Anni, 38, luuli, että on vain herkkä murehtija – vuosien vaikeuksien jälkeen psykiatri hoksasi, mistä sairaudesta oli kyse

Aamuiset tiskit saavat lojua tiskialtaassa ja leivänmuruset ruokapöydällä. Vaikka kotona olisi kaaos aamuisen lähdön jäljiltä, nurmijärveläinen Anni Vanhanen istuu töiden jälkeen ensiksi olohuoneen sohvalle.

Siinä hän juttelee seitsemänvuotiaan lapsensa kanssa päivän kuulumiset.

”Tarkkailen, miten ihana lapsi onkaan, ja kuulostelen, miten koulussa on mennyt”, Anni sanoo.

Tavallinen arki on Annista parasta, mitä on. Siihen kuuluu sairaanhoitajan pesti työikäisten kuntoutusasiakkaiden parissa, puoliso ja lapsi, perheen viihtyisä koti ja mukava lauluharrastus.

Vuosikymmeniä Anni ei kuitenkaan pystynyt elämään tässä hetkessä. Hänen mielensä askarteli menneissä murheissa tai tulevaisuudessa siintävissä katastrofeissa. Anni sairasti tietämättään pakko-oireista häiriötä, OCD:ta.

Lopulta Anni sairastui vakavaan masennukseen, joutui pitkälle sairauslomalle ja sai oireisiinsa sähköhoitoa.

”Nykyisin voin vain olla. Aikaisemmin ajattelin, että voisin levätä vasta, kun kaikki olisi täydellistä. Siivosin ja touhusin arjessa kuin kotiimme olisi hetkellä millä hyvänsä saapumassa valokuvaaja.”

Anni Vanhanen, 38

Työ: Sairaanhoitaja

Asuu: Nurmijärvellä

Perhe: Puoliso ja 7-vuotias lapsi

Anni oli jo lapsena murehtivaista sorttia. Kunnolla huolet ryöpsähtivät valloilleen, kun hänestä tuli seitsemän vuotta sitten vanhempi. Vauvan syntymä toi valvottuja öitä, uusia tehtäviä – ja paljon muistilistoja.

Annilla oli pakottava tarve kirjoittaa ylös niin isot kuin pienetkin tehtävät: Hommaa vaatteita koossa 68. Täytä vauvakirja! Järjestele valokuvat. Hän piti pakonomaisesti huolta siitä, että vessan käsipyyhkeet olivat keskenään samanväriset. Hän pöyhi sohvatyynyt ja suoristeli mattojen hapsut.

Anni luki netistä, ettei vauvaa kannata nukuttaa syliin vaan opettaa nukahtamaan itsekseen. Sen jälkeen hän piti huolta säännöstä pakonomaisesti eikä sallinut itselleen poikkeuksia.

Annista tuntui siltä, että ilman täydellistä harmoniaa asiat ympärillä suistuisivat nopeasti kaaokseen.

Vuoden kuluttua Anni oli niin uupunut erilaisiin muistettaviin asioihin, että hän romahti. Hän sai paniikkikohtauksia ja alkoi pelätä menettävänsä lapsensa.

Äiti varasi Annille ajan psykiatrille, joka hoksasi, mistä oli kyse. Anni sai diagnoosin pakko-oireisesta häiriöstä.

Pakko-oireista häiriötä kutsutaan OCD:ksi sen englanninkielisen nimen, obsessive-compulsive disorder, mukaan. Sairauteen kuuluu pakkoajatuksia ja -toimintoja. Ne voivat olla hyvin erilaisia eri ihmisillä.

Tavallista on vaikkapa pelko sairastumisesta, taudin tartuttamisesta toiseen tai pyrkimys täydelliseen järjestyksenpitoon.

Annilla ei ollut pöpökammoa eikä hän pessyt pakonomaisesti käsiään. Hänen diagnoosinsa on pakkoajatuspainotteinen pakko-oireinen häiriö. Siinä ihminen kärsii ennen kaikkea pakonomaisista, kärsimystä tuottavista ajatuksista, ei niinkään näkyvistä pakko-oireista.

Diagnoosi oli Annille yllätys. Elämänsä varrella hän on tavannut useita lääkäreitä ahdistuksensa vuoksi.

”Olin käynyt aiemmin jopa kolmen vuoden psykoterapian. Ensimmäinen terapeuttinikaan ei tajunnut, että huoliajatusteni takana oli OCD. Itse ajattelin, että olen vain tällainen herkkä murehtija.”

Diagnoosin jälkeen Anni ymmärsi monia kokemuksiaan paremmin.

Lapsena Anni katsoi itseään vessan peilistä ja mietti, miten tulee selviytymään elämästä, jossa niin moni asia voi mennä pieleen. Kouluikäisenä Annia rauhoitti tavaroiden järjestely.

”Olin jatkuvasti huolestunut jostakin. Jos olin mielestäni tehnyt jotakin väärin, rukoilin ahdistuneena Jumalalta, että saisin anteeksi. Hirveintä oli ajatella, että olisin tehnyt jotakin pahaa vahingossa jollekulle toiselle.”

Nuorena aikuisena Anni jännitti etenkin sosiaalisia tilanteita. Anni halusi ”onnistua” kohtaamisissa muiden kanssa täydellisesti, olla aina paras versio itsestään ja sanoa tismalleen oikeat asiat.

OCD:hen kuuluu tyypillisesti katastrofiajattelu: jos vaikkapa hellan levyt jäävät päälle, sairastuneen ajatus on, että seuraavaksi talo syttyy tuleen ja kaikki kuolevat.

Anni pohtii, että hänen sosiaalisessa jännityksessään oli katastrofiajattelun aineksia.

”Tunsin, että muut ajattelevat minusta automaattisesti huonoa, jos en yritä jatkuvasti olla jotakin parempaa kuin olen. En voinut hyväksyä tosiasiaa, että joku tykkää minusta – ja joku ei.”

Kun Anni opiskeli sairaanhoitajaksi, työharjoittelut olivat hänelle raskaita virheiden pelon vuoksi.

Tyypillinen OCD:tä sairastavan pelko on toisten satuttaminen tietämättään. Joku saattaa pelätä, että ajaa autolla jonkun yli eikä huomaa koko asiaa. Uransa alussa Anni pelkäsi, että hän antaa vahingossa väärän määrän vahvaa kipulääkettä potilaalle, jolle käy sitten huonosti.

Huolenaiheet kasautuivat mieleen. Kun elämäntilanne vauvan synnyttyä muuttui aiempaa kuormittavammaksi, Annin vointi huononi.

”Oli viimeinen pisara, kun aloin murehtia, miten ihmeessä selviän töistäni.”

Anni palasi hetkeksi töihin vanhempainvapaalta, mutta hän sai paniikkikohtauksia eikä selviytynyt töistään. Ahdistuksesta tuli ympärivuorokautista.

”En nukkunut. Kierin vain tuskissani, mikä oli traumaattinen kokemus. Lopulta menin päivystykseen ja anoin pääsyä psykiatriselle osastolle, koska en pystynyt olemaan kotona.”

Kaikkiaan Anni oli sairaalassa viikon–parin mittaisia pätkiä kolmesti. Kotona ollessa Annilla oli liikaa tyhjää aikaa pyöritellä ahdistavia ajatuksia.

”Lapsi toi hyvää rutiinia: oli pakko nousta aamulla viemään hänet hoitoon ja iltapäivällä hakea hänet. Äitini tuli usein auttamaan meitä, mitä ilman emme olisi selvinneet.”

Anni ei ollut työkunnossa, mutta hänellä oli kiire kuntoutua ja päästä takaisin töihin.

”Olin määritellyt arvoani työn kautta. Kun nyt olen tavannut työssäni paljon kuntoutujia, ymmärrän, että toipumiselle on annettava aikansa. Sitä ei voi kiirehtiä, vaikka yhteiskunta ja oma mieli yrittäisivät saada palaamaan nopeasti takaisin hommiin.”

Ennen töihin paluuta Annin kova ahdistus ehti johtaa syvään masennukseen. Sitä hoidettiin sähköhoidolla. Sairaanhoitajan ammatista oli tilanteessa hyötyä.

”Olin nähnyt monenlaisia avuntarpeita ja erilaisia hoitomuotoja. En pitänyt sähköhoitoa sen kummempana hoitona kuin mitään muutakaan. Tiesin myös, että siinä nukutetaan eikä se oikeastaan tunnu miltään. Kamalaan masennukseeni en ainakaan halunnut jäädä.”

Sähköhoito auttoi Annin mielialaan. Suurimman muutoksen elämään teki silti ajattelutapojen muutos.

Anni murehtii monenlaista edelleen. Nykyisin hänellä on kuitenkin aiempaa joustavampi tyyli suhtautua mieleen putkahtaviin huoliin.

Ennen Anni ei voinut koskaan olla varma, toteutuisiko mielen syöttämä katastrofiajatus vai ei, ja juuri epävarmuus tuntui mahdottomalta kestää. Masentuneena Anni esimerkiksi pelkäsi itsepintaisesti menettävänsä sairauden vuoksi lapsensa. Hän juuttui järkeilemään huolta mielessään loputtomiin ja googlasi, voisiko murhe todella käydä toteen.

Diagnoosin saatuaan Anni aloitti uuden psykoterapian. Se antoi hänelle elämän mullistaneen oivalluksen: juuri mikään ei ole elämässä varmaa. Huoliajatuksiin auttaa siksi parhaiten epävarmuuden hyväksyminen ja sietäminen.

Uusi psykoterapeutti suositteli psykologi Olle Wadströmin kirjaa Quit Ruminating and Brooding.

”Jälkimmäinen terapeuttini ymmärsi hyvin OCD:ta.”

Kirja neuvoi erottamaan toisistaan konkreettiset ongelmat ja hypoteettiset huolet. Ongelmat voi edes yrittää ratkaista, mutta murehtiminen itsessään ei ratkaise mitään. Kirja kehotti vastaamaan kehämäisesti mielessä pyöriville huoliajatuksille näin: Voi olla, että käy hyvin, tai voi olla, että käy huonosti. Katsotaan sitten.

”Aivot saavat ajatuksen loputtomasta pyörittelystä viestin, että asia on tärkeä ja siitä kannattaa ahdistua.”

Anni kokeili vastustaa murheiden kehää ja alkoi myöntää elämän epävarmuuden ääneen. Olo alkoi pian helpottaa, mikä tuntui ihmeelliseltä. Kirjan ja terapian opit Anni ottaa käyttöönsä edelleen, mikäli mieleen alkaa puskea itsepintainen huoli. Nykyisin niin tosin käy huomattavasti aiempaa harvemmin.

”Olin luullut olevani ikuisesti ajatteluni vanki, mutta sainkin käyttööni uuden tavan toimia sen kanssa. Elämäni muuttui. Ahdistukseni väheni radikaalisti, ja nykyisin pystyn keskittymään nykyhetkeen.”

Anni pääsi palaamaan pitkältä sairauslomalta töihin.

”Olen hyväksynyt sen, että mieleni ehdottaa herkästi ensin pahinta vaihtoehtoa. Reagointini katastrofiajatuksiin on kuitenkin muuttunut täysin.”

Myös Annin suhtautuminen elämään on muuttunut.

”Vuosien sairausloman jälkeen on luksusta mennä aamulla töihin. Olen niin tyytyväinen arkeeni, etten edes kaipaa sen ihmeempiä. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Varmasti se tuo minulle monta hyvää asiaa.”