Makasin selviytymisaseman putkassa yltä päältä oksennuksessa. Kuulin sosiaalityöntekijältä, että minusta oli tehty lastensuojeluilmoitus, taas.

Sinä iltana olin ollut kavereiden kanssa menossa puistoon radiokanavan ilmaiskonserttiin. Kaikki aloittelivat yhdessä, mutta muut joivat maltillisemmin. Minä en päässyt edes keikalle saakka. Join yksinäni melkein litran viinaa ja sammuin konserttialueen ulkopuolelle puistoon jonkun toisen oksennukseen.

Kuvittelin siihen aikaan eläväni elämäni parasta aikaa. Olin 14-vuotias ja riippuvainen alkoholista. Muistikuvani niistä vuosista ovat yksittäisiä välähdyksiä.

Join alkoholia ensimmäisen kerran 13-vuotiaana. Kun olen puhunut asiasta aikuisena muiden kanssa, olen huomannut, että moni meistä nykyisistä kolmekymppisistä aloitti juomisen aikaisin. En osaa sanoa, miksi juuri minä jäin koukkuun ja join niin paljon.

Ekalla kerralla se oli viinaa ja Mountain Dew’ia. Yhdellä kaverillani oli sisarus, joka osti alkoholia meille. Pyysimme nimenomaan viinaa, koska ajattelimme, että sillä saa pään eniten sekaisin.

En tiedä, mistä keksimme kokeilla juomista. Perheessäni alkoholi ei ollut ikinä tärkeä asia. Vanhemmat joivat joskus yhden saunaoluen mutta eivät muuten. Olimme kuudennella luokalla ja ensimmäisiä, jotka vetivät kännit. Halusin kai olla cool.

Menimme kaverini kanssa puistoon kokeilemaan. Viinasta tuli ihan hirveä vessahätä ja kävin kyykkypissalla jonkun omakotitalon pihassa. Pissasin vahingossa sukkieni päälle ja jätin ne sinne. Tästä en kertonut koulussa, muuten kyllä puhuimme kännäämisestä ihan koko luokalle.

Osa ihmetteli, mutta kyllä sitä pidettiin siistinä.

Yläasteelle mennessä kaikki muutkin joivat. Oli oudompaa, jos et juonut yhtään. Sitä pidettiin nolona. Kaikki eivät tosin vetäneet kännejä joka viikonloppu kolmea päivää putkeen kuten minä.

Minut tunnettiin siitä, että olen hyvää ryyppyseuraa ja juon paljon. Otin sen meriittinä. Maineeni oli samanlainen myös parissa muussa koulussa.

Teinien kulttuuri on julmaa. Minua ei koskaan varsinaisesti koulukiusattu, mutta minua haukuttiin tyhmäksi. Minulla oli kognitiivisia vaikeuksia: en esimerkiksi muistanut sanoja, keskittyminen oli vaikeaa ja puheeni saattoi katkeilla.

Kännissä tunsin olevani upea ihminen. Silloin en ajatellut, että olen tyhmä, vaan että mielipiteeni ovat hyviä ja juuri minä saan tuoda ne julki. Minulla oli tosi hauskaa. Nauroin paljon, eikä sitä tapahtunut selvinpäin. Juttelin ihmisille, sellaisillekin, joita en olisi muuten lähestynyt. Minulla oli muutama läheinen ystävä, jotka olivat kuin perhettä. Koulussamme oli kuitenkin tärkeää, että kavereita on paljon. Olin epävarma ja ilkeilin muille, jotta he eivät ehtisi sanoa samoja asioita minulle. Haukuin kavereitani ja huusin heille. Kännissä saatoin sanoa, että olet hirveän ruma ja näytät lehmän pojalta.

Olin kamala teini myös koulussa ja haukuin opettajia. Yhdellä opettajalla oli lukihäiriö, ja häneltä tuli välillä kalvoihin kirjoitusvirheitä. Huusin luokassa, että et osaa kirjoittaa yhtään. Minua hävettää se nykypäivänä ihan hirveästi.

Teininä tyypillinen viikonloppuilta oli sellainen, että ensin nähtiin Mäkkärissä, syötiin ja ruvettiin viestittelemään ympäriinsä, missä on bileet. En ymmärrä miten, mutta lähes aina löytyi jotkut juhlat. Asuin Turussa, ja metsästimme kavereiden kanssa bileitä mistä vain lähipaikkakunnilta.

Kävimme paljon bileissä, joissa oli meitä vanhempia ihmisiä. 16-vuotiaana kuvioon tuli myös kannabis. Joskus paikalla oli myös ihmisiä, jotka käyttivät kokaiinia. Minulle illoissa oli tärkeää, että sain olla kännissä. Mitä enemmän humalluin, sen parempi. Silloin ajattelin, että minulla on tosi hauskaa.

Minulle sattui aivan kamalia, traumaattisia asioita, enkä edes muista, mitä kaikkea on voinut käydä. Se tuntuu turvattomalta. Ajattelen, että minulla on kissan elämät, koska olen vielä täällä.

Puoli desiä giniä joka ilta. Se oli yömyssyni seiskaluokalta saakka. En lantrannut drinkkiä mihinkään, kun join yksin huoneessani. Asuimme vanhassa rintamamiestalossa, jossa minulla oli oma huone ja huoneessani komero. Piilotin pullot sinne. 0,75 litran pullo kesti viikon tai kaksi.

Minun on ollut lapsesta saakka vaikeaa nukahtaa. Huomasin, että nukkumaan meneminen tuntui vähemmän ahdistavalta, kun join vähän siihen alkuun. Jäin viinaan fyysisesti koukkuun. Olin vihainen ja levoton, jos en saanut alkoholia.

Minulla oli silloin paha olla, enkä tiennyt, miksi. Niihin aikoihin minulla puhkesi myös anoreksia. Puhuin syömishäiriöstäni vanhemmilleni, mutta en uskaltanut sanoa juomisesta. Pelkäsin heidän suuttuvan. Pelkäsin myös, että he yrittävät lopettaa juomisen. Saatoin sanoa isälle, että anna rahaa kuukautissuojiin, mutta ostin rahoilla viinaa.

Vanhempani ovat olleet kovilla. Silti he tulivat aina hakemaan minua ja kavereitani, kun olimme jossain ryyppäämässä ties missä ja ajoivat myös myös kaverini kotiin. En haluaisi sysätä juomistani vanhempieni asiaksi, vaikka he tiesivät siitä.

Alkoholismiini yritettiin puuttua montaa eri reittiä, mutta olen omapäinen.

Kun koulussa kiersi päihdekysely, vastasin siihen rehellisesti. Päädyin terveydenhoitajan kautta päihdeneuvontaan. En muista niistä tapaamisista muuta kuin kuvan tupakoitsijan harmaista keuhkoista. Tuijotin sitä ja mietin, onko minulla samanlaiset. Kävin päihde­neuvojalla pari vuotta, mutta se ei vaikuttanut juomiseeni.

Joskus kun olin juonut ja poltellut paljon, sain pahoja sydänoireita. Kaverini veivät minut päivystykseen, ja minusta tehtiin taas lastensuojeluilmoitus. Minulla oli myös muita kipuoireita, joiden vuoksi kävin äidin kanssa lääkärissä, mutta syytä ei löydetty.

Pääsin ysillä erityisluokalle ja nostin siellä keskiarvoa sen verran, että pääsin lukioon. Olin siitä ylpeä. Kävin läpi koko lukion oppimäärän, mutten päässyt läpi kirjoituksista. En pystynyt keskittymään ja istumaan paikallani niin pitkään.

Pian kirjoitusten jälkeen päädyin mielenterveysongelmieni vuoksi pakkohoitoon. Siellä sain ensimmäistä kertaa diagnoosin psyykkisiin oireisiini: skitsoaffektiivinen häiriö. Samalla hoidettiin syömishäiriötäni, mutta alkoholismista en vielä silloinkaan uskaltanut puhua äidilleni.

Sain mielialalääkkeet, jotka muistin ottaa mallikkaasti joka ilta. Minulla oli aina kavereita, ja kun pääsin vapaille, kävin ryyppäämässä yökerhossa heidän kanssaan. Nielin mielialalääkkeet lonkeron kanssa, vaikka niitä ei olisi saanut käyttää alkoholin kanssa.

Sydänoireet uhkasivat henkeäni, mutta olin juonut niin monta vuotta, että ajattelin voivani jatkaa yhä.

Sain pahoja harhoja. Pelkäsin esimerkiksi autojen valoja. Ajattelin, että ne ovat minua varten ja yrittävät lävistää kehoni. Olin varma, että jokaisen puskan takana on joku, joka yrittää tappaa minut. Harhat olivat osa psyykkistä sairauttani ja alkoholinkäyttö pahensi niitä.

Pääsin pois pakkohoidosta ja sain työkyvyttömyyspäätöksen. Muistini meni niihin aikoihin usein ja fyysiset oireeni pahenivat. Kaatuilin ja minulla oli kovia kipuja. Olin kuitenkin täysi-ikäinen ja minusta oli luonnollista käydä baarissa päivittäin.

Puhuimme kavereidemme kanssa, että menemme tanssimaan, mutta minulle tärkeintä oli alkoholi. En juonut paljon, vain shotin ja lonkeron, mutta joka päivä.

Vain lähimmät ystäväni olivat huolissaan alkoholin käytöstäni. Muiden silmissä se oli tavallista. Kaikki joivat, ja minun ryyppäämiseni meni siinä samassa. Tätä jatkui, kunnes parikymppisenä pääsin opiskelemaan media-alaa. Siellä päivittäin juominen ei ollutkaan enää normaalia.

Saatoin hakea viinipullon itselleni koulun jälkeen. Sanoin opiskelukavereille, että otan tästä ruuan kanssa tai telkkarin äärellä pari lasia. Ajattelin juovani sivistyneesti, mutta muiden mielestä se ei ollutkaan enää siisti juttu.

Aloin miettiä, miksi minun pitää tehdä tätä, kun kukaan muukaan ei tee. Kukaan ei kuitenkaan sanonut suoraan, että juon liikaa.

Olen visuaalinen ja luova ihminen ja erityisesti valokuvaus kiinnosti minua, mutta opintoni jäivät kesken, kun fyysiset oireeni pahenivat.

Asuin hetken Espanjassa ja siellä sokeuduin väliaikaisesti. Se oli pelottavaa. Kun jalkani menivät veltoiksi, sain käyttööni pyörätuolin ja vahvoja kipulääkkeitä. Niiden kanssa alkoholista tuli huono olo. Lääkkeiden ja alkoholin yhteiskäyttö alkoi pelottaa minua.

Vähensin juomista pikkuhiljaa, mutta en osannut lopettanut kokonaan ennen kuin tapasin Juliannan.

Tinderissä oli viesti, jossa luki capslockilla: KING PRINCESS ON NIIN HYVÄ. Olin kirjoittanut profiiliin, että lempibiisini on Pussy is God. Vastasin heti: NIIN ON, ja se oli menoa.

Julianna oli kaunis ja niin aito. Hänen kanssaan ei tarvinnut esittää mitään. Se oli kevättä vuonna 2020 ja käynnissä oli ensimmäinen koronasulku. Emme voineet tavata kolmeen kuukauteen, eikä kumpikaan uskaltanut soitella. Lähetimme ääniviestejä ja tekstasimme koko ajan.

Julianna teki podcastia vammaisten oikeuksista Yleisradiolle, ja opin hänen kauttaan ensimmäistä kertaa sanoja kokemuksilleni. Puhuimme syrjinnästä, ableismista ja medikaalisista traumoista. Kuuluimme molemmat riskiryhmään, ja tuntui ihmeelliseltä puhua jollekulle, jolla oli samanlaisia kokemuksia taustalla.

Kun näin Juliannan ensimmäistä kertaa junan laiturilla, hän oli niin kaunis, että jännityksissäni meinasin kääntyä ympäri.

Olimme sopineet, että pussaamme, kun näemme, mutta ajattelin sen tapahtuvan vasta asunnollani. Julianna oli kuitenkin rohkea ja pussasi minua heti. Ensimmäiset treffimme kestivät viisi päivää. Kahden viikon päästä siitä muutimme käytännössä yhteen, ja vuosi sitten menimme naimisiin.

Sinä kesänä kun tapasimme, join viimeisen annoksen alkoholia: 16 senttilitraa punkkua viinibaarissa. Siitä tuli huono olo. Jostain sain mielenlujuutta ja onnistuin lopettamaan. Minulle syntyy helposti riippuvuuksia, mutta keväällä lopetin myös tupakoinnin.

Olen kokenut henkistä ja fyysistä väkivaltaa aikaisemmissa parisuhteissani. Juliannan kanssa oloni on aina ollut turvallinen. Meillä on kaksi kissaa ja koiravanhus, ne ovat meidän perheemme.

Julianna ei juo ollenkaan, joten hänen seurassaan oli helpompaa lopettaa. Tuntui, etten tarvitse alkoholin tuomaa rentoutumista enää niin paljon. Olin aikuistunut ja asiat alkoivat olla hyvin.

Olen miettinyt paljon sitä, onko lapsuusajan alkoholismini vaikuttanut siihen, että minulla on niin paljon sairauksia ja oireita. Kyllähän se vaikuttaa aivotoimintaan ja hermostoon, kun lapsi ryyppää niinä vuosina, kun vielä kasvaa ja kehittyy.

Kukaan ei nimennyt sairauttani alkoholismiksi. Minusta se on vastuutonta. Vaikka olin lapsi, olin alkoholisti. Aivan kuin sitä ei olisi haluttu kohdata. Minusta tehtiin useita lastensuojeluilmoituksia ja kävimme perheenä myös terapiassa.

Minua tutkittiin paljon ja sain lopulta kroonisen väsymysoireyhtymän diagnoosin pari vuotta sitten. En jaksa kävellä kuin lyhyitä matkoja ja jaksamiseni vaihtelee päivittäin. Minulla on myös muita sairauksia. Saan yhä harhoja ja syön mielialalääkkeitä lopun ikääni.

Lue myös: Salakavalat oireet uuvuttavat Kaisan lyhyenkin puuhastelun jälkeen: ”Voimat loppuvat kuin seinään”

Vaikka fyysiset oireeni ovat pahentuneet, olen nyt onnellisempi kuin koskaan. Elämäni on turvallista ja tasapainoista. Elän pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä ja teen asioita, jotka ovat minulle tärkeitä: kerron somessa elämästäni kroonisesti monisairaana ja puhun ihmisille ableismista sekä vammaisten oikeuksista. On ihanaa rakentaa kuvaustilanteita ja kirjoittaa. Meikkikuvissani olen diiva ja työni Instagramissa on minulle taidetta.

Olen nykyään ihmisenä kiltti ja empaattinen ja siitä tosi ylpeä. Olen muuttunut niin paljon teinivuosista. Välillä minua kiusaa yhä ajatus siitä, että olen tyhmä, mutta osaan käsitellä menneisyyteni tapahtumia uudesta näkökulmasta.

Alkoholia ei tee mieli enää ollenkaan. Meidän suhteemme on päättynyt ja tulee aina olemaan niin. Alkoholismi on kuitenkin osa minua, enkä halua hävetä sitä.

Moni nuori on riippuvainen, mutta siitä puhutaan vain vähän. Siksi käytän sanaa lapsialkoholisti. On hirveää, että sukupolvemme vietti nuoruuden ryyppäämällä. Me olimme lapsia.”

Juttu on julkaistu Trendissä 7/2023.