Tanjalla oli menestyvä yritys, mutta sitten hän menetti kaiken – hermostoon liittyvä oivallus auttoi ymmärtämään, miksi elämä tuntui raskaalta
Konkurssi ja ero pakottivat yrittäjä Tanja Sipilän pysähtymään. Siitä alkoi matka, joka vei tutkimaan niin neurotiedettä, traumoja kuin hermostoa.
”Päätin, että nyt opettelen, mistä tässä elämässä on kyse. Oli juhannus, kaupunki ihan tyhjä. Olin juuri myynyt kotini ja muuttanut pieneen vuokrayksiöön Helsingin Sörnäisiin. Se oli ainoa, johon minulla oli ollut varaa.
Vaeltelin helteisen kaupungin autioilla kaduilla. Ensimmäistä kertaa elämässäni en tiennyt, mitä teen, kuka olen tai mihin olen menossa. Olin menettänyt kaiken. Olin fyysisestikin kipeä. Paino oli noussut, selkä rikki.
Vuotta aiemmin olin ollut paperilla miljonääri.
Unelma ei tuonut onnea
Olin perustanut World of Tre -yrityksen vuonna 2015. Se keskittyi suomalaiseen muotoiluun. Kivijalkakaupassamme Helsingin keskustassa ja verkkokaupassamme myimme kaikkea pohjoismaiseen elämäntyyliin liittyvää kodin tavaroista kirjoihin ja kenkiin.
Tre oli unelmieni täyttymys. Oli uskomatonta, kun kaikki loksahti kohdilleen.
Pitkään asiat sujuivat hyvin. Silti ajattelin joka aamu, ettei tämä voi olla totta: kohta kaikki menee pieleen. Olin saavuttanut unelmani, mutta se ei täyttänyt minua sisäisesti. Piti saada enemmän.
Lähdimme kansainvälisille markkinoille ja otimme liikaa riskejä. Avasimme liikkeen Soulissa Etelä-Koreassa, mutta asiakkaat eivät löytäneet meitä. Siitä tuli isot tappiot.
Kun asiat alkoivat mennä huonosti, ryhdyin taistelemaan. Virittelin lisää projekteja, yritin kaksin verroin kovemmin. Lopulta Tre hakeutui yrityssaneeraukseen. Sitten tuli vielä korona. Olin siinä vaiheessa jo fyysisesti ja henkisesti aivan rikki. Lopulta konkurssipäätös ja luovuttaminen tuntuivat oikeastaan hyvältä.
”Päätin, että nyt opettelen, mistä tässä elämässä on kyse.”
Elämän kovat oppitunnit
Vaikka elämäni oli ollut hyvää, minulla oli pitkään ollut epämääräinen tyhjyydentunne. Se tuntui painona rinnassa, vierauden kokemuksena ja pätemisentarpeena. Vaikken minä sitä silloin ymmärtänyt.
Sen sijaan yritin täyttää elämäni työllä, suorittamisella, alkoholilla, ystävillä, seksillä, shoppailulla, sisustamisella, projekteilla, matkoilla. Kaikella, jonka ajattelin vihdoin vievän minut johonkin. Se oli sellaista sitku-elämää.
Olin konkurssin aikaan 45-vuotias ja kokenut eroja, masennusta ja burnouteja ennenkin. Mutta minun piti todella menettää kaikki, ennen kuin heräsin ajatukseen, etten osaa tätä elämää yhtään.
Juhannuksena 2021 tyhjässä Helsingissä ymmärsin, että nyt minun pitää levätä. Kului muutama kuukausi. Pikkuhiljaa puhelin alkoi taas soida. Pian huomasin olevani mukana kiinnostavissa projekteissa: kehitin suomalaisten muotoiluyritysten liiketoimintaa ja konsultoin.
Se oli hyvä oppitunti. Tajusin, että hyviä asioita tapahtuu, vaikka en koko ajan kontrolloikaan kaikkea.
Sitten tapasin miehen ja rakastuin. Suhde tuntui heti kodilta, tutulta ja turvalliselta. Olimme onnellisia, matkustelimme, suunnittelimme perheen perustamista ja työprojekteja.
Parin vuoden jälkeen suhde alkoi tuntua tutulta toisellakin tavalla – sillä ikävällä tavalla. Toinen lähti pakenemaan, minä hätäännyin ja lähdin jahtaamaan. Olin vasta päässyt jaloilleni konkurssin jälkeen, enkä ymmärtänyt, mitä tapahtui. Meillähän oli kaikki hyvin, miksi kaikki alkoi hajota?
Olin kokenut saman ennenkin. Ajattelin, että toistaisin samaa suhdekaavaa elämäni loppuun asti, jollen tee jotakin. Päätin, että nyt opettelen, mistä tässä elämässä on kyse. Ero oli toinen oppitunti, joka avasi minut lopullisesti muutokselle.
”Tajusin, että autonominen hermostoni oli jatkuvasti ylikuormittunut ja vailla turvaa.”
Uudet opit hermostosta
Vietin eron jälkeiset viikot lukien. Ensin googlasin, miten pelastaa parisuhde. Sen kautta törmäsin kiintymysmalleihin, ja niiden kautta avautui trauma.
Viimeisenä löysin hermoston ja polyvagaalisen teorian. Se keskittyy autonomiseen hermostoon, jonka osa vagushermokin on. Kiintymys, trauma ja hermosto kietoutuivat lopulta yhdeksi kokonaisuudeksi, joka selkeytti minulle, miksi elämä oli tuntunut niin raskaalta.
Ymmärsin, että käyttäytymistä eivät ohjaa vain ajatukset, vaan myös syvälle juurtuneet ylisukupolviset selviytymismallit ja hermoston reaktiot, jotka ovat muodostuneet jo lapsuudessa.
Tajusin, että autonominen hermostoni – se näkymätön ja tiedostamaton järjestelmä, joka säätelee kaikkea tunteista reaktioihini – oli jatkuvasti ylikuormittunut ja vailla turvaa. Vaikka olin yrittänyt ratkoa haasteitani ulkoisesti, olin jättänyt huomiotta sen, mistä kaikki lähti.
Opin, että hermosto ohjaa ihmistä syvällisesti. Se on koko elämän kokemuskehys. Hermoston tila määrittää, miten kokee maailman, miten reagoi stressiin ja miten voi rakentaa tasapainoa elämään.
Aloin ymmärtää itseäni aivan uudella tavalla. Ongelmat, joita kohtasin ulkoisesti, olivatkin heijastuksia sisäisestä tilastani.
Mitä enemmän luin, sitä syvällisemmin ymmärsin myös, etten voi ratkaista ongelmiani vain ajattelun, terapian tai elintapojen muutosten kautta. Myös hermoston pitää olla mukana prosessissa.
Oivallus vapautti minut valtavasta taakasta. Kyse ei ollutkaan siitä, että tein asioita jotenkin väärin vaan siitä, etten ollut koskaan saanut työkaluja hermostoni ymmärtämiseen ja säätelyyn.
”Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin tuntea oloni turvalliseksi kehossani ja elämässäni.”
Paino rinnasta katosi
Kun aloin tehdä kehotietoisuuteen keskittyvää harjoittelua, alkoi tapahtua kummia. Mitä ihmeellisimmät fyysiset oireet, kuten krooninen turvotus, korkeanpaikankammo ja vaihdevuosivaivat, helpottivat. Ruoka alkoi maistua paremmalta, ja paino putosi. Sain uutta virtaa ja aloin hehkua, kun kehoni luopui stressihormoneista. Oksitosiini ja serotoniini alkoivat kiertää.
Suurin muutos tapahtui suhteessa itseeni. Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin tuntea oloni turvalliseksi kehossani ja elämässäni. Vuosikymmeniä painona rinnassa tuntunut vierauden tunne katosi.
Jatkoin lukemista, tein aisti- ja hengitysharjoituksia ja meditoin. Hakeuduin myös erilaisiin valmennuksiin. Selitin vagushermosta ja kiintymysmalleista tohkeissani kavereilleni. Osasta en ole kuullut sen jälkeen – ajattelivat varmaan, että nyt tuo Sipilä on tärähtänyt lopullisesti.
”Opettelen rakastamaan itseäni niin, että riitän itselleni ja voin olla aidosti kotonani kehossani.”
Traumatietoisuutta kaikille
Elämä tuntuu nyt erilaiselta. Tasapainoinen hermosto ei silti tarkoita sitä, etten ikinä suutu, pety, ole kateellinen tai häpeä. Kun kehoni kertoo minulle jotakin tunteilla, tuntemuksilla tai kivuilla, yritän kuunnella sen sijaan, että sivuutan tai lähden säntäilemään.
Tietoisen mieleni tehtävä on tukea kehoani ja energiaani, autentista minääni. Olen enemmän kiinni hetkessä.
Nykyään tarjoan sisareni Katjan kanssa valmennuksia, joissa jaan oppimaani. Kirjoitan näistä aiheista myös Instagram-tililläni.
Minulla on myös haaveita, jotka liittyvät siihen, kuinka neuro- ja traumatietoinen maailmamme on. Yhteiskunta on rakennettu tehokkuuden ja täydellisyyden vaatimuksille, ja ne ovat monin tavoin ristiriidassa ihmisten luontaisen rytmin kanssa. Haluankin lisätä neuro- ja traumatietoisuutta, jotta useampi oppisi priorisoimaan hyvinvointia.
Olen juuri nyt elämässäni vaiheessa, jossa tasapainoinen suhde itseeni on tärkein. Opettelen rakastamaan itseäni niin, että riitän itselleni ja voin olla aidosti kotonani kehossani.
Minulle tämä tarkoittaa, että opettelen rakastamaan itseäni niin, että riitän itselleni. Se liittyy myös seksuaalisen identiteetin rakentumiseen ja ennen kaikkea luovaan elämänvoimaan. Minulle tärkeintä juuri nyt on olla aidosti kotona omassa kehossani ja elämässäni. Tämä on minun tapani – ei oikea eikä väärä, vaan se, mikä tuntuu tällä hetkellä minulle itselleni todenmukaiselta.
Haaveita riittää: unelmoin lapsesta ja Costa Ricassa sijaitsevasta maatilasta, jonne pelastaisin eläimiä. Siellä olisi laituri, josta voisin sukeltaa turkoosiin mereen.”
Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 10/26.
