Suzanne Innes-Stubb oppi jo lapsena ajattelemaan muita. Presidentin puolison roolissa hän puhuu niin lähisuhdeväkivallasta kuin vaihdevuosistakin. Puhumalla hän on katkaissut myös ylisukupolvisen ketjun.
Yksi Suzanne Innes-Stubbin varhaisimmista muistoista on tämä: hän on kolmevuotias ja istuu auton takapenkillä. Ratissa on äiti ja kyydissä ruokaa, jota äiti kuljettaa apua tarvitseville kotikaupungin asukkaille. Äiti on Meals on Wheels -järjestön vapaaehtoinen. Hän vie ihmisille aterioita, juttelee heidän kanssaan ja huomaa, jos joku ei pärjää yksin kotona.
Suzanne Innes-Stubb asui lapsuutensa Solihullissa Keski-Englannissa. Perheeseen kuului isosisko Debbie ja labradorinnoutaja Ginger. Vanhemmat työskentelivät opettajina.
”Minulla ja siskolla oli malli siitä, miten pitää toimia ja mikä on tärkeää: auttaa muita ja ottaa kaikki osaksi yhteisöä. Nyt vanhempani ovat kahdeksankymppisiä ja kuljettavat naapureita kauppaan ja sairaalaan.”
”Minut opetettiin itsenäiseksi, ahkeraksi ja myötätuntoiseksi. Pidän kotona oppimiani arvoja yhä hyvinä, ja olen halunnut opettaa ne omille lapsillenikin.”
Nyt Suzanne Innes-Stubb noudattaa vanhempiensa esimerkkiä tehtävässä, johon ei ajatellut päätyvänsä: hänen puolisonsa Alexander Stubb valittiin tasavallan presidentiksi maaliskuussa 2024.
Presidentin puolison työ on julkinen, vaativa ja määrittelemätön. Jokainen joutuu itse päättämään, miten asemaansa käyttää.
Suzanne Innes-Stubb on miettinyt paljon asemaansa kuluneen vuoden aikana. Vastaus ei ole valmis, mutta jotain hän jo tietää. Siksi hän istuu nyt tässä, valtion vierastalon harmaalla sohvalla, juo vähän vettä leijonavaakunalla koristellusta Kartio-lasista ja nojautuu eteenpäin. Katse on suora, ilme määrätietoinen.
”LÄHISUHDEVÄKIVALTA on piiloon painettu aihe. Siitä ei puhuta, vaikka sitä tapahtuu. Minusta aihe pitää nostaa esiin, ja nyt minulla on siihen mahdollisuus.”
Eurooppalaisten vertailujen mukaan yli puolet suomalaisnaisista kokee elämänsä aikana fyysistä tai henkistä lähisuhdeväkivaltaa. Kun Suzanne Innes-Stubb luki tutkimuksia suomalaisesta lähisuhdeväkivallasta, hän järkyttyi.
Suzanne Innes-Stubb muistuttaa, että parisuhteessa tapahtuva väkivalta vaikuttaa meihin kaikkiin.
”Varsinaisten uhrien lisäksi lähisuhdeväkivallasta kärsivät lapset, jotka todistavat sitä kotonaan. Aikuisena he joutuvat väkivallan uhreiksi todennäköisemmin kuin muut – tai päätyvät käyttäytymään itse aggressiivisesti.”
”Väkivalta vaikuttaa myös uhrien läheisiin, jotka eivät usein ymmärrä, mikseivät naiset lähde vaarallisesta tilanteesta. Ja väkivalta vaikuttaa poliiseihin, sosiaalityöntekijöihin ja terveydenhuollon ammattilaisiin, joiden työaikaa ja resursseja kuluu seurausten hoitoon.”
Suzanne Innes-Stubbilla itsellään tai hänen läheisillään ei ole kokemusta lähisuhdeväkivallasta.
”Mutta tunnen tietysti naisia ja miehiä, jotka eivät ole yhtä onnekkaita. Luulen, että me kaikki tunnemme.”
ISO KYSYMYS ON tietysti se, mitä lähisuhdeväkivallan vähentämiseksi voi tehdä. Tutkimusten mukaan syitä on paljon: lapsuudessa koetun väkivallan lisäksi esimerkiksi mielenterveysongelmat, päihteet ja taloudelliset vaikeudet.
Suzanne Innes-Stubb ajattelee, että on tärkeää tarttua väkivallan syihin. Hän siteeraa brittitutkija Jane Monckton Smithiä, joka on vieraillut Suomessakin. Tämän mukaan tarve hallita kumppania voi nousta koetusta nöyryytyksestä ja kiihtyä asteittain väkivallaksi.
”Mietin, voiko naisten taloudellinen ja yhteiskunnallinen itsenäisyys tuntua joistakin miehistä nöyryytykseltä ja aiheuttaa siten väkivaltaista käytöstä”, Suzanne Innes-Stubb sanoo.
”On tärkeää ymmärtää, ettei naisten menestys ole pois miehiltä. Se ei ole uhka miehille. Naisten saavutukset hyödyttävät koko yhteiskuntaa.”
MIESTEN AJATUKSET, tunteet ja toiminta ovat olennaisia ongelman ratkaisussa. Heitä on valtaosa lähisuhdeväkivaltaan syyllistyneistä. Silti lähisuhdeväkivallasta puhuvat yleensä vain naiset.
Suzanne Innes-Stubb toivoo, että miehet ottaisivat lähisuhdeväkivallan vähentämisen asiakseen. Se on erityisen tärkeää nyt, kun tutkimukset kertovat nuorten miesten asenteiden kovenevan.
”Nuoret eivät välttämättä löydä sosiaalisesta mediasta mallia sille, millainen on terve parisuhde ja millaista on olla tasapainoinen mies.”
”Toivon, että nuoret kyseenalaistavat näkemänsä. Haluaisivatko he, että heidän sisariaan kohdeltaisiin omaisuutena? Meidän täytyy päästä irti siitä käsityksestä, että miehekkyys tarkoittaa machoasennetta ja naisten hallitsemista.”
On toinenkin käsitys, josta pitää päästä irti.
”En ole mikään Barbie-nukke. Se, ettei se ehkä miellytä kaikkia, ei ole syy olla puhumatta tärkeästä asiasta.”
HÄPEÄ EI KOSKAAN kuulu väkivallan uhrille. Ei koskaan. Suzanne Innes-Stubb toistaa viestin, jotta asia tulee varmasti selväksi.
”Liian usein naista syytetään siitä, että hän jotenkin aiheutti väkivallan. Se ei ole totta, ja meidän pitää muuttaa tapa puhua asiasta.”
”Se muuttuu, kun alamme käsitellä lähisuhdeväkivaltaa avoimesti. Väkivaltaisessa suhteessa elävä nainen tuntee usein olevansa ainoa. On tärkeää näyttää, että niin ei ole.”
Väkivaltaisessa suhteessa eläville Suzanne Innes-Stubb haluaa sanoa kolme asiaa:
”Et ole yksin. Väkivalta ei ole sinun vikasi. Apua on saatavilla.”
Hän tietää kyllä, ettei mikään viestissä ole helppoa. On vaikea puhua muille siitä, että rakas ihminen lyö. On vaikea uskoa itseensä, kun toinen mitätöi. On vaikea pyytää apua, kun on eristetty perheestä ja ystävistä.
”Vastuu on meillä kaikilla. Jos olet huolissasi läheisestäsi, kysy, kuuntele ja tarjoa apua. Tätä ei voi jättää vain järjestöjen tai viranomaisten tehtäväksi.”
Elokuussa Suzanne Innes-Stubb kutsui ministeriöiden, akateemisen maailman ja vapaaehtoisjärjestöjen edustajia keskustelemaan lähisuhdeväkivallan syistä, ja tulevaisuudessa hän haluaa tehdä lisää työtä väkivallan vähentämiseksi.
Somevihan ja konservatismin nousun aikakautena naisten oikeuksien puolustaminen ei välttämättä lisää suosiota. Suzanne Innes-Stubb yllättyy ajatuksesta.
”En ole mikään Barbie-nukke. Se, ettei se ehkä miellytä kaikkia, ei ole syy olla puhumatta tärkeästä asiasta.”
KUULOSTAA FEMINISTIN puheelta. Huomio saa Suzanne Innes-Stubbin vähän hätkähtämään.
”Kannatan vahvasti yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa, mutta en pidä itseäni feministinä. Kyse on siitä, että jotkut kohtelevat toisia huonosti.”
”En ole aktivisti. Vaikeisiin kysymyksiin ei ole helppoja ratkaisuja.”
Se taas kuulostaa vähän juristin puheelta. Sellainen Suzanne Innes-Stubb onkin. Suomessa hän on työskennellyt pörssiyhtiöiden eettisiin kysymyksiin ja vaatimuksenmukaisuuteen liittyvissä johtotehtävissä, ja sitä ennen sekä valtionhallinnossa että kilpailuoikeuden parissa.
Nyt vaihtelunhaluinen juristi on töissä sekä Suomella että osa-aikaisesti Aalto-yliopiston yritysjuridiikan johtavana työelämäasiantuntijana. Hän on juuri pitänyt ensimmäisen luentosarjansa.
”Presidentin puolison tehtävään liittyy paljon sääntöjä, mutta yliopistotyö on vapaata. Niiden rytmit ovat aivan erilaiset. Nautin molemmista, mutta kahden maailman yhdistäminen on ollut yllättävän haastavaa. Minun on pitänyt opetella sitä. Keskityn kerrallaan yhteen työhön. Se tuntuu nyt parhaalta ratkaisulta.”
Vain Aalto-yliopisto maksaa työstä palkkaa. Pitäisikö myös valtion maksaa korvausta maan ensimmäiselle naiselle?
”Se on eduskunnan asia. Minä en sitä tietenkään voi kommentoida.”
”Uskon, että lapseni ovat voineet puhua minulle kaikesta. Omien vanhempieni kanssa tilanne ei ollut sellainen. Rakastan heitä kovasti, mutta heidän sukupolvensa ei ole yhtä avoin kuin meidän.”
NAISEKSI KASVUSSAAN Suzanne Innes-Stubb nostaa esiin kolme keskeistä kokemusta.
”Yksi on puolisoni tapaaminen. Olin onnekas, kun kohtasin Alexin. Toinen on äitiys. Vanhemmaksi tuleminen näyttää ihmisen todelliset hyvät ja huonot puolet. Minusta lapset tekivät entistä empaattisemman ja kärsivällisemmän.”
”Kolmas suuri kokemus on ollut kansainvälinen elämä. Britanniassa elin 29-vuotiaaksi, ja Belgiassa elämääni kuuluivat pienet lapset ja ura asianajotoimistossa. Nelikymppisestä olen asunut Suomessa ja jatkanut oman urani parissa. Aina maan vaihtuessa on vaihtunut myös elämänvaihe. Se on ollut hyvin kiinnostavaa.”
Presidenttiparin lapset Emilie, 23, ja Oliver, 21, rakentavat jo omaa elämäänsä. Millaisia ylisukupolvisia ketjuja Suzanne Innes-Stubb on halunnut äitinä katkaista?
”Uskon, että lapseni ovat voineet puhua minulle kaikesta. Omien vanhempieni kanssa tilanne ei ollut sellainen. Rakastan heitä kovasti, mutta heidän sukupolvensa ei ole yhtä avoin kuin meidän. Voin puhua lasteni kanssa heidän ihmissuhteistaan ja ystävistään paljon helpommin kuin itse aikoinani oman äitini kanssa.”
Perheen kanssa vietetyt hetket ovat Suzanne Innes-Stubbille erityisen merkityksellisiä.
”Viimeksi näin Oliverin, kun hän tuli Suomeen kertausharjoituksiin sattumalta syntymäpäiväni aikoihin. Kävimme perinteisesti urheilemassa ja avannossa ja söimme hyvin. Se oli hauska päivä. Seuraavan kerran lapset tulevat kotiin pääsiäisenä.”
TAVALLISTA PÄIVÄÄ on Suzanne Innes-Stubbin mukaan mahdoton kuvata. Haastatteluviikolla hän keskittyy presidentin puolison tehtäviin ja tapasi aamupäivällä Unicefin edustajat. Iltapäivä kuluu haastattelussa ja kuvauksessa.
”Ja illalla pääsen liikkumaan, toivottavasti. Munkkiniemessä on mukava lenkkeillä. Saan täällä olla rauhassa.”
Presidenttipari asuu Mäntyniemen remontin ajan Munkkiniemessä valtion vierastalossa hotelli Kalastajatorpan kupeessa. 2500-neliöisen talon alakerta on varattu edustustilaisuuksiin ja sisustettu suomalaisella taiteella ja designilla: Heikki Marilaa, Marjatta Tapiolaa, Susanna Gottliebiä, Finartea ja Klaus Haapaniemeä, muun muassa. Presidenttipari ja Milo-kissa asuvat yläkerrassa.
”Asunto on suuri mutta viihtyisä. Sinne on ollut helppo kotiutua. Ikkunoista näkyvät meri ja raitiovaunut.”
Suuressa salissa on flyygeli, jota Suzanne Innes-Stubb soittaa silloin tällöin.
”Mutta en koskaan julkisesti. En ole niin hyvä.”
Munkkiniemeläiset ovat ehkä tottuneita presidenttipariin, mutta muualla on toisin. Suzanne Innes-Stubb on joutunut tottumaan kuiskailuihin ja katseisiin.
”Ihmiset ovat kyllä oikein ystävällisiä, jos uskaltautuvat juttelemaan. Aina ei kuitenkaan ole helppo olla huomion kohteena.”
ENSIMMÄINEN VUOSI presidentin puolisona on kulunut nopeasti. Suzanne Innes-Stubb uskoo muistavansa ikuisesti ainakin nämä asiat:
Ensimmäinen valtiovierailu Ruotsiin: ”Niin paljon seremonioita alkaen hevosten vetämistä vaunuista. Ulkopuolelta ei voi ymmärtää, miten paljon aikaa ja vaivaa vierailuiden valmistelu vie.”
Valtionpäämiesten puolisoiden huippukokous Ukrainassa: ”Oli vaikuttavaa kuulla perheitä, jotka olivat olleet sairaalassa, kun Venäjä teki sinne ohjusiskun. Keskustelin myös miehitetyiltä alueilta paenneiden kanssa. Tapaamiset koskettivat minua. Tuntui tärkeältä, että pääsin Kiovaan. Se oli myös ensimmäinen yksin tekemäni matka.”
Suomalaisten sotaveteraanien tapaamiset: ”Yksi heistä oli 104-vuotias. On uskomatonta, miten paljon Suomi on hänen elinaikanaan muuttunut ja mitä kaikkea veteraanit ovat kokeneet.”
Parasta kuluneessa vuodessa ovat Suzanne Innes-Stubbin mielestä olleet ihmisten kohtaamiset.
”Tunnen oloni nöyräksi, kun saan kiittää ihmisiä, osoittaa heille arvostusta ja nähdä heidän mielihyvänsä siitä. Ihmiset tarvitsevat nähdyksi tulemista, ja sen voin tehdä. Se on etuoikeus.”
ON TYÖSSÄ IKÄVIÄKIN puolia. Televisiohaastattelujen antaminen ja puheiden pitäminen suomeksi tai ruotsiksi on Suzanne Innes-Stubbista yhä haastavaa. Tämä haastattelu tehtiin englanniksi, ”jotta saat parempia vastauksia”.
Ja edustusasujen valintaan kuluu enemmän aikaa kuin Suzanne Innes-Stubb toivoisi. Hänen valintansa ovat saaneet median haastattelemat asiantuntijat huokailemaan sellaisia sanoja kuin elegantti, kaunis ja harkittu.
”Ymmärrän, että tietty pukeutuminen kuuluu tähän rooliin, ja tietysti haluan näyttää hyvältä, mutta asujen suunnittelu vie paljon aikaa. Voisin käyttää sen muihin asioihin. Onneksi ympärilläni on ihmisiä, jotka auttavat.”
”Koska ulkoasuuni kiinnitetään huomiota, haluan käyttää asemaani suomalaisten suunnittelijoiden nostamiseen.”
Pukeutuminen ei silti ole asia, jonka Suzanne Innes-Stubb toivoo hänestä muistettavan sitten joskus. Joko hän tietää, mitä haluaa presidentin puolisona saada aikaan?
”Mietin sitä yhä. En tosin tiedä, tarvitseeko minulla olla yhtä suurta tavoitetta. Enemmän kyse on siitä, miten roolin kantaa ja millaista esimerkkiä näyttää. Jokainen tekee sen omalla tavallaan, oman aikakautensa rajoissa.”
Mistä naisten elämään kuuluvasta asiasta pitäisi puhua enemmän juuri nyt?
”Vaihdevuosista. Ne vaikuttavat jokaiseen naiseen, mutta miehet eivät tiedä niistä käytännössä mitään. Se on minusta ällistyttävää”, hän sanoo.
”Vaihdevuodet vaikuttavat miestenkin elämään. Vaihdevuosipuheesta pitäisi tulla valtavirtaa. Historiallisesti naisten terveysongelmat eivät ole saaneet samanlaista huomiota kuin miesten, joten tietämättömyyttä on paljon.”
NYT NÄYTTÄÄ SILTÄ, että presidenttiparin kautta leimaavat sodan uhka, talouden kurjistuminen ja ilmastonmuutoksen eteneminen. Kysyntää tulevaisuuden uskolle ja ahdistuksen vähentämiselle riittää.
”Itseäni huojentaa se, että tiedän Suomen olevan hyvässä tilanteessa turvallisuuden suhteen”, hän aloittaa.
”Mutta aina kun tuntuu musertavalta ja ylivoimaiselta, kannattaa keskittyä siihen, mitä voi hallita: pieniin jokapäiväisiin asioihin. Kannattaa ylläpitää suhteita perheeseen ja ystäviin. Se on jotain, mitä kaikki voimme tehdä.”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 4/2025
