"Elämässäni minkään ei pitänyt olla pielessä. Päivisin kävin töissä vakuutusalalla. Kahtena iltana viikossa valmensin joukkuevoimistelijoita. Harrastin öljyvärimaalausta ja lenkkeilyä.

En pitänyt elämääni kovin kiireisenä.

Alkuvuodesta 2017 sairastuin pieneen flunssaan. Kurkku oli kipeä ja ääni poissa. Yskitti. Jatkoin kuitenkin arkeani normaalisti.

Yskä jatkui. Kylkilihakset kipeytyivät, ja minua pisti vasempaan kylkeen sydämen kohdalle. Kuukauden jälkeen menin lääkäriin kysymään, olenko saanut sydän­lihastulehduksen.

Lääkäri otti verikokeet, sydänkäyrät ja keuhko­kuvat. Hän sanoi, että minussa ei ole mitään vikaa ja käski ottaa rauhallisesti.

Päätin olla urheilematta kahteen viikkoon. Sehän on normaalisti pitkä tauko. Huomasin vasta myöhemmin, että minulle oli määrätty kahden päivän sairausloma.

Ei tullut mieleenkään, että rasitusta voisi olla liikaa.

Fyysiset oireeni pahenivat, kun kevät eteni. Kun lenkkeilin, tuntui, että tulen kipeäksi. Salikäynti vei kaikki voimat.

Sydämeni alkoi hakata tiheästi. Kymmenen minuutin lenkin jälkeen istuin viikon sohvalla ja kuulostelin, kuinka sydän hakkaa. Olin kuin vanha mummo.

Kerran sydämeni tuntui lyövän niin lujaa, että ajattelin, että saan sydänkohtauksen. Mietin, soitanko vanhemmilleni, jos vaikka kuolen yön aikana. En soittanut. Enkä kuollut.

Toukokuussa 2017 lensin voimistelujoukkueen kanssa maailmancupin osakilpailuun Italiaan. Matka oli todella stressaava.

Herätys oli aamuneljältä, sitten matkustus ja ­paikan päällä ilmoittautumiset, harjoitukset, kuljetukset ja kaikki muu. Ensimmäisenä iltana pääsimme hotellille myöhässä. Kun kävin nukkumaan yhdeltä yöllä, sydämeni jyskytti mielettömästi. En pystynyt makaamaan. Ahdisti. Tuntui kuin kehoni juoksisi sadan metrin kisaa.

Tiesin, että pitää nousta ylös ja yrittää hengittää rauhallisesti. Kohtaus säikäytti.

Taisin sairastaa jonkinlaisen burnoutin ­lukiossa. Saatoin tehdä läksyjä aamuyölle. Jo 15-vuotiaana minulta jäi pulssi korkealle, kun olin urheillut päivän.

Lukion jälkeen opettelin nukkumaan ja lopetin suorittamisen. Ajattelin, etten voisi enää uupua.

Nyt olin taas pisteessä, jossa en voinut hyvin. Tajusin, että minulla alkoi olla myös henkisiä ylirasittumisen merkkejä.

Kampaajani huomautti, että tukastani oli lähtenyt puolet.

En tuntenut oloani fyysisesti väsyneeksi. Halusin siivota jopa seitsemältä aamulla, vaikka olen normaalisti sotkuinen ja aamu-uninen ihminen. En ymmärtänyt, etten tuntenut väsymystä, koska kehoni kävi niin kovilla kierroksilla.

Kerroin oireistani kahdelle ystävälleni. Saman kokenut sanoi, että kehoni on ylikierroksilla. Palautuminen olisi hidasta.

Aloin ensimmäistä kertaa oikeasti levätä. Lopetin urheilun pariksi kuukaudeksi kokonaan.

Nukuin aina kuin mahdollista, myös töiden jälkeen. Vähensin netissä notkumista. Päätin, etten voi aina suostua ylimääräisiin treeneihin tai olla se, joka järjestää kaiken.

Tahdin hillitseminen oli vaikeaa, mutta se oli tehtävä.

Ajattelen, että kehoni meni ylikierroksille, koska en levännyt ajoissa. En ymmärtänyt, että arkeni oli kuluttavaa, vaikka se tuntui mielekkäältä.

Vuodessa oloni on rauhoittunut, mutta en vieläkään kestä menoja niin kuin ennen.

Syke uhkaa jäädä koholle, jos urheilen monena päivänä peräkkäin tai jos kalenteri on täynnä.

Kävin flunssan takia lääkärissä kaksi tai kolme kertaa. He eivät löytäneet minusta fyysistä vikaa, mutta heidän olisi ehkä pitänyt kysyä, mitä elämääni muuten kuuluu.

On ongelma, että terveydenhuollossa kehoa ja mieltä hoidetaan erikseen. Ihmisessä on kaikki nämä puolet, eikä niitä voi erottaa."

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 3/2019.