Kun Reetta ja Maria rakastuivat, uskonto oli tulla rakkauden tielle. Lue Reetan ja Marian rakkaustarina.

”Käännyin muslimiksi 16-vuotiaana. Olin evankelisluterilainen lapsi, mutten saanut kotona hengellistä kasvatusta. Ehkä minulla kuitenkin oli jokin hengellinen kaipuu.

Minulla oli muutamia muslimikavereita ja kiinnostuin islamista heidän myötään. Kristinuskon kolminaisuusoppi ei ollut ikinä tuntunut minusta loogiselta, ja islamissa vetosi jumalkäsitys, jossa ajatellaan vahvasti, että on vain yksi jumala.

Kun tutustuin muslimiyhteisöön, islamin yhteisöllisyydestä tuli minulle tärkeää. Olin osa joukkoa. Tulin kohdatuksi, kuulluksi ja nähdyksi.

Elin pitkään hyvin oikeaoppista nuoren musliminaisen elämää. Menin nuorena naimisiin ja sain kaksi lasta. Käytin huivia ja kävin moskeijassa.

Kun olin 25-vuotias, tapasin Marian Oulun ammattikorkeakoulussa, jossa opiskelimme molemmat kätilöiksi. Olimme eri vuosikursseilla mutta kumpikin luokkiemme puuhanaisia, ja ehkä siksi tiesimme toisemme.

Yhdellä yhteisellä kurssilla menin Marian viereen istumaan. Aloimme jutella, ja kun tunti loppui, Maria pyysi yhden opiskelukaverimme numeroa. Kysyin, haluaako hän samalla minunkin numeroni.

Aloimme viestitellä, ja yhtäkkiä kummallakin oli kauheasti asiaa. Vietimme iltoja Whatsappissa, ja juttelu oli luontevaa ja kivaa. Näimme maailman samalla tavalla.

Kummallakaan meistä ei ollut aiempaa historiaa naisen kanssa. En osannut ajatella, että kyse olisi ihastumisesta tai rakkaudesta. Ajattelin, että välillämme on syvää ja intensiivistä ystävyyttä.

Yhtenä päivänä Maria oli treffeillä. Halusin kuulla kaiken ja pyysin, että hän soittaisi minulle heti niiden jälkeen. Puhelu kesti kolme tuntia. Puimme treffejä ja sitä, millaisia asioita kaipaamme kumppanilta. Tajusimme kumpikin, että toisessa yhdistyivät ne kaikki.

En muista enää, kumpi sanoi sen ääneen: taidan olla rakastunut sinuun.

Minulle se oli suuri kriisi. En ollut ikinä ajatellut, että elämääni voisi tulla jokin asia, joka olisi niin väärin.

Islam ei ole yhden totuuden uskonto, mutta siinä on vahvempi konsensus kuin esimerkiksi kristinuskossa. Joistakin teemoista muslimeilla on mielipide-eroja, joistakin ei järkähdetä. Homouden suhteen konsensus on se, että se ei ole ok.

Minullakin oli vahvasti sellainen ajatus, että näin ei saa tehdä. Olin vihainen siitä, että Jumala antoi minulle tällaisen haasteen, vaikka olin elänyt ihan hyvää elämää. Miksi minun piti yhtäkkiä rakastua naiseen?

Samoin aikoihin erosin miehestäni, ja ero oli vaikea. Suurin ongelma ei kuitenkaan ollutkaan avioliittoni vaan sisäinen ajatukseni siitä, millaista on oikea ja hyvä elämä.

Aluksi toimin tosi toksisesti Mariaa kohtaan. Pyysin esimerkiksi, että hän jättäisi minut, koska en halunnut itse tehdä sitä päätöstä.

Pahin kipuilu kesti tapaamistamme seuranneen kesän ja syksyn. Loppusyksystä 2017 muutimme yhteen, mutta asiat eivät olleet valmiita mielessäni – päinvastoin. Ajattelin, että katsotaan nyt. En antanut itselleni vielä lupaa olla Marian kanssa aina ja ikuisesti. Ristiriita oli niin suuri.

Omien ajatusteni lisäksi oli yhteisön paine. Suhteestamme puhuttiin selän takana ja suljetuissa Facebook-ryhmissä. Se tuntui tosi pahalta ja loukkasi.

Menetin muslimiystäviä, koska jotkut ajattelivat, että olin muuttunut liikaa. Ystäväni eivät ehkä tajunneet, että olisin kaivannut tukea enkä etääntymistä tai saarnaamista. Vaikka itsekin ajattelin, että tein väärin, en olisi halunnut kuulla sitä muilta.

Kun aloin saada muilta ystäviltä tukea ja rakkautta, tajusin, että on myös ihmisiä, jotka ovat meidän puolellamme. Tuntui arvokkaalta ja merkitykselliseltä, kun joku sanoi, että on ihanaa, että olemme löytäneet toisemme.

Jouluna 2017 olimme molemmat keikkatöissä Utsjoella. Lapissa etäisyydet ovat pitkiä, ja yhtenä päivänä ajoimme sata kilometriä pitsalle. Menomatkalla Maria oli hiljaa ja itki. Minä sanoin, että ei tästä tule mitään. En voi olla sinun kanssasi, koska en saa tätä ristiriitaa itseni kanssa loppumaan.

Kun ajoimme takaisin, mietin, mitä tapahtuu, jos sanon nyt tälle ei. Millaiseen suruun ja katkeruuteen vajoan? Rakkautemme oli niin suurta, etten halunnut menettää sitä.

Paluumatkan aikana päätimme, että hitto, ollaan sittenkin tässä ja yritetään. Sovimme, että menemme naimisiin elokuussa 2019.

Se oli helpotus. Annoin itselleni luvan olla tässä suhteessa.

Omien ajatusten muuttaminen ei ollut helppoa. Se vaati paljon opitun ja koko minuuden kyseenalaistamista.

Minun keinoni oli hakeutua tiedon äärelle. Googlasin paljon ja yritin väkisin löytää islamin sisältä tulkintoja tai kannanottoja, jotka antaisivat minulle luvan olla homo. Toivoin, että oma yhteisöni sanoisi, että on ihan ok olla näin.

Prosessi ei ollut nopea, mutta ajatukseni laajenivat ja liberalisoituivat pikkuhiljaa. Aloin löytää sateenkaarevia tulkintoja islamista ja LGBT-muslimiverkostoa netistä. Se oli merkittävää.

Rohkaistuin ja uskalsin kertoa suhteestamme ihmisille. Maria tuki minua koko ajan. Hän ymmärsi tunnetilojani ja sitä, että ne aaltoilevat.

Suhteeni uskontoon on muuttunut paljon. Olen edelleen muslimi mutta paljon liberaalimpi kuin ennen. Koen jonkinlaista vähemmistöstressiä siitä, etten mahdu enää normeihin. Olen naisen kanssa naimisissa oleva tatuoitu ihminen, joka ei näytä muslimilta eikä elä niin kuin muslimit perinteisesti elävät.

Kun käytin vielä huivia, kukaan ei kyseenalaistanut sitä, mitä olen. Nyt mietin eri tavalla, onko minulla oikeus olla omanlaiseni muslimi. Tiedän, että on, mutta muslimirepresentaatio on edelleen tosi kapeaa. Usein ajatellaan, että muslimit ovat joko tiukan liiton muslimeja tai entisiä muslimeja. En ole kumpaakaan.

Vaikka uskonnon harjoittaminen on muuttunut paljon, tietyt asiat ovat syvällä minussa. Paastoan esimerkiksi edelleen ramadanin aikaan.

Olen elänyt puolet elämästäni islamin vaikutuspiirissä, eikä se tuosta vain lähde pois, vaikka ajattelen monesta asiasta eri tavalla kuin ennen. Jumalakäsitykseni on paljon sallivampi, armollisempi ja rakkaudentäyteisempi. Olen feministi, ja haluan tuoda sitä arvoa enemmän uskontojen tulkintoihin. On monta tapaa elää. Sillä, että ei tee itselleen tai muille ikävästi, pääsee aika pitkälle.

Nykyään määrittelen synnin niin, että se on asia, joka vahingoittaa itseä tai muita. Suostumukseen perustuva suhde ei vahingoita ketään.

Kun olen tajunnut kuuluvani seksuaalivähemmistöön, maailman epäoikeudenmukaisuus on iskenyt kasvoille vahvemmin kuin ennen. Äitini asuu Qatarissa, emmekä voi esimerkiksi koskaan matkustaa sinne. Se suututtaa. Maailma on kesken, ja suurin osa ihmisistä ei edes tajua asiaa, koska he eivät joudu ikinä miettimään sitä.

Toisaalta se, että saan elää vapaasti omana itsenäni, on myös äärimmäisen voimaannuttavaa ja vapauttavaa. Toivon sitä samaa onnea ja vapautta muillekin. Toivon, että hengelliset yhteisöt lopettaisivat hokemasta, kuinka väärin homous on, ja kaikki saisivat rauhan olla sitä, mitä ovat.

Omaa onneaan saa priorisoida. Se, että saa elää sellaista elämää kuin itse toivoo, antaa paljon voimavaroja.

Marian päättäväisyys on auttanut minuakin eteenpäin. Jos Maria olisi jossakin vaiheessa lähtenyt ja sanonut, että antaa olla, kun tämä on niin hankalaa, minäkin olisin varmaan tehnyt niin.

Olemme puhuneet koko ajan avoimesti kaikesta. En ole salannut Marialta mitään tunteita tai ajatuksia.

Muiden mielipiteitä olemme käsitelleet käpertymällä vain tiiviimmin toisiimme. En ole missään vaiheessa ajatellut, että Maria olisi vain jokin kesäromanssi, jonka jälkeen palaan ruotuun, vaikka sellaistakin joku on ehkä ajatellut.

Rakkaus on kantanut kaikki nämä vuodet. Olen edelleen todella rakastunut Mariaan ja myös syvästi rakastan häntä. Tuntuu ihanalta ja tärkeältä, että olen löytänyt puolison, jonka kanssa on näin hyvä olla.

Suhteessamme on paljon kepeyttä ja huumoria. Maria on paitsi vaimoni myös paras ystäväni.”

"Kun ystävystyimme Reetan kanssa 2017, olin viikkokausia yökylässä hänen luonaan. Meillä oli aina hauskaa yhdessä, ja aika vain lensi. Kävimme retkillä, kokkailimme ja höpöttelimme. Oli niin paljon asiaa ja niin suuri halu oppia tuntemaan toinen perin pohjin, että juttelimme oikeastaan kaiken vapaa-ajan. Perheeni huolestui, kun unohdin vastata heidän puheluihinsa.

Olin tapaillut aiemmin miehiä, mutta parisuhdekuviot eivät olleet oikein lähteneet. Olin ajatellut usein, että tällaistako tämä on. Ehkä en tajunnut, etten ole hetero, tai ehkä en ollut vain tavannut oikeaa ihmistä.

Käytin Tinderiä ja deittailin yhtä miestä. Ennen joitakin treffejä ymmärsin, etten halua olla hänen kanssaan. Haluan olla Reetan kanssa.

Oli mullistavaa tajuta, ettei parisuhteessa tarvitse olla kädenlämpöistä. Voi olla aina pyjamabileet parhaan kaverin kanssa.

Naiseen rakastuminen oli minulle yllätys, muttei kriisi. Olin ajatellut joskus, että jos niin kävisi, niin kävisi. Perheenikin otti asian tosi sulavasti.

Välillä turhauduin siihen, että minä olisin ollut valmis suhteeseen, mutta Reetta ei. Pyrin olemaan rohkaiseva mutta niin, etten ohjaisi tai työntäisi Reettaa mihinkään suuntaan. Tein heti alussa päätöksen, etten muuta Reetassa mitään. Hän saa itse muuttaa itseään.

Reetta sanoi, milloin otamme askeleen eteenpäin, ja kun Reetta oli valmis, minäkin olin. Ajattelin, että kun hän tekee ratkaisut itse, hän ei voi syyttää niistä minua.

Ymmärsin Reetan uskonnollista kipuilua, koska olin itse nuoruudessani pyörinyt uskovaisissa piireissä ja nähnyt kaikenlaista. Tajusin, miten usko ja sen säännöt ihmisen päässä rakentuvat, ja että jos tämä asia olisi tapahtunut muutamaa vuotta aiemmin, se olisi ollut kriisi myös minulle.

Vaati silti paljon kärsivällisyyttä olla Reetan tukena. Olin itse jättänyt jo uskonnollisen elämän taakseni, ja siksi tuntui pahalta, että uskonto määrittikin uudelleen elämääni. Uskonto, joka ei ollut edes minun uskontoni.

Raivon hetkinä ajattelin, että sinun uskontosi ja ongelmasihan tämä on. Sinä teet päätöksen, pystytkö olemaan tässä vai et. Olin kuitenkin niin lumoutunut rakkaudestamme ja suhteestamme, että roikuin jotenkin mukana.

Aluksi suhteemme oli valtava salaisuus. Reetta asui korkeassa kerrostalossa koulumme naapurissa, ja katselimme usein ihmisiä pinkkien verhojen raosta. Kukaan opiskelukavereistamme ei tiennyt, että olimme rakastuneita.

Se olisi ollut mehukas juoru: rakastuin muslimiperheenäitiin. Reetta asui tapaamistamme seuranneen kesän Helsingissä, minä Pohjanmaalla.

Kaapissa oleminen oli raastavaa. Jos hyvästelimme toisemme juna-asemalla, emme voineet suudella, koska pelkäsimme muiden tuomiota.

Kun syksy tuli, palasimme molemmat Ouluun emmekä oikein osanneet olla ilman toisiamme. Meistä tuntui, että tämä on niin hyvä juttu, ettei tästä vain voi päästää irti.

Aloimme pikkuhiljaa raottaa salaisuuden verhoa muillekin. Paljastimme esimerkiksi opiskelukavereillemme, mitä on meneillään.

Hääpäivän päättäminen oli helpotus. Sovimme, että kun olemme naimisissa, emme enää salaile ja piilottele. Meillä oli yhteinen tulevaisuus, ja pystyimme tekemään yhteisiä suunnitelmia.

Elämästä tuli pikkuhiljaa rohkeampaa ja rennompaa.

Kun Reetan ajatukset alkoivat mennä aidosti liberaalimpaan suuntaan, menimme yhdessä Helsinki Prideen. Viimeistään silloin muslimiyhteisö noteerasi suhteemme. Meistä puhuttiin selän takana ja jauhettiin Facebook-ryhmissä. Oli vaikeaa katsoa, kun toinen sai paskaa niskaan.

Kaikki tämä on muuttanut näkökulmaani maailmaan, tuonut esimerkiksi vähemmistöstressiä. Olen enemmän silmät auki kaikelle sorrolle.

lämä ei mene niin, että seksuaali- tai sukupuolivähemmistön edustaja tulee kerran kaapista ja sen jälkeen kaikki tietävät sen. Kaapista tuleminen on jatkuvaa, ja ihmiset myös olettavat paljon kaikkea. Olen monta kertaa itsekin ollut tilanteessa, jossa kysytään, mitä mieheni tekee.

Suhteemme alkuvaiheessa olin töissä vähän poissaoleva. Kun juttelin pomoni kanssa tilanteestamme, hän sanoi minulle Mauno Koiviston sitaatin: Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin. Se oli tosi hyvin sanottu.

Onnen ja rakkauden puolesta kannattaa taistella. Se voi tehdä kipeää mutta lopputulos on todennäköisesti parempi kuin se, että olisi luovuttanut. Kriisi ei jatku loputtomiin. Jossakin vaiheessa tavalla tai toisella helpottaa, ja vaikeastakin alusta voi seurata jotain hyvää.

Kannattaa myös muistaa, että kukaan muu ei tiedä, mitä kukin käy elämässään läpi. Muut luulevat ehkä tietävänsä ja voivansa sanoa, mikä on järkevää. Miten kukaan muu voisi tietää?

Tässä olemme edelleen viiden vuoden jälkeenkin, ja meillä on hyvä suhde.”

Lue myös: Satu ja Sanna rakastuivat työpaikalla: "Vetovoima oli niin suuri, ettei mitään ollut tehtävissä"

Artikkeli on julkaistu Trendissä 04/2022.