Näytät ikäistäsi nuoremmalta. Siinä on lause, joka nostaa näyttelijä Riitta Havukaisen ihokarvat pystyyn.

– En ymmärrä, miksi naisen pitäisi pyrkiä näyttämään nuoremmalta kuin on. Aivan kuin normaalit ikämuutokset olisivat luonteen heikkoutta ja ryppyjä pitäisi silotella, hän sanoo.

Ikä on vain numero. Siinä on toinen lause, joka on 66-vuotiaan Riitan mielestä silkkaa potaskaa.

– On ihan turha kuvitella, että tämän ikäisenä pystyisin tekemään samoja asioita kuin nuorena. Kehoni ei taivu samaan kuin ennen.

Myös unen merkitys lisääntyy, ja nukkua pitäisi mieluiten yhdeksän tuntia yössä. Polvinivelet eivät kestä yhtä pitkiä juoksulenkkejä kuin aiemmin, ja välillä hölkkä täytyy vaihtaa kävelyyn.

– Vanhuus tulkitaan kielteiseksi asiaksi, ja siitä puhutaan kiertoilmaisuin. Vanhukset ovat ikäihmisiä, ikääntyneitä tai senio­reita. En häpeile tai pelkää ikääni tippaakaan. Olen ylpeästi vanha – näillä kasvoilla.

Riitta jää eläkkeelle Helsingin kaupunginteatterista kahden vuoden kuluttua. Sen jälkeen hän toivoo voivansa jatkaa työntekoa freelancerina, jos terveyttä ja työintoa riittää kuten nyt.

Terveys ei ole Riitalle itsestäänselvyys. Se vaatii työtä, ylläpitoa ja myös hyvää onnea.

– Minulla ei ole illuusiota, ettei kehossani tapahdu muutoksia, vaikka pidän itseni aktiivisena. Kehoni vanhenee, vaikka tekisin mitä.

Riitan liikunnallinen äiti kuoli aggressiiviseen suolistosyöpään 55-vuotiaana. Äidin kuollessa kolmikymppinen Riitta opiskeli teatterikorkeakoulussa viimeistä vuotta. Äiti oli hänelle läheinen, ja luopuminen oli vaikeaa.

– Ihminen voi sairastua, vaikka eläisi hyvin terveellisesti. Äiti ei ehtinyt näkemään lapsiani, ja se tuntuu yhä kipeältä. Onneksi alkava urani auttoi minua pysymään kiinni elämässä.

Työ kantaa Riittaa edelleen, vaikka näyttelijämaailmassa on usein kritisoitu sitä, että yli 50-vuotiaille naisille kirjoitetaan vähän mielenkiintoisia rooleja. Heidät ­typistetään näyttämöllä ja valkokankaalla ­usein vain isoäideiksi tai miestensä hoivaajiksi. Viime vuonna Ylellä julkaistussa, Espanjan Fuengirolassa kuvatussa ­Paratiisi-rikosdraamasarjassa Riitta teki pääroolin eläkeikää lähestyvänä poliisina, joka matkusti Espanjan aurinko­rannikolle tutkimaan henkirikoksia.

– Olen kiitollinen, että saan tehdä ristiriitaisia ja monipuolisia naisrooleja edelleen.

Äidin kohtalo on vaikuttanut Riitan elintapoihin. Hän karsi ruokavaliostaan syöpäriskiä kohottavia ravintoaineita jo vuosia sitten.

Riitta ei syö punaista lihaa eikä juurikaan eläinrasvoja. Hänen ateriansa koostuvat kanasta tai kalasta ja kasviksista. Valkoisen vehnän sijaan hän suosii ruista, siemenleipiä ja täysjyväpastaa.

Terveellisen ruokavalion avulla hän sai muutama vuosi sitten kohonneet kolesteroliarvot laskemaan ilman lääkitystä. Sokeria hän välttelee mutta ei nipota sen käytön suhteen.

– Jos minulle tarjotaan kakkua, nautin palasen hyvällä omallatunnolla, enkä ajattele sitä sortumisena. Kotiin en herkkuja osta. Kaapissani on aina taateleita, jos makeanhimo yllättää.

Alkoholista Riitta luopui kokonaan pari vuotta sitten terveydellisten syiden takia.

– Alkoholi on syöpäriski ja hermomyrkky. En halua sitä enää kehooni.

Ennen lopettamispäätöstä Riitta oli pohtinut alkoholin jättämistä usean vuoden ajan. Vaikka hän ei ollut suur­kuluttaja, hän huomasi tarttuvansa lasilliseen turhan helposti; tilkka viiniä rentoutti näytöksen jälkeen ja lämmitti kylmänä päivänä.

Vaikka tissuttelu oli harmitonta, Riitta huomasi rentoutuvansa paremmin yrttiteen avulla.

– En enää halua tuntea alkoholin aiheuttamaa sameutta fyysisesti tai henkisesti. Nukun paremmin ilman sitä, ja mielikin on kirkas.

Yhdessä jaettua nousuhiprakkaa hän ei ikävöi.

– Jos joku ei halua enää hengailla kanssani juomattomuuteni vuoksi, niin sitten voimme olla tapaamatta.

Liikunnallinen elämäntapa tarttui Riittaan jo varhain. Hän, äiti, isä ja pikkusisko Leena hiihtivät talvet läpeensä. Lisäksi Riitan aika kului tallilla ja hevosen selässä.

Teatterikorkeakoulussa hyvästä kunnosta oli iloa, sillä 1980-luvulla näyttelijätyön professori Jouko Turkan ­opetusmetodi oli hyvin fyysinen punnerrus- ja juoksuharjoituksineen. Se sopi Riitalle.

– Pidin siitä, että meidät ajettiin ulos itsemme kontrolloimisesta raskaan fyysisen tekemisen kautta. Koko homma menee pieleen, jos näyttelijä kyttää itseään ja miettii jokaista ilmettään ja elettään.

Turkalla oli silmätikkuja ja suosikkeja. Riitta kuului jälkimmäisiin. Se on varmasti yksi syy siihen, että hän sai opiskeluvuosilta paljon hyviä eväitä.

– Opin teatterikoulussa pelottomuutta, työmoraalia ja ennen kaikkea luottamaan itseeni. Ammatillisesti minulle ei tule tänä päivänä eteen tilannetta, josta en selviytyisi. Minulla on edelleen käytössä työkaluja ja oppeja opiskeluajoiltani.

Urheilu kuuluu Riitan elämään edelleen lähes päivittäin: hän lenkkeilee, sauvakävelee, ratsastaa, joogaa ja hiihtää.

Ratsastaminen on hänelle meditatiivista, sillä se ja hevosen hoito vaativat täydellistä läsnäoloa.

– Kommunikointi ja vuorovaikutus herkän eläimen kanssa kiehtovat minua. Kaikki perustuu kuuntelemiseen ilman sanoja. Impulssit on otettava hevosen eleistä ja olemuksesta. Samaa herkkyyttä tarvitaan näyttelijän työssä.

Joogamaton Riitta levittää olohuoneensa lattialle monta kertaa viikossa.

– Jooga pitää yllä lihaskuntoani ja tuo minulle mielenrauhaa sekä tasapainoa. Se opettaa läsnäoloa. Meditatiivisen joogaharjoituksen avulla saan yhteyden itseeni.

Tärkeää on myös nauttia elämästä.

– Huumori, nauru ja kaiken sorttinen elämänilo ovat tärkeimpiä hyvinvoinnin lähteitäni.

Vaikka Riitta elää yksin, hän ei ole yksinäinen. Välit aikuisiin lapsiin ovat tiiviit.

Hänen perheeseensä kuuluvat lapset, näyttelijä, käsikirjoittaja Katariina Havukainen, 30, elokuva-alaa ­opiskeleva Santtu ­Salminen, 26, ja näyttelijä-muusikko Roope Salminen, 31. Riitta kokee aina olleensa Roopen äiti, vaikka tämä on hänen ex-miehensä, näyttelijä Eppu ­Salmisen aiemmasta suhteesta.

Nykyisin Riitta myös saa olla Roopen ja tämän puolison, näyttelijä Helmi-Leena Nummelan yksivuotiaan lapsen mummi. Riitta kantaa titteliä ylpeydellä ja ilolla.

Kun lapset muutamia vuosia sitten muuttivat vuorotellen omilleen, mielen valtasi hetkeksi haikeus.

– Elämänmuutos oli suuri mutta ei vaikea. Totuttelin siihen rauhassa. Varmasti jokainen miettii lasten pois muuton yhteydessä uudelleen identiteettiään ja tarpeellisuuttaan. Elin paljon lasteni tarpeille ja hyvinvoinnille.

Ilokseen Riitta huomasi pian, ettei hänen oma elämänsä juuri muuttunut. Hänellä oli edelleen sama työ ja samat harrastukset sekä intohimot kuin aiemminkin. Elämään ei jäänyt ammottavia aukkoja, joita olisi pitänyt paikkailla.

– Viihdyn itsekseni. Kun kaipaan seuraa, lähelläni on paljon tärkeitä ihmisiä ja aina löytyy kaveri vaikkapa kävelyl­enkille.

En koskaan katkeroidu, Riitta päätti jo nuorena aloittelevana näyttelijä. Ajatus kirkastui, kun muutama naispuolinen kollega suhtautui häneen työpaikalla teatterissa alentuvasti ja vähätellen.

Myöhemmin Riitta ymmärsi, että reaktiot eivät johtuneet hänestä vaan katkerasta ajattelumallista. Hän edusti nuoruutensa kukkeudessa jotakin, mitä häntä vanhemmat kollegat ajattelivat jo menettäneensä.

– Elinvoimani salaisuus on se, etten kanna kaunaa mistään. Kauna myrkyttää mielen turhaan. Kaikki suuret unelmani ovat toteutuneet: olen saanut hienon uran, perheen ja ihanat lapset. Minulla ei ole syytä katkeruuteen – ei päättyneistä parisuhteista tai ikävistä kohtaamisista työelämässä.

Vaikka Riitalla ei ole parisuhdetta, hän tuntee, että hänellä on jotain vielä tärkeämpää: tasapaino itsensä kanssa.

Riitan ja Epun erosta on jo useampi vuosi. Välit entiseen avopuolisoon ja hänen uuteen perheeseensä ovat hyvät.

– Tapaamme toisiamme säännöllisesti, eikä meillä ole kaunoja hampaankolossa. Jokaisen elämässä tulee ­vastaan tilanteita, joihin ei voi itse vaikuttaa mutta omaan asenteensa voi.

Ja jos tarkkoja ollaan, Riitta ei edes elä yksin vaan kahden kaniinin, Hannun ja Anitan, kanssa. Ne kulkevat vapaina Riitan kodissa ja hakeutuvat mieluusti köllöttelemään ikkunasta pilkistäviin auringonläikkiin.

Juuri nyt Riitta elää hyvää vaihetta.

– Minulla on ammatillisia näköaloja ja odotan tulevaa. En ole tehnyt suunnitelmia, mutta ehkä luvassa on vielä yllätyksiä.

Vaikka Riitta kuvailee olevansa lähempänä kalkkiviivaa kuin starttia, hän ei halua elää peläten tulevaa ja murehtien, minkälaisia vanhuusvuosia hänellä on edessään.

– Ikääntyessäni olen oppinut, että elämä on arvaamatonta ja epäreilua. Sitä ei voi hallita. Omat päätökset ja ­ratkaisut toki viitoittavat suuntaa, mutta kaikki on lopulta aika sattumanvaraista.

Sosiaalisen työn vastapainona Riitta on oppinut arvostamaan entistä enemmän omaa ja läheisten kanssa vietettyä aikaa.

Pari vuotta sitten hän teki uudenvuodenlupauksen ja opetteli sanomaan ei. Aiemmin Riitta suostui turhan hövelisti erilaisiin työprojekteihin ja tapahtumiin. Hän ryhtyi miettimään entistä tarkemmin sitä, mitä hän haluaa ja millaisissa yhteyksissä hän esiintyy julkisesti.

– Olen oppinut, että voin hyvin, kun olen itselleni rehellinen.

Onkin olemassa kolmas hokema, jota Riitta ei myöskään allekirjoita: iästä huolimatta mieli käy kuin rippikoulu­ikäisellä.

– En haluaisi ajatella enää kuten nuorena. Katson maailmaa mieluiten juuri tästä näkökulmasta.