Karoliina: ”Suomalaisessa kulttuurissa on pärjäämisen pakko. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen on vaikeaa, ja terapiaan mennään viime tipassa.

Olemme käyneet terapiassa silloin, kun olemme olleet pahasti pinnan alla, sekä ennaltaehkäisevästi. Molemmissa tilanteissa se on ollut hedelmällistä.

Terapiassa olen herännyt kunnioittamaan Paavoa ja parisuhdettamme.

Olen tajunnut, että hän antaa tämän ajan, jotta voisimme hoivata, parantaa ja korjata suhdettamme.

Vaikka asiat eivät ole aina helppoja ja mukavia, on siistiä, että niitä saa ratkoa tuollaisen tyypin kanssa.

Yhdellä kerralla terapeutti pani meidät tekemään harjoitusta, jonka aikana itkimme molemmat. Huomasimme, että terapeuttikin liikuttui.

Harjoituksen jälkeen terapeutti sanoi, ettei huoneessa ole koskaan ollut niin paljon rakkautta kuin silloin. Olimme kriisin keskellä, ja se oli tosi vahvistavasti sanottu.

Ajattelin, että jos olemme pystyneet terapeutin sohvalla näyttämään rakkautta, sitä on aidosti olemassa.

Olen oppinut, että meillä molemmilla on kyky kasvaa ja muuttua. Todelliset minämme ovat päässeet esiin, ja sen myötä olemme rakastuneet toisiimme uudelleen. Se on mahtavaa.

Olen saanut terapiasta tyyneyden tunteen, ja se on laskeutunut parisuhteeseenkin. Vaikka Paavon käytöksessä ei muuttuisi mikään, jo se, että itselläni on tyyni ja vahva olo, rauhoittaa valtavasti.

Zen ei pysy koko ajan, mutta rauhan tunteeseen palaaminen on palkitsevaa. Jos olen voinut saavuttaa sen joskus, voin saavuttaa sen uudelleenkin.”

Paavo: ”Olemme olleet yhdessä kahdeksan vuotta ja käyneet pariterapiassa useampaan otteeseen. Syy on yleensä ollut se, että olemme jääneet jumiin omiin ajatusmalleihimme.

Pariterapiassa voi sanoa, mikä mietityttää tai ärsyttää ilman, että kukaan keskeyttää.

Vaikka olisi kuinka ajatteleva ja avara­katseinen, ammattilainen saa tajuamaan, että onhan tässä asiassa tämä ja tämäkin näkökulma. Itselle oma näkökulma on usein se ainoa totuus.

Kun terapeutti kysyy, oletteko miettineet asiaa näin, tajuaa, että emme todellakaan ole.

Jokainen käynti on lähentänyt meitä. Silloinkin, kun toinen on kokenut asiat eri tavalla.

Kun toinen sanoo kriisin keskellä jotain positiivista, puolustautumisen tarve laskee. Se voi olla tosi ravisuttavaa.

Minulle vaikeaa on ollut se, että asiat eivät muutu parin kerran jälkeen simsalabim. Olen halki poikki ja pinoon -ihminen.

Terapiaan täytyy mennä avoimin mielin ja antaa prosessin edetä sillä vauhdilla kuin se etenee.

Muutos ei tapahdu terapia­istunnon aikana vaan käyntien välissä, sillä itsellä on valtava vastuu siitä, lähteekö toimimaan toisin.

Terapia on opettanut, että silloinkin, kun olemme eri mieltä, teemme kuitenkin molemmat parhaamme.

Vaikka tuntuisi, että toinen on ihan urpo, hän yrittää.”