Vuosien uupumus ja sairauskohtaus johti potkuihin töistä, mutta Sari ymmärsi niiden myötä hiljentää tahtia – ”Seuraavana päivänä jo mietin, että näin pitikin käydä”

"ENNEN VARSINAISTA romahdusta minulla oli useiden vuosien ajan outoja oireita. Hikoilin niin paljon, että töissä piti kuljettaa mukana vaihtopaitaa. Eri puolilla kehoa oli omituisia kipuja, vaikka lenkkeilin ja kävin ryhmäliikuntatunneilla.

Kun hoidin niskakipujani treenaamalla salilla, niskaan vain sattui entistä enemmän. Usein huusin lapsille, koska pinna oli niin kireällä.Esikoisemme oli koulussa ja häntä kolme vuotta nuoremmat kaksoset päiväkodissa. Työni tietoliikenne­alalla oli vaativaa ja hektistä. Arjen taukohetket täytin liikunnalla.

Monet kysyivät, miten jaksan. Sanoin, ettei ole vaihtoehtoa. Ajattelin, että tällaista elämäni nyt on. En ymmärtänyt, mihin olin menossa.

Sarin työ tietoliikennealalla oli vaativaa ja hektistä. Sairauskohtauksen jälkeen hän palasi töihin kahden kollegan lomasijaiseksi, vaikka ei ollut työkunnossa. "Yritin aina kaikkeni – vakavan sairauskohtauksen jälkeenkin."

LÄHDIN TAPANI mukaan juoksu­lenkille toukokuisena iltana kahdeksan vuotta sitten. Lenkki sujui ihmeen hyvin, mutta kotona putosin nojatuoliin.

Tuntui, ettei kehossani ollut voimanripettäkään. Sanoin miehelle, että minun on mentävä nukkumaan.

Jonkin ajan päästä heräsin kovaan toispuoliseen pääkipuun. En saanut nostettua toista jalkaani enkä sanottua oikein mitään. Mieheni soitti ambulanssin.

Sairaalassa oireet helpottivat. Diagnoosiksi tuli TIA-kohtaus eli ohimenevä aivoverenkiertohäiriö.

Minut tutkittiin perinpohjaisesti, mutta mitään fyysistä syytä kohtaukselle ei löytynyt eikä lääkärikään osannut kehottaa minua hiljentämään tahtia. Pelkäsin pitkään, että kuolen.

KOHTAUKSEN JÄLKEEN olin kuukauden sairauslomalla. Sen viimeisinä päivinä lähdin lenkille, mutta kehoni oli niin rikki, että kaatuilin. Nousin, juoksin parisataa metriä ja kaaduin taas. Kehossani ei ollut voimaa. En silti ymmärtänyt, etten ollut työkunnossa.

Palasin töihin – kahden kollegan lomasijaiseksi. Kun purskahdin itkuun kesken työpäivän, työkaveri kehotti varaamaan lääkäriajan.

Vasta sen jälkeen minulla todettiin burnout ja masennus. Olin sairauslomalla puoli vuotta, mutta en toipunut. Sain mielialalääkityksen ja aloitin psykoterapian.

TYÖUUPUMUKSEN sijaan kyse oli uuvuttavasta toimintatavasta, jonka olin oppinut koko elämäni aikana.

Terapiassa ymmärsin, että yritin aina kaikkeni. Vaikka minulla oli pienet lapset ja vaativa työ, järjestin vapaa-ajalla työkavereiden pyynnöstä kauneus- ja vaatekutsuja. Koetin olla kaikille kiva.

Tein työni ripeästi ja usein jopa ylitin asiakkaiden toiveet. Hoidin esimerkiksi neljän viikon tietoliikennetoimituksen päivässä, vaikka työnantaja ei sitä edellyttänyt.

Terapian myötä Sari löysi halun tukea samassa tilanteessa olevia. ”Uupumuksen kokemusasiantuntijana haluan auttaa muita. Kun uupumiseen havahtuu, kannattaa etsiytyä sellaisten asioiden pariin, joissa palautuu ja unohtaa muut asiat.”

TEIN TERAPIAN aikana välillä töitä osa-aikaisesti, välillä täysipäiväisesti. Työssäolojaksot päättyivät monesti sairauslomaan.

Tunsin, että minulta odotettiin samaa kuin ennen. Oikeastaan vaadin sitä itseltäni.

Tajusin terapiassa, että minun oli alettava tehdä asioita, joista itse nautin. Menin mukaan kesäteatteriin ja aloin oleilla luonnossa. Kouluttauduin mielenterveyden kokemusasiantuntijaksi.

LOPULTA SAIN potkut työstäni, sairauspoissaoloni tulivat varmaan liian kalliiksi. Kun pomo soitti, itkin. Seuraavana päivänä jo mietin, että näin pitikin käydä.

Nyt teen osa-aikaisesti töitä vaate­kaupassa. Vaikka palkka on puolet entisestä, tykkään työstä.

Koetan löytää jokaisesta päivästä kolme mikro-onnistumista. Tällä tavalla ajatusmaailmani on pikkuhiljaa kääntynyt positiiviseksi.”

Juttu on ilmestynyt Kauneus ja Terveys -lehdessä 14/2023.