Antti J. Jokinen sairastui ja menetti työkykynsä pitkäksi aikaa – vaimo Krista Kosonen tuki tavalla, joka tuntui juuri oikealta: ”Meillä on sielunkumppanuus”

Ohjaaja Antti J. Jokinen kertoo elämänsä rooleista Eevan haastattelusarjassa.

Uupunut | Jos mieli ei tajua ­väsymystä, keho pettää

”Sairastumisesta on nyt hiukan yli viisi vuotta. Ohjaamani Helene-elokuva sai ensi-iltansa tammikuussa 2020. Sen jälkeen tunsin, että haluaisin nukkua vuoden.

Kärsin unettomuudesta, elintapani olivat epäterveelliset, keskittymiskykyni oli heikko ja hermostuin pienistäkin haasteista. Unohtelin asioita, ja mikä pahinta myös rakkauteni työhön tuntui kadonneen. Yritin vain suoriutua päivästä seuraavaan. Vaikka olin väsynyt, rääkkäsin itseäni suorittamalla.

Saman vuoden syksyllä tuli romahdus, ja minun oli pakko pysähtyä. Jos mieli ei tajua uupumusta, lopulta keho pettää. En pystynyt jatkamaan töitä.

Ensimmäiset sairauslomaviikot olin yksin mökillä Nauvossa sittemmin edesmenneen labradorinnoutajan Hilman kanssa. Nukuin lähes koko marraskuun.

En käyttänyt mielialalääkkeitä, koska minulle sanottiin, että ne alkavat vaikuttaa vasta parin viikon jälkeen. Olin naiivi ja kuvittelin olevani niin nopeasti työkunnossa, etten tarvitsisi apua. Lääkäri kuitenkin sanoi, että toipumiseen menee vähintään puolitoista vuotta.

Ensin häpesin suunnattomasti, eristäydyin ja pelkäsin ihmisten suhtautumista. Sitten tajusin, että heillä on ­muitakin kiinnostuksen kohteita kuin minun väsymiseni ja mokailuni.

Tiedän olevani etuoikeutettu ja äärimmäisen hyvässä asemassa, kun minulla oli varaa riittävän pitkään lepoon ja hoitoon. Oli rauha toipua ja tehdä oikeita asioita. Kaikilla loppuun palaneilla ei yksinkertaisesti ole mahdollisuuksia eikä varaa parantua rauhassa.

Kokeilin useaa terapeuttia, sillä kaikesta ei ole apua kaikille. Minulle ei esimerkiksi sopinut sellainen, että minä puhun ja terapeutti pelkästään kuuntelee. Tarvitsin terapeutin, joka myös haastaa ja antaa konkreettisia neuvoja.

Käänteentekevä oivallus oli, kun käsitin itse terapiassa, mitä tarkoittaa yksilön vastuu. Oli helpottavaa ajatella, että minun täytyy ottaa oma elämä hallintaani. Kun hoidan itseni kuntoon, voin olla ylpeästi vahva. Selviytyjänä minun ei tarvitse hävetä. Se kuulosti yksinkertaiselta ja mahdolliselta.

Päätin, että en katkeroidu vaan jatkan elämää eteenpäin ja teen kaiken mahdollisen parantuakseni. Se meni välillä hiukan överiksikin, sillä kuntoilin liikaa ja olin ylitarkka siitä, mitä suuhuni pistän.

Parasta on se, että minulla on perhe, joka oli tukena koko ajan ja antoi toipumisrauhan. Ymmärsin myös, että ei ole mitään järkeä rasittaa perhettä masennuksella. Ongelmien kaataminen läheisten niskaan ei auta, sillä kyse on omasta taistosta ja selviytymisestä. Läheiset ihmiset ovat toipujan tärkeimmät auttajat, mutta se ei tarkoita, että uupunut saa olla heille taakka. Ei kukaan jaksa eikä pysty kuuntelemaan ja jakamaan toisen pahaa oloa loputtomasti.

Vaimoni Krista (Kosonen) osasi suhtautua tilanteeseeni juuri oikein. Hän ei haukkunut mutta ei kehunutkaan. Riitti, että hän oli. Heikkoina hetkinä tunsin, että olen epäonnistunut ja kaikki vihaavat minua. Ajattelin, ettei minusta koskaan tule työkykyistä ja että olen ihan yksin. Kristan sanaton viesti oli: Kaikki menee hyvin, minä olen edelleen tässä. Aikaa on, hoidat vain itsesi kuntoon.

Toipuminen ei tapahtunut parissa viikossa eikä puolessatoista vuodessakaan. Töihin palailin hiljalleen vasta pari vuoden jälkeen – ja silloinkin varovasti kuulostellen.”

Ohjaaja | Työkavereiden vastaanotto liikutti

”Uusimman elokuvani Kalevala: Kullervon tarina kuvaukset alkoivat reilut pari vuotta sitten. Töihin paluu jännitti minua, sillä takana oli pitkä sairausloma. Pelko oli turha, sillä kuvauksissa tunsin kuin olisin noussut pyörän selkään ­pitkän tauon jälkeen. Taito oli tallella ja muistin, että elokuvan tekohan on hauskaa. Into unelmatyöhön oli ­palannut.

Työ alkoi muun muassa kuvauspaikkojen etsimisellä. Lentokoneesta Suomea katsellessa olen ajatellut, että täällä on metsää loputtomiin. Kun ryhdyin etsimään Kalevalaa varten lokaatioita, tajusin, että vanhaa ikimetsää on todella vähän, alle kolme prosenttia metsistämme.

Pääsimme filmaamaan arvokkaisiin koskemattomiin korpiin Pohjois-Karjalassa Kalevalan synnyinmailla. Se oli upeaa, mutta siinä oli myös haasteensa.

Kuvauspäivinä ajoimme usein ensin autolla reilun tunnin, ja sitten raahasimme jalkapatikalla tavaroita perille jopa toisen tunnin. Näimme paljon vaivaa saadaksemme taltioitua mahdollisimman alkuperäisen miljöön ja samalla yritimme olla häiritsemättä luontoa. Nyt kun elokuva on valmis, olen erityisen ylpeä sen luontokuvista.

Ohjaajana olen kunnianhimoinen ja olen ollut ankara itselleni. Nykyään osaan jo hiukan hellittää, en enää jumitu yrittämään mahdottomia jokaisen pienen yksityiskohdan suhteen.

Teen parhaani ja luotan yhä enemmän siihen, että elokuva on yhteistyön tulos. Annan sen kehittyä ja tulla kohti. Joskus pieni hellittäminen voi johtaa parempaan lopputulokseen kuin liian sitkeä ankaruus.

Työryhmäni Kalevalassa oli pitkälti sama kuin elokuvissani ennen uupumusta, ja oli ihana nähdä, kuinka työtoverit ottivat minut vastaan. He tajusivat, että silloin olin sairas ja nyt olin palannut omaksi itsekseni.”

Puoliso | Onni on löytää sielunkumppani

”Olen ollut Kristan kanssa pian 14 vuotta. Tutustuimme Puhdistus-elokuvan ­kuvauksissa, mutta suhde alkoi vasta myöhemmin. Minä olin aluksi aktiivisempi, mutta meillä on ollut selkeä sielunkumppanuus suhteemme alusta asti. Kaikki välillämme on luontevaa. Asiat tuntuvat sujuvan mutkattomasti yhteisten sanattomien ­sääntöjen mukaan niin hyvinä kuin vaikeinakin aikoina.

En ole aiemmin ollut naimisissa, ja tämä liitto on juuri sitä mistä olen nuoresta asti unelmoinut. Minulla on perhe: ihana vaimo ja lapset.

On täysin mahdotonta vastata kysymykseen, millainen puoliso olen. Ainakin yritän olla vaimoni rakkauden arvoinen. Pyrin olemaan luotettava kunnon mies.

Krista on loistava näyttelijä, olen hänen suurin faninsa. Ihailen häntä ja olen aina vilpittömästi iloinnut hänen menestyksestään. Välillämme ei ole koskaan ollut valtataistelua eikä pienintäkään kilpailua.

Molempien työ on kummallekin tärkeää. Kumpikaan meistä ei ole konflikti­hakuinen. Asioista puhutaan ja välillä joustaa ­toinen, välillä toinen. Käytännön asiat, lasten- ja koiranhoidot järjestyvät, kun ne pistetään järjestymään. Täytyy tunnustaa, että Krista on se, joka nämä asiat enimmäkseen hoitaa.

Ajattelen niin, että kun on rakastunut juuri tiettyyn ihmiseen, ei ole mitään tarvetta yrittää muuttaa häntä. Sehän olisi aivan älytöntä. Jos muuttaisi toista, hän ei olisikaan se sama ja rakastaisiko häntä enää? Näin on oikein hyvä.”

Isä | Lasten ei tarvitse tavoitella täydellisyyttä

”Isäni (urheiluselostaja Juha Jokinen) oli vahva auktoriteetti, aikakautensa lapsi. Hän oli vaativa. Hänen mielestään piti olla paras ja kaiken pystyi tekemään aina vähän paremmin. Omia lapsiani kohtaan olen yrittänyt olla tietoisesti erilainen kuin hän, ymmärtäväisempi ja kannustavampi. Lasten ei tarvitse tavoitella täydellisyyttä.

Vanhin poikani on nyt 28-vuotias. Olin hänen äitinsä kanssa avoliitossa ja erosimme, kun poika oli kahdeksan kuukautta. Meillä oli yhteishuoltajuus, ja olen ollut ­paljon läsnä poikani elämässä, vaikka silloinen ydinperhe hajosi. Olemme poikani kanssa edelleen hyvin läheiset.

Esikoisen syntyessä olin maailmoja tavoitteleva kolmikymppinen ja menin monessa asiassa työ edellä. Kun tytär syntyi, olin jo viisikymppinen ammattilainen ja paljon valmiimpi isäksi. Kuopus puolestaan ilahdutti elämääni tilanteessa, jolloin olin juuri toipumassa uupumuksesta. Mikään ei silloin tuntunut arvokkaammalta kuin oma perhe.

Toisin kuin esikoisella, kahdella nuorimmalla lapsellani on ollut vauvasta asti ehjä koti ja toisiaan rakastavat vanhemmat. Ehkä olen osannut olla heille parempi isä, koska rinnalla on koko ajan ollut puoliso sekä esikoispoikani.

Kristalla ja minulla on hyvin samankaltaiset perusarvot sekä ajatukset ­vanhemmuudesta. Lapsia kasvatetaan rakkaudella, lempeydellä ja puhumisella, selkeillä säännöillä ja tunnepohjalta. Olemme molemmat vapaita sieluja, ja vanhemmuus on meille luontevaa.

Ajattelen, että lapset ovat mielettömän ihania. Nautin heistä joka päivä. Usein mietin, että missä vaiheessa yhteiskunta latistaa sen elämänilon ja hetkessä elämisen taidon, jotka pienellä lapsella on.

Yhdeksänvuotias tyttö ja kolmivuotias poika ovat keskenään hyvin erilaisia, jo täysin omia persooniaan. Ymmärrän koko ajan paremmin, että vanhempien tehtävä on vain tukea lasta kasvamaan omaan suuntaansa ja auttaa löytämään oma paikka ja tie.

Karsastan ajatusta raskaista ruuhkavuosista, enkä ymmärrä valitusta siitä, kuinka rankkaa pikkulapsiarki on. Hyviä puolia on ehdottomasti enemmän. Perhe-elämä on ihan parasta.

Pikemminkin mietin haikeana, kuinka käsittämättömän nopeasti aika kuluu: Tyttö on kohta kymmenen, ja kolmivuotiaskin on jo iso poika. Voi, kun tämä pikkulapsiarki ei ihan vielä loppuisi.”

Selviytyjä | Paluuta entiseen ei ole

”Uupumisen jälkeen tunnen itseni suorastaan selviytyjäksi. Tämä on minun polkuni, mutta jokaisen paranemistie on yksilöllinen, ja valinnat ovat omia. Joitakin auttavat masennuslääkkeet, yhtä yhdenlainen terapia, toista toisenlainen.

Yhteistä jokaiselle uupumuksen kokeneelle on uusiutumisen vaara. Nyt minun päätehtäväni on keskittyä elämään terveellisesti ja oppia kuuntelemaan itseäni.

Yritän havaita hiljaisetkin hälytysmerkit ajoissa. Esimerkiksi kun joitakin kuukausia ennen Kalevalan kuvauksien alkua nukuin huonosti, päätin ottaa rinnalleni toiset tuottajat Marko Röhrin ja Johanna Enäsuon. Stressini helpotti, kun uskalsin vähentää ­töitäni ja sain keskittyä ohjaamiseen. Olen näiden viiden vuoden aikana tajunnut, että paraneminen tarkoittaa välillä askelia eteenpäin, välillä pieniä takapakkeja.

Yritän olla herkkä ennakko-oireille ja tunnistaa, milloin tarvitsen lepoa. Töitä ei saa olla liikaa, ja unta pitää olla riittävästi. Haluan myös olla rasittamatta perhettä valituksilla ja peloilla. Krista ymmärtää minua, ja jo pari päivää rauhassa helpottaa.

Isoin muutos työtavoissani on se, että olen siirtänyt työt töihin. Jos vapaa-ajalla kotona kohtaa keskeneräiset hommat, ne painavat mieltä vaikkei niihin ryhdykään.

Olen myös opetellut jaksottamaan. Se tarkoittaa sitä, että kun kirjoitan käsikirjoitusta, en samalla suunnittele lavastusta ja kuuntele musiikki-ideoita, vaan teen yhtä asiaa kerrallaan.

Jaksottamalla mieli on rauhallisempi, ja olen tehokkaampi.

Osaan nykyisin myös pitää taukoa sähköpostista ja netistä. Pelkkä Googlen äppi puhelimessa aiheutti minulle välillä ­sydämentykytyksiä, joten poistin sen. Eikä meilejäkään tarvitse vilkuilla joka päivä. Voi laittaa esimerkiksi automaattisen vastausviestin, että olen lomalla tai että luen meilejä seuraavan kerran silloin ja silloin.

Tiedän, että entisenlaiseen työrytmiin ei ole paluuta, joten keskityn tähän hetkeen ja suuntaan tulevaan. Koko elämäntapani on täysin erilainen kuin viisi vuotta sitten.

Uusi normaali on, että syön terveellisesti, nukun säännöllisesti, liikun paljon ja kaikki kosteaan taiteilijaelämään liittyvät tavat ovat taaksejäänyttä elämää. Alkoholiton olut maistuu hyvältä.

Iloa tuo myös uusi perheenjäsenemme, vuoden ikäinen labradorinnoutaja Tyyne. Se tuli meille Hilman kuoltua toissa vuoden helmikuussa.

Onneksi ihmisen elimistö pystyy uusiutumaan. Kun uupumus alkoi viisi vuotta sitten rajulla oireilulla, aivoni kuvannettiin ja etuaivolohkossa huomattiin merkkejä rappeutumisesta. Viimeisimmissä aivokuvissa näkyy, että aivot ovat parantuneet. Tunnen olevani päivä päivältä vahvempi kuin ennen.

Tieni vahvuuteen on kuitenkin ollut pitkä ja rankka. En suosittele sitä kenellekään.”

Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 12/2025.