Anna Lehtelä, 38, lastentarhanopettaja:

"Pyrimme päiväkodissa siihen, että anteeksipyyntö lähtee lapsesta itsestään; hän oivaltaa virheensä. On tärkeää, että pyytäjä on pahoillaan ja se näkyy.

Yritän töissä pyytää anteeksi myös vahinkoja, koska lasten on vaikeampi ymmärtää niitä kuin tahallisia tekoja. Pahoittelen esimerkiksi, jos olen tulkinnut jonkin tilanteen väärin.

Anteeksi-sanan pakottaminen ei hyödytä ketään.

Oikeaa oppimista ei tapahdu, jos virheen tehnyt rääpäisee anteeksipyynnön kiukuspäissään eikä pysähdy miettimään tilannetta.

Kerran eräs lapsi oli tehnyt kotona vanhempiensa kanssa anteeksipyyntökirjeen kaverille. Lapsi todella mietti, miten saisi toisen mielen paremmaksi."

Laura Leverin, 44, seurakuntapastori:

"Hyvä anteeksipyyntö on totuudenmukainen. Siksi se ei tule pakottamalla. Ensin pitää itse oivaltaa, millaisen virheen on tehnyt tai miten on loukannut toista.

Kyse on vuorovaikutuksesta. Anna ensin tunnekuohun laskea, jotta tunteet tasoittuvat. Pyrin pahoittelun jälkeen myös kysymään, voinko korjata tilanteen jotenkin.

Joillekin teot ovat helpompi tapa pyytää anteeksi kuin sanat.

Usein auttaa, kun purkaa asiaa ensin ulkopuolisen kanssa. Se voi auttaa näkemään, miten kannattaa toimia seuraavalla kerralla."

Katleena Kortesuo, 44, viestintäasiantuntija:

"Anteeksipyyntö on kuin kättely: tarvitaan kaksi osapuolta. Toinen pyytää anteeksi, toinen antaa. Molemmat ojentavat kätensä.

Jos kyseessä on moka, rikos tai vahinko, on syytä pyytää anteeksi. Jos taas kyseessä on mielipide tai linjanveto, ei pidä pahoitella.

Kun näkee virheensä, on helppo pyytää anteeksi. Joskus taas on vaikea nähdä tai myöntää tehneensä virheitä.

Jos kyse on kahden välisestä asiasta, anteeksipyyntöä ei saa tehdä julkisesti. Se ei saa olla performanssi, koska silloin siitä katoaa tasa-arvoisuus."

Mihin sinä kaipaat neuvoa? Meilaa kysymyksesi osoitteeseen kt@a-lehdet.fi. Kirjoita aihekenttään Hyvät neuvot.