kuin masentunut olo.

Porukassa olin iloinen ja naurava, ja minulla oli paljon kavereita. En koskaan kertonut heille, miten huonosti voin. Yksin ollessani itsetuhoiset ajatukset tulivat.

Minua ei itkettänyt enää iltaisin –se vain loppui.

Päiväkirjaani kirjoitin, että miksi elämä rankaisee minua. Kauanko minun pitää kestää tätä? Ajatus siitä, että eläisin 25-vuotiaaksi, tuntui kamalalta. Toivoin vain, että elämäni loppuisi pian.

Miten voisin tappaa itseni, ettei minun tarvitsisi olla täällä enää?

JOIN ITSENI 14-VUOTIAANA niin humalaan, että jouduin Paussiin eli selviytymisasemalle. Olin niin kännissä, että kerroin vahingossa itsetuhoisista ajatuksistani.

Tätä ennen kukaan ei ollut tiennyt niistä. Olin ollut ajatusteni kanssa neljä vuotta yksin, ja ajattelin, ettei kukaan kuitenkaan tajuaisi minua eikä voisi auttaa. En edes luottanut aikuisiin.

Asia tuli varmasti siksi perheelleni yllätyksenä. Vanhempani elivät ruuhkavuosia, ja tunsin olevani heille vain oikutteleva teini, jonka ongelmia ei otettu tosissaan. Tuntui, että heillä oli huonot välit keskenään.

Mummo oli ainut, jonka kanssa juttelin. Vietimme aikaa yhdessä: kävimme shoppailemassa, leffassa ja syömässä, ja mummo kävi kylässä meillä tai vietimme aikaa mökillä.

SELVIYTYMISASEMALTA minut lähetettiin nuoriso­psykiatriselle, ja sitä kautta pääsin terapiaan. Tosi nopeasti aloin tykätä terapiasta. Sain kehuja, sillä menin aina paikalle ja juttelin asioista. Niistä käynneistä tuli minulle tärkeitä, ja aloin pohtia elämääni.

Ongelmat eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Välini vanhempiini pysyivät tulehtuneina, enkä puhunut ongelmistani kavereilleni. Minulla oli paljon kavereita, ja niin kauan kuin olin ihmisten keskellä, pystyin unohtamaan ajatukseni.

Jatkoin itsemurhasta haaveilua, ja suunnittelin, miten tekisin sen. Mielestäni minulla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa.

Muutaman kerran sitä yritinkin, mutten onnistunut, enkä kertonut asiasta kenellekään jälkikäteen.

Sitten heräsin teho-osastolta itsemurhaa taas yrittäneenä. Olo oli tyhjä.

Masentuneen täytyy muuttaa jotain elämässään, jotta asiat helpottavat. Minä uskon siihen, ja se on ainut vinkki, jonka antaisin toiselle masentuneelle.

Se on vaikeaa, sillä masentuneena juuri muutosten tekeminen on vaikeinta. Mutta kun sen tekee – vaikkapa koti tai ihmissuhde muuttuu jollain tavalla – se herättää jotain sisällä. Esimerkiksi rakkaus ei ratkaise ongelmia, mutta se, että joku rakastaa, voi auttaa paranemaan. Se voi olla muistutus siitä, että elämä ei ole harmaata koko ajan.

Minulle kävi juuri niin.

Lähden kaverin mökille, valehtelin vanhemmilleni kerran, kun olin 16-vuotias. Oikeasti lähdin kotibileisiin Iittalaan.

Siellä tapasin kivan pojan. Aloimme seurustella, ja vuoden kuluttua hän tuli opiskelemaan Tampereelle ja muutti kotiimme asumaan. Siitä alkoi paranemiseni. Vihdoin minulla oli joku, jonka kanssa olla ja jutella. Oli joku, joka välitti.

Elämäntapani olivat yhä epäterveelliset. Poltin ja join yhä enkä urheillut, ja olin huono koulussa. Pikkuhiljaa aloin muuttaa tapojani.

18-vuotiaana muutimme omaan asuntoon. Se oli helpotus minulle. Ilmapiiri kotona oli ollut huono, ja kun vanhempani lopulta erosivat, heistä tuli kuin eri ihmiset. Ehkä he olivat pysyneet niin pitkään yhdessä meidän lasten takia, mutta lopulta se oli vain ylläpitänyt pahoinvointiani. Helpotti, kun pääsin pois.

MUISTAN TARKASTI HETKEN, kun tajusin parantuneeni masennuksesta. Pyöräilin jossain päin Koivistonkylää Tampereella, ja katsoin ympärilleni: onko maailma näin värikäs? Olin vuosia nähnyt elämän harmaana, ja yhtäkkiä kaikki värit näyttivät kirkkailta. Aloin nauraa ääneen. Olen parantunut!

19-vuotiaana lopetin terapian. Se tuntui samaan aikaan pelottavalta ja siistiltä. Uusi elämäni alkoi, ja aloin nähdä siinä mahdollisuuksia. Ennen olin ajatellut, kauanko minun pitää vielä olla täällä, enkä ollut esimerkiksi edes miettinyt, mitä haluan tehdä työkseni. Nyt näin tulevaisuuden.

En haaveillut mistään kummoisesta, paitsi elämästä. Minulle riitti se, etten ollut enää pään sisäisessä helvetissä, ja ihan tavallinen arki tuntui taivaalliselta.

LUKION JÄLKEEN PÄÄTIN, että minusta tulee siivooja. Äitini on ollut pitkään siivousalalla, ja minäkin olin siivonnut lukio-opintojen ohella rahaa tienatakseni. Jatkoin siivoamista äitini yrityksessä lukion jälkeen ja tein iltaopintoina siivousalan restonomin opintoja.

Seuraavina vuosina erosin kahdesti, ostin oman asunnon ja tein opintoni valmiiksi. Töissä etenin ensin palveluohjaajaksi, sitten esihenkilöksi. Näin kavereita, urheilin.

Kesällä 2020 alkoivat taas kesätyöntekijöiden rekrytoinnit, ja tarvitsin työntekijöitä. Kaikki nuoret halusivat töihin johonkin kivaan kahvilaan, ja minä ajattelin, että jumalauta: haluan näyttää koko maailmalle, kuinka hauskaa siivoaminen on.

Uskon, että alan huono maine johtuu osittain siitä, että siivoojat ajattelevat niin itsekin. He menevät nurkkia pitkin ja häpeävät työtään sen sijaan että sanoisivat reippaasti: minä haluaisin nyt imuroida toimistosi.

PÄÄTIN TEHDÄ VIDEON TIKTOKIIN. Siivosin siinä serkkuni tyttöystävän hellaa. Video sai ehkä 300 näyttökertaa, ja jatkoin, sillä se oli hauskaa. En osannut mitään: en kuvata, en editoida, en englantia sanaakaan – kaverini käänsi kaikki tekstini, jotka luin kameralle. Mutta siivota osasin.

Aloin etsiä likaa. Siivosin ilmaiseksi sukulaisten koteja ja ideoin kaverini kanssa, mitä kaikkea voisin siivota ja kuvata videolle. Arkisin työskentelin esihenkilönä siivousfirmassa ja viikonloppuisin tein ilmaissiivouksia.

Välillä pesin kavereiden autojakin. Eräs 18-vuotias poika toi autonsa minulle pesuun, ja hänen mukanaan ollut äitinsä ihmetteli, miksi haluan pestä sen. Tämä on niin kivan likainen, vastasin. Lopulta aloin saada myös yhteydenottoja vierailta ihmisiltä. Ensimmäinen heistä oli yksinhuoltaja­äiti, jonka puoliso oli tappanut itsensä.

Ensin TikTok näytti videoitani vain Suomessa, mutta pian myös ulkomailla. Ylioppilaskirjoituksissa olin päässyt englannista läpi rajaa hipoen, mutta nyt päätin opetella kielen. Otin yksityistunteja, ja nykyisin kaverini ei tarvitse enää kääntää tekstejäni videoille.

SITTEN MATCHASIN Tinderissä Samin kanssa. Huomasin, että hänellä oli synttärit, ja ehdotin, että antaisin hänelle lahjaksi ilmaisen kotisiivouksen. Ehdotin myös, että kuvaisin sen – siihen aikaan minulla oli ehkä 10 000 seuraajaa. Siitä tuli ensimmäinen viraalivideoni.

Siivosin ihan kaikkea, ylhäältä alas kahdessa kerroksessa, ja Sami puuhasteli mukana. Sami ei ensin uskonut, kuinka paljon aioin siivota – hän luuli, että teen pienen koti­siivouksen. Kun hän näki, kuinka tyydyttävästi lika lähti kaikkialta, hän innostui. Meistä ne olivat erikoisimmat treffit ikinä. Mutta hauskaa oli!

OLEN EMPAATTINEN, mutten kovin herkkä. Sitä piirrettä tarvitsen työssäni. Näen joka viikko, millaisissa veloissa ihmisiä on, ja sotkuisia kämppiä, joissa asuu myös lapsia. En voi jäädä jumiin niihin tarinoihin.

En oikeastaan edes muista kaikkia auttamiani ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Mieleeni jäävät parhaiten tahrat. On ihan eri asia siivota kahden vuoden kuin kuuden vuoden aikana pinttyneitä tahroja! Se kyllä ilahduttaa, kun saan jälkikäteen viestin ihmiseltä, että koti on pysynyt siistinä, ja siivous on ollut sysäys parempaan.

Siivoamista ja auttamista varmasti helpottaa se, että tiedän, millaista on olla masentunut. En tietenkään tiedä, millaista on vaikkapa menettää lapsi, mutta tunteet ovat samoja, kuten surua. Siihen on helppo upota, ja pian ovatkin jo luottotiedot menneet, syö ja nukkuu huonosti, ja on ihan sama jättää roskatkin lattialle.

Moni autettavani kuvaa ajatuksiaan näin: Vien roskat huomenna. Ja taas huomenna, ja huomenna. Ensin on pöytä, jolla on pari tavaraa, ja sitten sillä on viisisataa tavaraa. Ensin lattialle jättää yhden roskan, ja pian on ihan sama, onko niitä yksi vai kolme.

Moni ei arvosta itseään, pitää itseäänkin roskana, ja pian koti alkaa heijastaa sitä: kaikki kodissa on roskaa.

EN TIEDÄ, MIKSI MASENNUIN LAPSENA. Ehkä se oli monen asian summa, eikä yhden asian korjaaminen olisi auttanut. Uskon, että masennus ylipäätään johtuu usein siitä, että ympäriltä tulee stressiä ja painetta, eikä sitä pysty käsittelemään. Maailmasta on poistettu paljon fyysisiä sairauksia ja kipuja, mutta tilalle on tullut henkisiä.

Usein sanotaan, että masennus on sitä, että jäädään kotiin makaamaan ja päivät tuntuvat harmailta. Minulla se oli päinvastoin. Iloisuus oli keino peittää masentuneisuuteni. Moni nainen, jonka kodin olen siivonnut, on kertonut, että he laittautuvat aina huolellisesti. Kun on siistit vaatteet ja meikit, kukaan ei arvaa, miten asiat ovat kotona.

Siivoaminen ja auttaminen on kaksi lempiasiaani, ja on kiva, että olen voinut yhdistää ne. Saan hallinnantunnetta elämääni: jokin on pinttynyt vuosia, ja saan puhdistettua sen. Voin hallita ympäristöäni ja tehtyä rumasta kaunista. Se on aivan ihanaa.

Jotta voin auttaa muita, minun pitää olla kunnossa. Siksi pidän ensisijaisesti huolta itsestäni: urheilen, syön terveellisesti, nukun ja lepään riittävästi, käyn työnohjauksessa ja pidän välillä hauskaa. En enää juurikaan käytä alkoholia, enkä missään tilanteessa polttaisi tupakkaa enää. Arvostan itseäni ja välitän itsestäni niin paljon.”

Juttu on julkaistu Trendissä 10/2022. Jutusta poistettu tieto Aurin tulevista häistä, sillä pariskunta on kertonut erostaan julkisuudessa.