Heli, 59, on kärsinyt työpaikkakiusaamisesta kaksi vuotta. Pikkuepisodista kollegan kanssa kehittyi umpisolmu, johon Heli yritti turhaan hakea apua esimiehiltään. Heli jätettiin tilanteessa täysin yksin. Hän eristäytyi työyhteisöstä ja kokee, että on menettänyt ihmisarvonsa.

Nyt Helin toivo on herännyt, sillä lähiesimies on juuri vaihtunut. Silti pelko on yhä jäljellä. Käynti on toinen ja se tehdään koronan vuoksi etäkäyntinä.

Täältä pääset Helin ensimmäiseen terapiakäyntiin.

Taina Risto: Hei Heli, kertoisitko, mikä on mennyt paremmin?

Heli: Tämä on ollut uskomaton viikko. Nyt toinenkin pomo, hän, joka on ollut kova minua kohtaan, on lähtenyt. Sen jälkeen minua on vihdoin kuunneltu. Kollegatkin ovat kertoneet voineensa pahoin. Minä vain olen ollut pahimmassa tilanteessa. Enää ei tarvitse pelätä.

Taina: Onpa tunteikas viikko! Juttelimme kaksi viikkoa sitten. Miten muuten on sujunut?

Heli: Keskustelun jälkeen asiat tulivat tietenkin taas vahvasti mieleen. Näin unia, painajaisiakin. Silti tuntui hyvältä, että joku kuunteli.

Taina: Huomasitko muita muutoksia?

Heli: En tietoisesti tehnyt mitään, mutta silti rohkaistuin. Avasin suuni uuden lähiesimiehen seurassa. Minusta vain tuli rohkeampi. Uskomaton tunne, en osaa paremmin kuvailla.

Taina: Kävit keskustelun lähiesimiehen kanssa ennen kuin kuulit, että pelkäämäsi pomo lähtee? Sinussa oli siis uutta voimaa jo ennen uutista. Mistä muusta huomasit, että olet tulossa rohkeammaksi?

Heli: En osaa sanoa. Tai osaan. Menin kukkatarhalle. Halusin hakea iloa kukista. Olen istuttanut iloisen värisiä kukkia joka puolelle pihaa.

Taina: Hienoa kuulla. Eli alat taas nähdä värejä? Viimeksihän kerroit, että vaikeat ajat ovat vieneet sinulta kyvyn nähdä värejä. Kukatkin ovat olleet tummia.

Heli: Kyllä, pikkuhiljaa. Varsinkin valkoista, joka on ollut aina lempivärini kukissa ja vaatteissa. Se sopii kauniisti tummien kukkien kanssa.

Taina: Mistä muusta huomasit, että olet tulossa rohkeammaksi?

Heli: Siitä, että viime lauantaina menin entisen työkaverini luokse kylään pitkästä aikaa. Hän on pyytänyt ja olen aina kieltäytynyt kutsusta.

Taina: Miten siellä meni?

Heli: Hän oli erittäin iloinen, että vihdoin tulin. Minustakin tuntui ihanalta. Sanoinkin, että olen ikionnellinen hänen ystävyydestään. Hän on usein sanonut, että miten ihmeessä jaksat.

Taina: Niin, kerroit, että sitkeys on vahvuuksiasi. 

Heli: Niin on. Mutta on minulle tästä arvet jäänyt. En ole enää sama ihminen kuin silloin, kun tämä kaikki alkoi.

Taina: Luuletko, että voisit antaa anteeksi niille, jotka ovat toimineet sinua kohtaan väärin?

Heli: Olen yltiörehellinen ja sanon, että en ikinä anna anteeksi.

Taina: Ymmärrän. Kysyin tätä, koska yritän auttaa sinua löytämään lisää toipumiskeinoja. Mikä sinua voisi nyt tukea parhaiten?

Heli: Aika parantaa asioita. Tunnen, että pystyn jo kulkemaan suoremmin selin.

Taina: Tarkoitatko myös ihan fyysisesti?

Heli: Kyllä. Ryhtini on parempi. Luulen, että kohta jaksan taas vierailla kirkoissa. Ennen kiertelin niissä paljonkin. Nyt en ole moneen vuoteen halunnut. Olen pelännyt, että alan itkeä. En ole halunnut näyttää pahaa oloani.

Taina: Mikä muu sinua nyt voisi auttaa kuin aika?

Heli: Alan keskustella enemmän esimiesteni kanssa. En enää pelkää enkä halua alistua.

Taina: Eli alat hoitaa itseäsi olemalla avoimempi? Se on hyvä. Miten muuten?

Heli: Alan pukeutua iloisemmin. Vaikeat vuodet olen pitänyt vain verkkareita, mutta olen aina tykännyt pukeutua nätisti.

Olen kulkenut laput silmillä kuin ravihevonen. Mutta nukun yhä huonosti.

Taina: Mitä keinoja olet löytänyt siihen?

Heli: Ei kahvia eikä somea illalla ja tv auki vain harvoin. Liikun, luen ja saunon.

Taina: Onpa hyviä keinoja. Onko niistä ollut apua?

Heli: Ei vielä. Viime yönä nukuin neljä tuntia. Lähdin aamukahvin jälkeen ulkoilemaan.

Taina: Oletko kuitenkin jaksanut tehdä töitä vähän huonommankin yön jälkeen?

Heli: Olen, kyllä.

Taina: Eikö ihminen olekin ihmeellinen? Ei kaadu muutamasta huonosta yöstä. Luuletko, että olet ylivirittyneessä tilassa uutisten jälkeen?

Heli: Luulen, ja olen päättänyt, että en ota noista univaikeuksista stressiä.

Taina: Muistatko viime keskustelustamme sen nollasta kymppiin -asteikkoharjoituksen, jossa nolla tarkoittaa, että työtilanteesi on tuntunut tosi pahalta ja kymppi, että kaikki ikävä on voitettu? Viimeksi kerroit olevasi nelosen kohdalla. Missä sanoisit olevasi nyt?

Heli: Tänään olen jo seiskassa.

Taina: Hieno edistys. Mikä olisi seuraava etappi?

Heli: Nyt haluan mennä varovasti eteenpäin, pienin askelin. Seuraava olisi 7,5.

Taina: Pienet askeleet kuulostavat viisaalta. Miten luulet, että pääset seuraavaan etappiin?

Heli: Sillä, että minusta tulee avoimempi.

Taina: Kuulostaa hyvältä. Nyt sinun pitää nauttia tästä olotilasta ja elpyä. Ei ole enää kiire mihinkään. Entä mistä huomaat maanantaiaamuna, että muutos kohti hyvää on totta?

Heli: Aiemmin jouduin valmistautumaan päivään tuntia aiemmin. Ensi maanantaina istun työtuolille muutaman kilon kevyempänä. Vartin valmistautuminen riittää. Se on suuri ero. Samalla tuolilla ei ole enää raskasta istua.

Haluatko mukaan Terapiassa-sarjaan? Kerro tarinasi lyhyesti ja ilmoittaudu täällä.