Satu, 55, rakastui, meni naimisiin ja muutti viidakkoon Indonesiaan: ”Otin mukaani vain matkalaukullisen vaatteita”

”Tapasin yli viisikymppisenä miehen, jonka kanssa heti synkkasi. Kun siinä iässä tutustuu, tietää jo, mitä etsii ja millainen ihminen kiinnostaa.

Suhteen alusta asti oli selvää, että mies on työnsä takia muuttamassa pian Indonesiaan. Meidän piti päättää, mitä se meille tarkoittaa. En ollut ikinä edes käynyt Aasiassa. Olin kuitenkin asunut kuutisen vuotta ulkomailla, Yhdysvalloissa.

Aika nopeasti päätin, että katson tämän kortin. Tein päätöksen tunteella, mutta järki mietti, miten sydämen tahto toteutetaan.

Tapasimme Helsingissä keväällä 2023. Mies muutti viidakkoon jo saman vuoden heinäkuussa, ja minä seurasin lokakuussa perässä.

Ajattelen, että meitä on kahta lajia: jotkut tekevät tällaisia hyppyjä ja toiset eivät. Kahtiajaon huomasi myös muiden suhtautumisessa: yksi tsemppasi ja toinen totesi suoraan, että ei ikinä pystyisi moiseen eikä haluaisikaan.

Molemmat lapseni olivat jo täysi-ikäisiä, ja olin eronnut heidän isästään yli kymmenen vuotta aiemmin. Nuorempi lapsista asui kuitenkin kanssani, joten hänelle muuttoni tarkoitti itsenäistymistä nopeammin kuin olimme ajatelleet.

Indonesia on maailman suurin muslimimaa, emmekä olisi voineet asua saman katon alla ilman avioitumista. Se hoitui lennossa Helsingin oikeustalolla. Minulla oli ylläni uusi sininen mekko, mutta juhlimiseen ei ollut aikaa.

Muutin Pangkalan Kerinciin, Riaun maakuntaan Sumatran saarelle pelkästään vaatteet matkalaukussa. Tavaroista otin mukaan ainoastaan tyttäreni maalaaman, merimaisemaa kuvaavan akryylivärityön ja pojalta saamani äitienpäivämukin. Muu omaisuus jäi Suomeen odottamaan paluuta.

Talomme metsäteollisuuskompleksin kupeessa on paikallisen mittapuun mukaan iso, mutta se on varustelultaan vaatimaton. Keittiöön ei tule lämmintä vettä ja pyykkikone on ulkona.

Tropiikkiin muutto sai minut huolestumaan terveydestäni. Mietin, saanko esimerkiksi denguekuumeen tai ruokamyrkytyksen. Niveliini tuli kummallista särkyä ja tavarat saattoivat yhtäkkiä pudota käsistä. Jouduin käymään lääkärissä lähimmässä kaupungissa, parin tunnin ajomatkan päässä. Syytä ei kuitenkaan löytynyt ja kivut loppuivat aikanaan.

Suurin vaara on silti liikenne. Ei niinkään sen runsaus vaan täydellinen välinpitämättömyys muiden turvallisuudesta. Kuolemaan johtavia liikenneonnettomuuksia tapahtuu paljon, joten jokainen reissu kaupunkiin on riski.

Pihapiirissämme on myös pytoneita, kobria ja skorpioneja. Aina on katsottava, mihin astuu. Kesti aikansa, että opin tilkitsemään ovien kolot ja verkottamaan ikkunat niin, että vaarallisimmat ötökät eivät pääse sisään.

Arkemme viidakossa on todella yksinkertaista. Heräämme kuuden jälkeen ja syömme aamiaisen yhdessä. Mies lähtee töihin. Hän palaa kotiin lounaalle ja pienelle siestalle. Minä teen etätöitä yrittäjänä Suomeen, hoidan kotia apulaisen kanssa, luen, jumppaan, opettelen bahasa indonesiaa ja katson Netflixiä. Menemme nukkumaan iltayhdeksältä.

En pääse yksin liikkumaan kuin jalkaisin, eikä tropiikin kuumuudessa kauas jaksa. Päiväni kuluvat siis pääosin yksin kotona.

Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen liittyy miehen työhön. Olo on kuin leffassa, jossa asutaan kuplan sisällä: on firman talo, firman auto, firman huonekalut ja kaikki ovat samassa firmassa töissä.

Alueella on myös hyvin vähän aktiviteetteja. Esimerkiksi kulttuuria minulla on ikävä: museoita, teatteria ja konsertteja.

Päivän huippuhetkeni on, kun juttelen WhatsAppissa Suomessa olevien lasten tai ystävien kanssa.

Kun päätimme lähteä yhdessä Indonesiaan, emme osanneet odottaa, että meille jää näin vähän yhteistä aikaa. Ensimmäiseen puoleen vuoteen mieheni ei juuri ehtinyt pitää vapaapäiviä. Välillä hän melkein asui tehtaalla. Joskus hän joutuu töihin keskellä yötäkin.

Suurin koettelemukseni onkin ollut yksinäisyys. Kun alkuhuuma haihtui ja arki iski kasvoille, jouduin sulattelemaan sitä, että olen suurimman osan ajasta yksin.

Aloitin samalla yrittäjänä, sillä irtisanouduin työpaikastani lähtiessäni matkaan. Olen epäillyt yrittäjätaitojani yksin ollessani. Aluksi mietin sitä, saanko ikinä tarpeeksi asiakkaita, osaanko johtaa itseäni ja olenko arvioinut osaamiseni väärin. Pohdin myös, saanko maksettua laskuni ja miten lapset pärjäävät Suomessa.

Työkulttuuri on Indonesiassa uskomattoman hierarkkinen. Johtajat istuvat tilaisuuksissa paremmilla tuoleilla eturivissä. Istumajärjestyksellä osoitetaan kokouksissa ja tilaisuuksissa arvo ja missä järjestyksessä kukin saa puheenvuoron. Naisena olen ennen kaikkea jonkun vaimo. Asioita ei suunnitella etukäteen, eikä päätöksenteossa pidetä kiirettä.

Tiesin, mihin olin tulossa, mutta yllätyin silti siitä, miten köyhää ja kehittymätöntä lähialueilla on. Muoviroskaa on kaikkialla, rakentaminen heikkolaatuista ja tiet huonoja.

Minua on pelottanut, onko minusta tähän. Olen miettinyt, jaksanko elää näissä olosuhteissa.

Olen kuitenkin oppinut nauttimaan pienistä iloista, sillä arki on paljon yksinkertaisempaa kuin Suomessa. Nautin hyvästä kahvista aamulla, rauhallisesta leffaillasta kotona ja siitä, että kaupasta löytyy kesäkurpitsa tai maitoa.

Toinen ilonaiheeni on matkustaminen. Kun ensin matkustaa kaupunkiin, sieltä pääsee parissa tunnissa lentämällä kivoihin paikkoihin lähialueilla. Kaakkois-Aasian maat eroavat toisistaan paljon.

Kun lähden reissuun, on aina uutta luvassa. Olemme matkailleet muun muassa Balille ja Jakartaan.

Parasta on kuitenkin se, että ihmiset ovat tosi ystävällisiä ja hymyileviä, ja tunnen oloni kaikesta huolimatta turvalliseksi.

Olen siirtokarjalaisen lapsi. Olen miettinyt paljon sitä, miten se on vaikuttanut päätökseeni lähteä nopealla varoitusajalla Indonesiaan. 94-vuotias isäni on lähtenyt evakkoon kahdesti, ja äidinkin suvun puolelta olen saanut mallia siitä, että suku ja perhe eivät välttämättä ole lähellä. En silti usko, että olisin tehnyt tällaisen irtioton, ellen olisi ennenkin asunut eri mantereella kuin läheiseni.

Miehenikin on suomalainen, joten meitä vahvistaa se, että olemme tässä myllerryksessä yhdessä. Juttelemme joka päivä kulttuurieroista ja siitä, miltä ne meistä tuntuvat. Se auttaa eteenpäin.

Olen ymmärtänyt, kuinka hienoa on olla suomalainen. Arvostan kaikkea, mitä olen kotimaassani saanut, kuten koulutusta ja yleissivistystä.

Uskoni kykyihini ja resilienssiini on kasvanut. Kun lähdin, osa piti minua hulluna, osa rohkeana. Itse ajattelin, että kaikesta selvitään. Välillä on huono päivä, mutta paremman päivän tuloon on vain luotettava. Kliseistä, mutta uskon, että tämän jälkeen selviän mistä vain.

On ollut mahtavaa myös huomata, että parisuhteemme toimii. Tein oikean ratkaisun, kun lähdin uuden tuttavuuteni kanssa toiselle puolelle maailmaa. Tästä on hyvä jatkaa, missä asummekaan.”

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 06/2025.