”Olin 8-vuotias, kun kävin uimassa maauimalassa, jonka veden pinta oli keltainen siitepölystä. Minulle puhkesi vesirokkoa muistuttava, tuskallisesti kutiseva ihottuma. Lääkäri kertoi, että reaktio johtui siitä, että ihoni on atooppinen, eikä sen oireita voida hoitaa täysin pois.

Pahimmillaan koko ihossani oli kutisevaa ihottumaa kaikkialla muualla paitsi kasvoissa. Hoidoksi käytettävä kortisonivoide vaalensi ihoani ja siitä tuli laikukas. Iho-ongelmani saivat minut tuntemaan itseni likaiseksi. Erotuin joukosta. Kerran koulussa opettaja pyysi minut sivuun kysyäkseen, löikö joku minua – hän luuli laikkuja mustelmiksi.

Minulla on lapsesta saakka ollut läheisiä ystäviä, jotka ovat ymmärtäneet oireitani ja olleet tukena vaikeina hetkinä. Ystäväni puolustivat minua silloin, kun halusin pitää takkia lämpimälläkin säällä, ja rohkaisivat, kun olin turhautunut ihon peittelyyn ja halusinkin laittaa sortsit.

Äitini ymmärsi minua myös mutta oli enemmän huolissaan kuin ystäväni. Sortsien sijaan hän saattoi ehdottaa jotakin peittävämpää, etten pahoittaisi mieltäni, jos joku kysyisi ihostani.

19-vuotiaana halusin muuttaa ulkomaille. Hain ­useaan paikkaan opiskelemaan. Pääsin Iso-Britanniaan opiskelemaan yritysjuridiikkaa ja muutin Lontooseen.

Valitettavasti tästä alkoi iho-oireiluni pahin vaihe. Lontoon kalkkinen vesi sai ihoni polttelemaan. Suihkun jälkeen saatoin itkeä kivusta.

Tuntui tuskalliselta, ettei kukaan osannut auttaa. Tapasin useita lääkäreitä. Yksi heistä ei aluksi edes tunnistanut atooppista ihottumaa tummalla iholla, koska oli hoitanut ainoastaan valkoisia atopiapotilaita. Kaikki eivät saa kaikkia atopialle tyypillisiä oireita, kuten mustia silmänalusia, ja ihonväristä riippuen iho-oireetkin näyttävät erilaisilta.

Testasin kaikki apteekissa myytävät voiteet ja ystävien sekä tuttujen suosittelemat ihonhoitovinkit. Söin lääkettä, joka sai minut niin uneliaaksi, että opiskelusta tuli hankalaa ja saatoin nukahtaa pöytään kesken illallisen. Silti kipu ja kutina vain pahenivat.

Lopulta minun oli keskeytettävä opintoni ja tultava Lontoosta takaisin Suomeen. Kun laskeuduin Helsinki-Vantaalle, lentokoneilma oli kuivattanut kyynärtaipeideni ihon niin, etten saanut suoristettua käsivarsiani. Jouduin kantamaan laukkuani rintaani vasten. Lentokentällä vastassa ollut perheeni vei minut suoraan päivystykseen.

Viimein hoitoni alkoi edetä ja sain apua. Minulle määrättiin ensimmäistä kertaa valohoitoa. Valohoidossa iholle annetaan säteilyä, mikä korjaa ihon toimintaa ja saa atopian oireet kuriin. Hiljalleen, viikkojen säännöllisen hoidoissa käymisen avulla, ihoni alkoi parantua. Se tuntui uskomattomalta.

Lue myös: Näytä vaivoille punaista valoa! Valohoito voi hoitaa kaljuuntumista, kipuja ja jopa kilpirauhasvaivoja

Arvostan kehoani todella paljon. Tiedän, miten paljon se on vaatinut, että ihoni näyttää tänään tältä. Ihailin jo lapsena muiden ihoja, ja se on edelleen ensimmäinen asia, mihin kiinnitän toisessa ihmisessä huomiota. Minusta jokaisen tulisi ymmärtää oman kehonsa kauneus. Moni on liian kriittinen ihoaan kohtaan: osoittelee arpia, luomia tai muuta, josta eivät pidä. Minusta erilaiset ihot ovat kauniita.

Pian sen jälkeen, kun selätin iho-ongelmani, tulin raskaaksi. Ihoni on edelleen hyvin kuiva, joten raskausarvetkin tulivat siihen tavallista helpommin. Kun näin vatsani synnytyksen jälkeen ensimmäistä kertaa peilistä, kauhistuin. Raskaana ollessa arpia ei ollut huomannut, mutta nyt ne näkyivät selkeinä.

Mietin hetken, että ihoni on taas pilalla. Olin pettynyt. Sitten ymmärsin, että nämä arvet ovat jotakin, jota pitää kunnioittaa. Myös poikaystäväni mielestä raskausarvet ovat upeat. En olekaan piilotellut niitä samalla tavalla kuin piilottelin ihottumaani.

Nyt ihoni on sellainen, josta haaveilin lapsena. Enää en pelkää, että atooppinen ihottumani palaa. Olen oppinut luottamaan siihen, että oikein kosteuttamalla pidän ihon kunnossa. Jos lähden matkalle, pakkaan mukaan ihonhoitotuotteet, joihin luotan niin paljon, että jo niiden mukaan ottaminen vähentää stressiäni. Olen luopunut ajatuksesta, että muuttaisin joskus uudelleen pois Suomesta. Täällä tiedän, ettei ihoni ärsyynny suihkussa käymisestä.

Hiljattain äitini liikuttui kyyneliin, kun näki minut tuubitopissa. Ihastelimme ihoani ja mietimme kaikkea sitä kärsimystä, mikä on nyt takanapäin. Rukoilen, ettei lapseni peri iho-ongelmaa minulta. Toisaalta, jos niin käy, tiedän, miten auttaa, eikä hoidon saaminen pitkity, kuten minulla.

Minusta on tullut ystävien, sukulaisten ja tutuntuttujen seurassa se, jonka puoleen käännytään, kun iho oireilee. Somessa saan kysymyksiä aiheesta joka viikko. En halua, että kukaan jää iho-ongelmien kanssa yksin, ja siksi autan, jos vain pystyn. Kokemukseni on opettanut, että ongelmista pitää uskaltaa puhua. Silloin niihin voi saada apua.”

Lue myös: Miisa Nuorgam unohti ripsivärituubin rintansa alle ja kertoi siitä somessa: ”Halusin rikkoa tissinormia”