Nuori tyttö nojaa suureen hevoseen Kirkkonummella sijaitsevilla talleilla. Venäjänhevonen Dolja katsoo suurilla silmillään suoraan hänen sieluunsa. Kolmetoistavuotias Outi Mäenpää tuntee vahvaa yhteyttä ja vastustamatonta vetoa lempeään eläimeen.

Tuo hetki määrittää tytön tulevaisuuden.

”Hevoset veivät minut täysin mennessään. Muut harrastukset saivat jäädä, ja tallista tuli toinen kotini. Tallityttöjen rinkimme tiivis ystävyys on säilynyt tähän päivään saakka.”

Koulu ei Outille siinä vaiheessa maistunut, vaikka hän ylioppilaslakin lopulta saikin. Hevostenhoidon ohella myös näytteleminen oli vahvasti haaveissa.

Kun Teatterikoulun ovet eivät auenneet ensimmäisellä eivätkä toisellakaan kertaa, Outi mietti hetken, olisiko hakenut äitinsä tavoin lastentarhanopettajaksi.

”Intuitioni käski kuitenkin yrittää vielä. Olen aina toiminut sen johdattamana ja heittäytynyt auki olevasta ovesta, vaikka useampien ovien kynnykset ovat pelottaneet aivan järjettömästi.”

Lapsuus akateemisessa kodissa 1960- ja -70-luvun keskiluokkaisessa rivitaloyhteisössä Espoon Tapiolassa oli pääosin onnellista. Pohjalainen isä oli valtion takauslaitoksen johtaja ja karjalaissukuinen äiti työskenteli erityislastentarhanopettajana. Outilla on vanhempi veli Lauri Mäenpää ja nuorempi veli Risto Kallioaho, molemmat työskentelevät rakennusalalla.

Televisiosta tuli vain yksi lastenohjelma, ja naapuruston lapset olivat aina puistoissa ja pihoilla leikkimässä.

”Harrastin judoa, balettia, pianonsoittoa ja ratsastusta. Äiti piti meillä musiikkileikkikoulua, jossa hän paukutti pianoa ja me lapset piirsimme. Äiti oli kasvatusguru Alice Millerin henkeen metodeissaan radikaali mutta kiltti ja viisas.”

Outilla oli erityinen suhde myös isäänsä, joka vapaa- aikoinaan valokuvasi paljon tytärtään. Isä kuoli syöpään, kun Outi oli kolmekymppinen.

”Isällä oli ihana huumorintaju. Teimme valokuvausretkiä Porkkalaan.”

Tytär tottui kameraan ja sen takana olevaan hyväksyvään katseeseen. Siksi hän tuntee yhä nykyään olonsa levolliseksi kameran edessä.

Outi kuvailee isäänsä oikeudenmukaiseksi. Tällä oli kuitenkin stressaava työ eikä hän aina osannut olla läsnä perheelleen.

”1920-luvulla syntyneet vanhempani kantoivat mukanaan suurta sodanjälkeistä tunnetaakkaa. Sen ajan miehille ei opetettu tunneilmaisua, mikä vaikutti koko perheemme tunne- ilmastoon. Nykyään katson menneisyyttäni lempeydellä.”

Lapsuuden kesät Outi vietti isoäitinsä huvilalla Mäntyharjulla.

”Äitini, hänen äitinsä ja kolme tätiäni muodostivat matriarkaalisen yhteisön ja lapsuuteni mielenmaiseman.”

Outin tädeistä Aila Wahlgren oli Suomen ensimmäisiä naisjuristeja, Seija Järvinen perusti miehensä Klaus Järvisen kanssa Oulunkylän pop- ja jazz-opiston ja kolmas täti Marja Putkinen oli anestesian ylilääkäri HUSissa.

”Ympärilläni on aina ollut vahvojen naisten verkosto. Ehkä sen takia minun on ollut vaikea nähdä miestä tukijana. Henkistä tukea varten hakeudun aina naisten luo.”

Uimastadionin hyppytornin toiseksi ylin tasanne on seitsemän ja puoli metriä korkealla. Outi Mäenpää vapisee pelosta. Hänen pitäisi hypätä alas tornista osana Teatterikoulun pääsykoetta, mutta jalat tärisevät ja silmissä mustuu.

Silloin toinen näyttelijäkokelas, hevospiireistä tuttu Ville Virtanen kuiskaa hänen korvaansa: hypätäänkö yhdessä? Hän lupaa pitää Outia kädestä kiinni. Outi ei uskalla. Tornissa syntyy kuitenkin Outin elämän pisin ja syvin ystävyyssuhde vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa.

”Jouko Turkka sanoi, että ottaa minut kouluun, jos hyppään. Ja jollen hyppää, hän tappaa minut. Silloin hänen sanansa olivat minulle totta. Seuraavana päivänä hyppäsin akrobatianopettajan kanssa.”

Outi pääsi kouluun kolmannella yrittämällä. Ensimmäiset puoli vuotta Turkka kutsui häntä nimellä ”Punahousuinen tyttö”.

”Turkka oli henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen ja hänen naiskuvansa oli kapea: itkevä äiti tai huora. Meitä edeltäviä kurssilaisia opettaessa hän viljeli paljonkin huumoria, mutta jostain syystä meidän kohdallamme se oli poissa. Uskon, että hänellä oli jokin niin suuri psyyken haaste, että hän käytännössä tuhosi kurssitovereitani.”

Outi Mäenpää muistaa väkivaltaiset harjoitukset, joissa kurssikaveria piti pahimmillaan purra, lyödä tai potkia. Jos sitä ei tehnyt, Turkka teki saman harjoituksesta kieltäytyneelle oppilaalle. Toisten opiskelijoiden kiusaamisen ja mitätöimisen seuraaminen oli tuskallista. Turkalla oli omat suosikkinsa, Outin hän jätti jostain syystä rauhaan.

”Kurssilaisten kesken oli hyvä henki. Turkan mielestä emme kuitenkaan olisi saaneet ystävystyä keskenämme, koska kilpailisimme tulevaisuudessa samoista töistä.”

Työkalupakkiin jäi kova työmoraali ja kyky heittäytyä vaikeiden tunteiden äärelle. Outi lisää, että hänellä oli myös ihania opettajia, kuten näyttelijät Ritva Valkama, Leena Uotila ja Erkki Saarela.

Myöhemmin Outi perusti kollegoidensa kanssa improvisaatioteatteri Stella Polariksen. Se vapautti hänet lopullisesti näyttelijänä.

”Improvisaatiossa sallitaan lupa virheelle ja sitä kohti menemiselle. Sen kautta pääsin irti epäonnistumisen peloista.”

Vaikuttava ura televisiossa, elokuvissa ja teatterissa on tuonut Outille muun muassa kolme Jussi-palkintoa parhaasta naispääroolista sekä yhden Guldbaggen, ”Ruotsin jussin”, parhaasta naissivuosasta elokuvasta Sovinto.

Helmikuussa kuusikymmentä täyttävä näyttelijä tuntee itsensä korkeintaan nelikymppiseksi.

”Olen kipuillut ikääntymistäni mutta nykyään olen sen kanssa sinut. Hyväksymisessä on auttanut sen ymmärtäminen, miten kiitollinen saan olla, että olen yhä elossa ja että minulla on vielä vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.”

Tosin yhteiskunnassamme naisten sanotaan muuttuvan keski-iässä usein näkymättömiksi. Outikaan ei saanut merkittäviä rooleja viiteentoista vuoteen Musta jää -elokuvan jälkeen.

”Tein kaksi äidin roolia. Ne ovat hieman tylsähköjä tukirooleja, jotta mies pääsee seikkailemaan pääosassa.”

Outi on opiskellut 1990-luvun alusta viestintää, rakentavaa vuorovaikutusta, tunne- ja tarveilmaisua sekä improvisaatiota ja luovaa ilmaisua sekä Suomessa että ulkomailla, ja hän on kouluttanut näitä taitoja yrityksissä ja yhteisöissä. Hän järjestää myös hevostallillaan improvisaatioon, luovuuteen ja voimavaroihin liittyviä kursseja.

”Toivoisin, että kaikenikäiset naiset suhtautuisivat itseensä arvostavasti ja lempeydellä. Kursseillani huomaan, miten rumasti ja vähättelevästi monet itselleen puhuvat.”

Onneksi aivot on mahdollista ohjelmoida uudelleen.

Valkokankaan päärooleihin Outi Mäenpää palasi syksyllä ilmestyneen Vuosisadan häät -elokuvan myötä. Hän sanoo janonsa näyttelemiseen olleen järjetön. Narsistisen julkkispsykologin roolissaan Outi tuo elokuvaan koko osaamisensa ja elämänkokemuksensa.

”Uskon, että tämä maa on täynnä kaltaisiani naisia, joilla on voimaa ja viisautta. Heillä on halu tehdä töitä, mutta siihen ei anneta mahdollisuutta. Mitä yhteiskunta menettääkään! Itse palkkaisin epäröimättä yli 50-vuotiaan työhönsä sitoutuneen naisen. He ovat pidelleet sellaisia palloja käsissään, että selviytyvät mistä vaan.”

Vuosikymmeniä julkisuudessa ollut näyttelijä uskoo, että julkisuus ruokkii narsistisia piirteitä, joita on kaikissa ihmisissä. Patologinen narsismi on kuitenkin harvinaista.

”Totta kai joudun säännöllisesti tarkastelemaan itseäni. On helppo luoda itsestä kuva ja toivoa, että olisi vahva ja virheetön. Mutta meissä kaikissa on haavoittuvuutta ja häpeää.”

Outi arvelee, että eniten häntä ovat narsismilta suojelleet lapset.

”Kun esikoiseni syntyi, äiti sanoi, että nyt siun syän on siun ulkopuolella. Niin se menee.”

Jussi, 27, on seurannut äitinsä jalanjälkiä ja perustanut Leipäteatterin. Joonas, 23, sen sijaan valitsi toisen alan.

Poikiaan Outi kuvailee voimakkaiksi toimijoiksi ja tekijöiksi. He ovat äidilleen suuri tuki ja turva ja toisinpäin. Myös poikien tyttöystävät ovat tulleet läheisiksi.

”Äidin rooli on ollut elämässäni ehdottomasti kaikista tärkein. Olisin toivonut kolmatta lasta mutta kaksi suotiin. Lasteni hyvinvointi menee kaiken muun ohi.”

Poikiensa isästä Pekka Järvilehdosta Outi erosi 2001. Elokuvatuottaja Kai Nordbergin kanssa solmittu avioliitto päättyi 2014.

Ensimmäistä eroaan Outi selvitteli eroseminaarissa. Toisessa liitossa eroa tehtiin pitkään, ja pariskunta yritti jo kerran erottuaan vielä palata yhteen. Lopulta ero oli väistämätön.

Epäonnistumisen sijaan Outi kokee oppineensa ihmissuhteistaan sen, mitä sillä hetkellä pitikin.

”Enää en hae toista ihmistä korjaamaan ja pelastamaan minua. Parisuhteessa olen saattanut toimia lapsuudessa haavoitetun lapsen tasolla. Ilman parisuhteen peilejä ajattelisin varmaan olevani fantastinen ihminen. Nyt ymmärrän, että oma vastuuni on ollut 50 prosenttia eikä kyse ollut vain hankalista puolisoista.”

Outi on hyväksynyt oman häpeänsä ja haavoittuvuutensa. Hän myöntää sen olleen vaikeaa, mutta samalla piilottelun taakka on lähtenyt pois ja kasvu ja eheytyminen ovat voineet alkaa.

”Kipeiden tunteiden katsominen ja hyväksyminen saa ne menettämään voimaansa. Voi kysyä, mikä niiden viesti minulle on. Ovatko ne totta, vai ovatko ne jokin sukulinjasta tuleva uskomus, joka ei pidä paikkaansa.”

Parisuhde ei koskaan voi tehdä ihmistä eheäksi tai kokonaiseksi, mutta se voi antaa korjaavia kokemuksia. Pahimmillaan parisuhteessa on kaksi sisäistä lasta, joiden riidat toistavat toisiaan.

”En pidä rikkovista riidoista enkä edes muista, milloin olisin huutanut riidellessäni.”

Vuorovaikutustaitojen opiskelu alkaa tuottaa tulosta myös omassa elämässä. Nykyään Outi pyrkii sanoittamaan tunteensa ja ottamaan niistä vastuun.

”En enää viesti rikkovasti sinä-muodossa, kerron vain, miltä itsestäni tuntuu ja mitä tarvitsisin. Olen oppinut katsomaan vihaa suoraan enkä anna tunteen viedä.”

Suuri oivallus on, että vaikka tunteet tarttuvat, toisen tunteista ei pidä mennä sekaisin. Pitää erotella, mikä on omaa ja mikä toisen ja pysyä itsessään.

”Kukaan muu ei voi ihmistä hylätä, jollei itse hylkää itseään”, Outi Mäenpää pohtii.

”Kehoni on usein määritellyt rakkauden draamaksi. Olen hakenut adrenaliini- ja dopamiinipiikkejä. Enää en hae toisesta hoivaajaa enkä itsekään mene rajojen yli hoivaamaan toista ja ansaitsemaan rakkautta sillä tavalla.”

Runsaan vuoden Outi Mäenpää on seurustellut kirjailija Juha Ruusuvuoren kanssa. Pari tapasi ensi kerran jo vuonna 1991 yhteisessä musikaaliproduktiossa. Nyt aika oli kypsä rakkaudelle.

”Juha kyseli kuulumisia ja pyysi kahville. Kutsuin hänet vapaa-ajan asunnolleni Mathildedaliin, josta on Juhan Taalintehtaalla sijaitsevaan kotiin 36 kilometriä. Löysimme nopeasti yhteisen sävelen.”

Outi uskoo, että ikä ja elämänkokemukset toivat parin yhteen juuri oikealla hetkellä. Kummallakaan ei ollut tarve esittää mitään. Outi oli ehtinyt kokeilla myös nettideittailua.

”Kävin muutamilla treffeillä, mutta se ei toiminut minulle, julkisuuden henkilölle. Jotkut ystäväni ovat kyllä löytäneet sitä kautta jopa elämänkumppanin.”

Kaksi kertaa Finlandia-palkintoehdokkaana ollut Juha jäi kolme vuotta sitten leskeksi. Hänellä on kolme aikuista tytärtä.

Pariskunnalla on toistaiseksi omat kodit, mutta Outi uskoo, että jatkossa he asuvat yhdessä sekä maalla että kaupungissa. Heitä yhdistävät samanlaiset arvot, kuten rakkaus eläimiin ja luontoon. Molemmat viihtyvät meren äärellä ja purjeveneessä.

Kaksi taiteilijaa ymmärtää toistensa työtä ja oman tilan kaipuuta, vaikka myös läheisyyden tarve on voimakas.

”Kaipaan myös omaa tilaa. Aiemmissa suhteissani fokus on aina ollut muissa ihmisissä. Lapsissa, bonuslapsissa tai puolisossa. Itse olen tullut viimeisenä. Nyt osaan kuunnella itseäni ja ilmaista tarpeitani paremmin. Haastavinta on osata jakaa itsensä parisuhteelle ja itselleen.”

Outi ja Juha puhuvat paljon. Maton alle ei lakaista mitään eikä tunteita ohiteta, vaan niiden äärelle pysähdytään.

”Tutkimusten mukaan negatiivisten tunteiden voima laskee ja myönteisten kasvaa, kun ne sanotaan ääneen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että en välillä olisi pulassa tunteideni kanssa. Tässä suhteessa en kuitenkaan joudu pelkäämään tulevani satutetuksi. Ilkeät sanat ovat henkistä väkivaltaa. Vaikka niitä pyytäisi anteeksi, ne jättävät haavan.”

Pelkkää keskustelua ja analysointia suhde ei ole. Huumori ja keskinäinen kunnioitus kantavat pitkälle.

”Rakastan Juhan huumorintajua! Nauramme paljon. Läheisyys ja seksuaalisuus ovat myös tärkeitä. Kahden aikuisen suhteessa voi keskittyä täysillä toiseen.”

Onnellisuus tarkoittaa Outille sitä, että läheiset voivat hyvin, ja töitä ja terveyttä riittää.

”Elän elämäni parasta aikaa. Eniten toivon, ettei arkeen tulisi suuria muutoksia. Parasta on ihan tavallinen arki. Kun menemme yhdessä rautakauppaan ja toteutamme jonkin projektin kotona. Olen pesänrakentaja ja ehdottomasti uskollinen, yhden miehen nainen.”

Outi uskoo, että loppuelämän kumppani on nyt löytynyt. Hän sanoo omaavansa tarpeeksi välineitä antaakseen itsestään parhaan version parisuhteelle.

”Tottakai olisin pettynyt ja surullinen, jos näin ei olisikaan, mutta ei maailmani siihen kaatuisi, sillä olen vihdoin oppinut oman arvoni.”

Outi Mäenpään henkilöhaastattelu on julkaistu Eevassa 2/2022.

Artikkeli on julkaistu 25.1, päivitetty 23.3.2022.