Avioeron jälkeen sovimme kolmen lapseni isän kanssa vuoroviikkovanhemmuudesta. Koska omaa aikaa on yhtäkkiä joka toinen viikko enemmän kuin sitä ennen oli koko vuonna, päätän ryhtyä haaveilemakseni ihmiseksi. Aion tehdä valokuvakirjoja, sisustaa ja opiskella ranskaa.

Mutta kun lapset lähtevät, mikään järkevä tekeminen ei kiinnosta minua yhtään. Liikun ja tapaan kavereita enemmän kuin ennen, mutta myös sometan ja katson televisiota tuntikaupalla.

Kun helmikuussa otan vanhat valokuvat seinältä, niiden rumat kiinnitystarrat odottavat irrottamista elokuussakin. Täydelliseksi ihmiseksi muuttuminen ei näköjään ole kohdallani ajasta kiinni.

Kun tieto lopullisesta erostamme leviää, huomaan muiden ajattelevan, että olen musertunut. En ole. Eron osalta olen vain huojentunut.

Monen eroavan suurin tuska on silloin, kun ymmärtää rakkauden ja perheen alkavan peruuttamattomalla tavalla hajota. Kun kaikki on ohi ja tietää jo selviävänsä, olo on jopa riemukas.

Kipeitä ajatuksia ja tunteita toki on. Kaipaan kosketusta niin, että voisin antaa siitä toisen käteni. Sen tunnustaminen on kuitenkin vaikeaa, sillä vaikuttaa siltä, ettei tällainen ongelma tule kenellekään ystävälleni edes mieleen. Lisäksi heillä itsellään on terveys- ja rahahuolia, jotka tuntuvat omaani painavammilta.

Olen aina ollut itsenäinen nainen ja nauttinut yksinolosta. Eron jälkeen on taivaallista vetelehtiä lapsettomilla viikoilla aamulla sängyssä, ostaa kaupasta ruokaa vain itselleen ja lähteä ex tempore ulos.

Silti yksin eläminen on myös vaivalloista. Kohtaan kotona kaikki lukemattomat asiat, jotka mieheni aina hoiti ja jotka oletinkin hänen hoitavan. Ilmanvaihtokanava on niin korkealla, etten yletä sinne edes jakkaralla. Likakaivo taas on niin ällöttävä, etten saa kättäni sinne minkäänlaisilla iskulauseilla, vaan soitan huoltoyhtiöön ja vedän esiin eronnut, yksinäinen nainen -kortin.

Ensimmäisenä omana joulunani aion katsoa elokuvia ja syödä sipsiä, mutta sen sijaan noukin terraariosta kuolleen gerbiilin ja vien suruviestin lasteni toiseen kotiin.

Eron myötä yrittäjän harteilleni on isketty myös suuri taloudellinen vastuu. Tulee aamuöitä, jolloin mietin, kuka hoitaa lainan ja minut, jos sairastun.

Aivan kuten 14-vuotiaana, myös 40-vuotiaana sydänsurut lakaisevat tieltään kaiken muun. Puoli vuotta eroni jälkeen menen Tinderiin. Olen varma, että näin kätevästä sovelluksesta löytyy lopulta uusi, onnellinen parisuhde ja sitä ennen jotain kepeää ja selkeää.

Olen väärässä. Elämästäni tulee mahdollisimman monimutkaista. Tapaan miehen, johon en pysty estämään itseäni rakastumasta. Hän ei rakastu minuun. Miksi minun pitää heti eron jälkeen kokea rakkauselämässäni jotain näin ikävää?, kyselen näreissäni maailmankaikkeudelta.

Yritän ajatella ihmiskunnan historian aavistuksen vaikeampia paikkoja ja rakastumisen tunteen olevan pelkkää väliaikaisesti seonnutta aivokemiaa, mutta ei auta. Niinpä pinnistelen kääntääkseni kivun kiitollisuudeksi siitä, että minulla on syytä ja aikaa pohtia elämän isoja kysymyksiä. Ajattelen parisuhdetta, rakkautta, arvoja ja haluja eri tavalla kuin kertaakaan aikuisiällä.

Samaa toivoisin kaikille, ilman kriisiä.

Kun iltaisin makaan yksin parisängyssä, ajattelen samaa kuin Carrie Bradshaw: saisinpa tuntea päälläni miehen painon. Tinderissä olisi kyllä tarjolla mitä mielikuvituksellisinta seksiä. Minä olen kuitenkin palannut järkytyksekseni 25 vuotta ajassa taaksepäin. On päätettävä, milloin olen valmis niin sanottuun ekaan kertaan ja millä ehdoilla olen valmis harrastamaan seksiä jatkossa.

Kaikki tuntuu tiivistyvän kysymykseen siitä, mitä seksi juuri minulle on. Onko se ennen kaikkea tietynlaista fyysistä yhteistyötä vai yhteyttä, jakamista ja antautumista?

Näitä pohtiessani minusta tulee vahingossa rakkauden lähettiläs. Pitkissä parisuhteissa elävät ystäväni selailevat Tinderiäni ja havahtuvat siihen, ettei sinkkuelämä olekaan niin hohdokasta. He suorivat sohvaltani kiireen vilkkaa omiin makuuhuoneisiinsa sytyttämään hiipuvaa liekkiä uuteen roihuun. Jään odottamaan kukkalähetyksiä kiitollisilta aviomiehiltä.

Etukäteen ajattelin, että arvostan lasten kanssa vietettyä aikaa ja nautin vanhemmuudesta enemmän. Osittain niin käykin. On hyvä asia, etteivät parisuhteen jännitteet enää vaikuta kodin ilmapiiriin.

Valitettavasti en kuitenkaan jalostu paremmaksi äidiksi. Huudan ja mäkätän, koska olen yksin vastuussa kolmesta lapsesta seitsemän vuorokautta, ja se on uuvuttavaa. Ei ole toista aikuista, joka laittaisi iltapalan valmiiksi sillä aikaa, kun haen esikoisen treeneistä tai paikkaisi yhden tulipalon, kun kolmesta suunnasta kuuluu samaan aikaan ”Äiti!”. Sydäntäni kivistää, miten vähän ehdin viikon aikana huomioida lapsia yksilönä. Silti odotan, että he lähtevät, jotta saan taas olla hetken rauhassa.

Rauhaa toden totta riittää. Eron jälkeen olen usein yksin. Kavereita on paljon, mutta heillä kaikilla on puolisot ja perheet. Ydinperheessä muhiessani en tajunnut, miten paljon perheelliset ja pariutuneet viettävät aikaansa keskenään. Eronneena sinkkuna tunnen itseni ulkopuoliseksi.

Onneksi löydän uuden ystävän, joka myös on eronnut, sinkku ja vapaa samoilla viikoilla kuin minä. Kun keskustelemme tuntikausia rakkaudesta, viiletämme pyörillä kohti koriskenttää ja retkeilemme Saimaalla kokonaisen päivän, tunnen oloni ensimmäistä kertaa nuoruuden jälkeen huolettomaksi. Se on tajunnanräjäyttävän ihanaa.

Minun elämässäni ero oli ehdottomasti oikea päätös. Sen jälkeen arki on hyvää, mutta yksi iso asia puuttuu. Suutun lehtijutuille ja somepostauksille, joissa vakuutetaan, ettei ihminen tarvitse rakastettua ollakseen onnellinen. Ymmärrän idean, mutta ainakaan minulle mikään muu ihmissuhde ja muunlainen rakkaus ei korvaa hyvää parisuhdetta.

Moni vaikuttaa ottavan arkipäiväisenä itsestäänselvyytenä sen, että joka yö viereltä kuuluu rakastetun hengitys. He ärsyttävät minua. Haluaisin ravistella heitä ja sanoa, että jos teillä on oikeaa rakkautta, pitäkää siitä huolta.

Sellaiseen on pitkä tie.