Tunnetko sinä itsesi ulkopuoliseksi? Tunne yksin jäämisestä satuttaa mutta voi olla myös lohdullista

En kuulu mihinkään. En kuulu joukkoon. Yksin tässäkin tilanteessa. Kuulostaako tutulta? Kokemus ulkopuolisuudesta on monille tuttu. Se on arkipäiväinen kokemus ja läsnä lähes kaikkialla, missä on ihmisiä. Silti siitä puhutaan hyvin vähän.

Psykoterapeutti, sosiaalipsykologi Emilia Kujala havahtui juuri tähän: ulkopuolisuudesta ei juuri puhuta. Kokemuksen yleisyys sai hänet tutkimaan ilmiötä, ja niin syntyi kirja Ulkopuolisuudesta, joka ilmestyi elokuussa 2024.

”Halusin ulkopuolisuuteen syventymällä ymmärtää paremmin epämääräistä ahdistusta ja yksinäisyyttä, joka tuntuu nykyään vaivaavan monia, myös minua”, Kujala kertoo.

Moni kokee ulkopuolisuuden ikävänä mutta myös ristiriitaisena kokemuksena. Se voi tuntua selittämättömältä kosmiselta yksinäisyydeltä, joka on usein kivuliasta, mutta joskus myös lohdullista.

Kujala haastatteli kirjaansa varten useita ihmisiä ja keskusteli heidän kanssaan ulkopuolisuudesta.

”Yllättävää kyllä, ulkopuolisuutta kokivat niin ujoiksi tai introverteiksi itsensä kokevat kuin nekin, jotka sanoivat olevansa ulospäinsuuntautuneita ja sosiaalisia. Ulkopuolisuudestaan puhuivat myös monet sellaiset ihmiset, joiden en olisi ikinä uskonut kokevan moista.”

Kuva: Babb, Adobe Stock. Kuvituksen tekemisessä on käytetty tekoälyä.

Kirjaa tehdessään Kujala huomasi, että ulkopuolisuuden kokemuksen taustalla on hyvin erilaisia syitä. Ihmiset käyttivät myös eri sanoja puhuessaan siitä. Yksi saattoi puhua sivullisuudesta tai ulkokehälle joutumisesta, toinen syrjäytymisestä.

Vierauden tunne tai kokemus kohtaamattomuudesta liittyivät myös ulkopuolisuuteen. Joskus taustalla oli vaikeita tunteita, kuten häpeä, katkeruus tai epävarmuuden tunne. Joku taas puhui masennuksesta, jonka juuret olivat kiusaamisessa.

”Minuun itseeni on vaikuttanut paljon se, että olin 12-vuotiaaksi asti perheen ainoa lapsi. Minusta tuli tarkkailija, ei heittäytyjä”, Kujala sanoo.

Hänen haastateltavansa kertoivat lisäksi useita muita erilaisia syitä ulkopuolisuuden kokemukselleen. Näitä olivat köyhyys, lihavuus, ihonväri, sukupuoli, sukupuolinen suuntautuneisuus, vamma tai yhteiskuntaluokka.

Moni ajatteli, että jos hänellä olisi parempi sosiaalinen status ja tietynlaisia verkostoja, hän ei tuntisi itseään ulkopuoliseksi.

”Tosiasia on kuitenkin se, että sosiaalinen status ja se, kuinka paljon ihmisellä on sosiaalisia verkostoja ja vaikutusvaltaa, eivät välttämättä liity mitenkään siihen, kokeeko ihminen ulkopuolisuutta vai ei.”

Ulkopuolisuutta on kaikkialla Kujala huomasi kerätessään materiaalia kirjaansa. Sitä on marginaalissa ja valtavirrassa, kaikissa yhteiskuntaluokissa ja kaikenlaisten ihmisten mielissä.

Se on niin yleistä, että se oikeastaan yhdistää ihmisiä. Kokemus on niin monien yhteisesti jakama.

”Kun ihmisten erilaiset elämänpiirit ja kuplat törmäävät, ulkopuolisuus nostaa päätään. Kyse voi myös olla siitä, että ihminen on tarkkailijatyyppiä eikä heittäydy tai uppoudu niin helposti sosiaalisiin tilanteisiin.”

On myös mahdollista tuntea ulkopuolisuutta suhteessa omaan itseen, olla itselleen vieras. Silloin on Kujalan mukaan usein kyse risteyskohdasta. Se, minkä varaan on rakentanut elämänsä, ei toimikaan enää ja täytyy etsiä uusi tie.

”Risteyskohdassa uusi ei ole vielä alkanut mutta vanha on päättymässä. Se on eräänlainen välissä olemisen tila, jolloin täytyy kulkea sumussa. Silloin on tärkeää luottaa, että elämä kantaa, vaikkei voi hallita elämää tai olla varma mistään.”

Tarve kuulua joukkoon on Kujalan mukaan samalla tavalla perustavanlaatuinen kuin tarve ravintoon. Ihminen kokee sosiaalista kipua, jos tarve yhteyteen ei täyty. Siksi ulkopuolisuuden kokemus sattuu ja tekee kipeää.

”Aivotutkijat ovat havainneet, että ulos suljetuksi tuleminen aktivoi aivoissa samoja alueita kuin fyysinen kipu. Yhteisöllisyyden kokemus on tärkeä mielenterveyden ja fyysisen terveyden rakennuspalikka”, Kujala kertoo.

Sosiaalinen liima vaatii syntyäkseen psykologisen turvallisuuden kokemuksen. Jokainen meistä tarvitsee lauman, johon kuulua. Laumaan kuulumisen tarve kumpuaa evoluutiopsykologiasta ja liittyy ihmiseen lajina.

”Ulkopuolisuutta ei voi selittää pelkästään yksilöpsykologisilla selitysmalleilla, esimerkiksi persoonallisuudenpiirteillä. Se on sosiaalipsykologinen ilmiö ja liittyy ihmisten väliseen vuorovaikutukseen ja yhteisöihin.”

Ihmisen hermosto ja aivot ovat rakentuneet siten, että koemme turvaa ollessamme turvallisessa yhteydessä lajitovereihimme. Ulkopuolisuus on meille ennen kaikkea signaali siitä, että yhteydessä on jokin särö tai katkos.

”Se voi liittyä läheisiin, merkityksellisiin ihmisiin tai yhteiskunnan normeihin ja arvostuksiin, rakenteellisiin ilmiöihin, käsityksiin siitä, millaista elämää meidän tulisi elää.”

Tämän vuoksi Kujala ei usko, että ratkaisun avaimet ovat pelkästään yksilöllä, vaikka olisi kuinka houkuttelevaa ehdottaa, että ”mene vain reippaasti tilanteisiin, äläkä jää ulkokehälle tarkkailemaan” tai ”vältä kokonaan sosiaalisia tilanteita”.

Kujalan mukaan kukaan ei pystyy korjaamaan ulkopuolisuutta yksin. Pelkkä reippaus ei auta, sillä ulkopuolisuudessa ei ole kyse vain yksilöstä ja siitä, miten hän toimii, vaan isommasta kuviosta, jopa koko yhteiskunnasta.

”Yhteyteen tarvitaan aina vähintään kaksi ihmistä tai jonkinlainen merkityksellinen kohtaaminen. Kukaan ei synnytä yhteyttä yksin.”

Teknologiakeskeinen kulttuurimme synnyttää sekä yhteisyyttä että yksinäisyyttä. Sosiaalinen media ja tekoäly- sovellukset voivat Kujalan mukaan pahentaa tai lievittää ulkopuolisuuden kokemusta.

Kujala sanoo, että tekoälyn vaikutuksista on vaikea sanoa mitään tietämättä, millaisia tekoälysovelluksia käytämme tulevaisuudessa. Hän on lukenut teko- älyllä toimivista roboteista, jotka toimivat hoivatehtävissä tai joiden kanssa voi keskustella, kuten terapeutin tai kumppanin kanssa.

”Luottamuksen synty edellyttää kuitenkin empatiaa ja vastavuoroisuutta. Olen vähän epäilevä sen suhteen, voiko tekoälyllä olla peilisoluja, jotka mahdollistavat empatian.”

”Toisaalta voi olla, että tekoäly jopa lievittää joidenkin ihmisten yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta riippuen siitä, mihin suuntaan tekoäly kehittyy.”

Myös sosiaalisen median rooli ulkopuolisuuden kokemuksessa on Kujalan mukaan moniulotteinen. Sen käyttö ei yksiselitteisesti pelkästään ruoki ulkopuolisuutta. Olennaista on se, miten somea käyttää.

”Tutkimuksesta tiedetään, että some altistaa meidät ylöspäin suuntautuvalle sosiaaliselle vertailulle. Vertailemme itseämme automaattisesti niihin, joilla näyttää menevän jollain tavalla paremmin.”

Kujalan mukaan on silti ihan turha sanoa, että ”lakkaa vertailemasta itseäsi toisiin”. Kukaan ei voi poistaa sitä tosiasiaa, että sosiaalinen tiedonkäsittely toimii niin, että vertaamme itseämme muihin. Sitä kautta rakentuu käsitys itsestämme ja tästä maailmasta. Se on sosiaalipsykologinen tosiasia.

Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten käytämme somea. Kujalan mukaan pahinta on passiivinen somen käyttö. Se tarkoittaa, että selaa somesta toisten elämää, katsoo stooreja, lukee viestikeskustelua ja tarkistaa, kuinka paljon joku on saanut tykkäyksiä tai kuinka paljon jollain ihmisellä on seuraajia.

”Passiivinen somen käyttö altistaa ulkopuolisuuden kokemukselle ja sille, että kokee jäävänsä jostain paitsi. Some itsessään ei ole hyvä tai paha vaan kaikki riippuu siitä, miten ja missä mielentilassa ja tilanteessa somea käyttää.”

Kujala sanoo, että somella on edelleen myös voima tuoda yhteen ihmisiä, jotka eivät muuten välttämättä koskaan kohtaisi. Esimerkiksi tubettajat ja ihmiset, jotka tuottavat aktiivisesti sisältöä someen, voivat löytää netin eri kanavien ja somen kautta samanhenkisiä ihmisiä ja oman yhteisönsä.

Kujala sanoo, että on tärkeää ymmärtää, miten yhteiskunnan isot rakenteelliset prosessit vaikuttavat ihmisten yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemuksiin ja vieraantuneisuuteen.

Maatalousyhteiskunnassa tai pienellä teollisuuspaikkakunnalla oli helpompi löytää paikkansa ja tuntea kuuluvansa joukkoon. Kaikkia koskivat samanlaiset suvun ja perheen odotukset, ja teollisuuspaikkakunnalla oltiin töissä samassa tehtaassa sukupolvesta toiseen.

Yhtenäiskulttuuria ei enää ole ja yhteisöllisyys on kuihtunut.

Yhteiskunta on kaupungistumisen, elinkeinorakenteen muutoksen, digitalisaation ja automaation myötä pirstoutunut lukemattomin eri ryhmiin ammatin, työpaikan, asuinpaikan, koulutustaustan, mielenkiinnon kohteiden, arvojen, luokkataustan ja monien muiden tekijöiden perusteella.

”Nykyinen ylikuumentunut yksilökeskeisyys synnyttää ulkopuolisuuden kokemuksia. Kun sanotaan, että kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, kunhan vaan löytää oman juttunsa ja tekee kovasti töitä sen eteen, syntyy väärä käsitys siitä, mihin yksi ihminen pystyy ja mihin hänen pitäisi pystyä,” Kujala sanoo.

Joudumme jatkuvasti tekemään valintoja. Moni kokee jäävänsä ulkopuoliseksi, kun kaikki ei menekään suunnitelmien mukaan. Usein asiat menevät toisin. Emme pääsekään haluamaamme koulutukseen, työpaikkaan, harrastukseen, ryhmään tai verkostoon. Jäämme ulkopuolelle.

”On hyvä kysyä, mitkä ovat valinnanvapautemme rajat? Kuinka paljon luokkatausta, vähemmistöön kuuluminen tai sosioekonominen asema vaikuttavat todellisiin ja kuviteltuihin mahdollisuuksiimme?”

”Kaikki ei todellakaan ole itsestä kiinni, eikä kaikkea ulkopuolisuutta voi selittää yksilöstä käsin.”

Viittä vinkkiä, joiden avulla pääsee eroon ulkopuolisuuden kokemuksesta, Kujala ei halua antaa. Sellaisia ei hänen mukaansa ole olemassa.

Riippumatta siitä, mistä ulkopuolisuuden kokemus johtuu ja tunteeko sitä suhteessa itseensä vai toisiin, Kujala kannustaa sietämään kokemusta. Ulkopuolisuuden kokemusta vastaan ei kannata taistella. Sen sijaan kannattaa opetella tulemaan sen kanssa toimeen.

”Uskon aktiiviseen hyväksyntään. Se ei tarkoita, että ulkopuolisuudesta pitäisi pitää, mutta on mahdollista oppia hyväksymään oma kokemus.”

”Kun hyväksyy ulkopuolisuuden kokemuksen, voi kulkea se kainalossaan eri tilanteisiin ja auttaa itseään elämään sen kanssa.”

Kujala sanoo, että mitä enemmän taistelee ulkopuolisuutta vastaan, sitä hankalammaksi elämä tulee. Sen vuoksi hän kannustaa olemaan läsnä nykyhetkessä ja tietoinen epämukavuuden tunteesta.

Hän kehottaa olemaan tunteelle avoin ja hyväksymään sen. Ajan myötä tunteet ja ajatukset muuttuvat.

Kujala on itsekin kärsinyt ulkopuolisuudesta. Kirjan kirjoittaminen on auttanut häntä ymmärtämään, miten monesta eri syystä ulkopuolisuus voi johtua, miten yleinen kokemus on ja miten eri ihmiset ovat oppineet tulemaan sen kanssa toimeen.

”Ymmärtäminen on yksi apukeino. Kun ymmärtää, että kokemus ulkopuolisuudesta on hallittava ja ymmärrettävä – että saan kokea näin ja on loogista, että koen näin – sen kanssa on helpompi elää. Moni muu kokee samaa tälläkin hetkellä. En ole yksin tuntemusteni kanssa.”

Kujalaa itseään on auttanut eniten ulkopuolisuuden puheeksi ottaminen niissä tilanteissa, joissa hän kokee ulkopuolisuutta. Hän rohkaisee olemaan avoin ja avaamaan suunsa.

”Ei ole aina helppoa puhua ulkopuolisuuden kokemuksestaan, ja se voi herättää häpeän tunteen. Kun puhun ulkopuolisuudesta, paljastan samalla jotain sen yhteyden laadusta. Kun avaan suuni, kerron paitsi itsestäni myös muista ja heidän toiminnastaan.”

Kujala uskoo, että ilmiön tunnistaminen ja puheeksi ottaminen ovat ainoat keinot alkaa purkaa vyyhtiä.

”Kun näytän inhimillisyyteni ja keskeneräisyyttäni, synnytän turvallisen tilan muillekin olla avoimia ja näyttää oma haavoittuvuutensa. Juuri se liittää ihmisiä yhteen ja vähentää ulkopuolisuuden kokemusta.”

Kuva: : Otava  / Sampo Korhonen  / Otavamedia 

Emilia Kujala

on psykoterapeutti, tietokirjailija, kouluttaja ja kolumnisti. Hän on ollut mukana tekemässä useita suosittuja podcasteja, kuten Tunteella ja Mielipäiväkirja. Emilian uusin kirja Ulkopuolisuudesta (Otava) ilmestyi elokuussa. Muita hänen tekemiään kirjoja ovat Suuri self help -huijaus (Storyel 2023), Suorittajan mieli – vapaudu ylikontrollista (Otava 2022) sekä Tunteella: Häpeä ja Tunteella: Kateus (2020).

Emilia asuu vanhassa puutalossa Lahdessa miehensä ja kolmevuotiaan lapsensa kanssa. Vapaa-aikanaan hän harrastaa joogaa, pilatesta, jamaikalaista dancehall-tanssia ja haaveilee keramiikan tekemisestä.