KESÄN 2017 viimeisinä viikkoina säveltäjä Toni Edelmannin muistisairaus alkoi yllättäen edetä nopeasti. Pahin viikko osui hetkeen, kun hänen vaimonsa, elokuvaohjaaja Kiti Luostarinen oli matkalla ja toinen poikansa Samuli Edelmann keikoilla. Tytär Veera Luostarinen asui ulkomailla, joten vastuu isästä oli Ilari Edelmannilla. Hän saapui Helsingistä vanhempiensa luokse Fiskarsiin viikoksi.

Ilari valvoi yöt seuraten, kuinka hänen isänsä heräsi sekavana ja viimein kaatui portaissa lyöden päänsä. Viikon päätteeksi heidän oli tarkoitus lähteä Punkaharjulle Tonin isän Casimir Edelmannin muistokonserttiin. Kun päivä koitti, Ilari tiesi, ettei ollut väsymykseltään ajokunnossa. Syyllisyyttä tuntien hän soitti tilaisuuden järjestäjälle ja sanoi, ettei jaksaisi ajaa kuutta tuntia.

Toni hermostui. Hän nappasi omasta isästään maalatun taulun kainaloonsa ja lähti lempikahvilaansa Fiskarsin pääkadulle.

Kun isä ja poika lähtivät viikon päätteeksi hakemaan Kitiä lentokentältä, Ilari oli niin väsynyt, että sai tuskin puhutuksi.

Kun vain pääsisi vetovuorostaan eroon, hän ajatteli. Hän tarvitsi lepoa.

Kotinsa oven edessä Ilari läimäytti auton oven kiinni sanomatta isälleen hei. Se oli viimeinen kerta, kun he näkivät toisensa.

MIKÄ ON ITALIA? Loppusyksystä 2014 Ilari ja Toni valitsivat viinejä, kun Toni ei yhtäkkiä muistanut Italiaa, maan nimeä.

Vähän myöhemmin Kiti soitti ja sanoi, että Toni on laitettava muistitestiin. Diagnoosi tuli uutenavuotena: vaskulaarinen eli verisuoniperäinen muistisairaus.

Perhe oli vakuuttunut, että muistisairaus johtui Tonin pari vuotta aiemmin sairastamasta borrelioosista. Pirun punkit.

Ennen borrelioosin diagnoosia Toni oli kärsinyt kummallisista oireista. Hän oli alkanut nähdä kesken konserttinsa nuottien sijasta väripalkkeja ja pisteitä. Hänellä oli ongelmia tasapainon kanssa, ja hän kärsi muistikatkoksista. Antibiootti puri oireisiin, mutta muisti heikkeni.

”Borrelioosi oli katalysaattori muistisairaudelle”, Ilari, 40, sanoo kahdeksan vuotta myöhemmin Fiskarsin-kotinsa salissa.

Toni suhtautui diagnoosiin rauhallisesti: nyt on tämmöinen tilanne.

Aluksi Ilarikin ajatteli niin. Isähän oli aina elänyt terveellisesti. Hän vähensi jo 1980-luvulla alkoholin käyttöä ja lopetti tupakoinnin, söi kasvisruokaa ja urheili.

 Tonin sairaus kosketti koko perhettä. He ryhtyivät kaivamaan tietoa ja selvittämään muistisairauksien tieteellistä taustaa niin hyvin kuin asian elämäntehtäväkseen ottaneet omaiset vain saattoivat. Ilari puhui paljon myös lääkäriystävänsä kanssa.

”Tartuin tietoon siitä, että joillakin muistisairaus saattaa pysähtyä pitkäksikin aikaa. Sen kanssa voisi elää kahdeksan, viisitoistakin vuotta, minulle sanottiin.”

Ilari ajatteli, että Toni kuuluisi varmasti heihin. Isä saisi elää ihanaa elämää.

Ilari halusi viettää enemmän aikaa Fiskarsissa, hän halusi olla lähempänä isäänsä. Hän soitti Tonille tämän omia sävellyksiä, Toni lauloi. Hän järjesti aivojumppaa, kuljetti lapsuudenmaisemiin, vei risteilylle Olavinlinnaan.

Teki, touhusi ja toimi.

”Minä ajattelin, että Toni olisi pelastettavissa, kunhan vain yrittäisimme tarpeeksi.”

FISKARSIN-TALON SALI on sadunomainen: täällä kasvit, kirpputoreilta ostetut vanhat huonekalut, taljat, valokuvat ja Tonin flyygeli ovat löytäneet oman paikkansa. Tätä taloa ei Ilarin vaimon, hypnoterapeutti ja laulaja Serafiina Edelmannin, 45, mukaan koskaan konmariteta.

Serafiina on osa Ilarin tarinaa ja istuu tässä nytkin. Hän ei ehtinyt tavata miehensä isää eikä edes tiennyt, kuka Toni Edelmann on, mutta tämän musiikki oli hänelle tuttua lapsuudesta.

Toni on talossa yhä kaikkialla. Flyygelillä on kirjoja ja kello, mutta Tonin ohjeistuksen mukaan sille ei saa laskea viinilasia tai kahvikuppia. Nuottitelineellä on nuottivihkollinen Tonin lauluja. Mies katsoo salia valokuvasta seinällä.

Säveltäjä ja pianisti Ilari Edelmann on viimein valmis puhumaan siitä, millaista on ollut nousta traumasta, joka hänen isänsä sairastumiseen liittyi. Hän on purkanut ajatuksiaan terapiassa, käsitellyt niitä musiikkinsa kautta ja puhunut niistä vaimolleen. Ja nyt hänestä tuntuu kuin alkaisi herätä melkein kuin uutena ihmisenä.

Siihen on mennyt monta vuotta.

”Keskityin hoitamaan isää, koska tunsin että se oli tehtäväni. Hän oli ollut minulle niin hyvä isä”, Ilari sanoo, puoliksi ulos ikkunasta katsoen.

Ilari muistelee kalastusreissuja, joille isä vei häntä lapsena ja nuorena. Tuntikausien keskustelut musiikista, välillä eri näkemyksin, olivat Ilarille tärkeitä.

”Ajattelin, että isä tarvitsi minua.”

Ilari elätteli toivoa loppuun asti.

Vuonna 2015 Toni kutsuttiin Ylen Ykkösvieras-ohjelmaan. Haastattelua katsoessaan Ilari todisti muutosta.

”Hän oli hidastunut, puhe oli haparoivaa.”

Isä piti vielä konsertteja ja tapasi ihmisiä. Ilari ei ollut koskaan tavannut sosiaalisempaa ihmistä kuin isänsä.

Jos Fiskarsiin tuli tuttuja kuorolaisia, he olivat hetken päästä Tonin ja Kitin kotona.

Jos Ilari ajoi isänsä kanssa tämän kotiseuduille Punkaharjulle ja pysähtyi tankkaamaan, he tuskin ehtivät huoltoaseman ovesta sisään, kun joku jo huusi ”Toni perkele, tulepas kahville”. Matkanteko oli hidasta ja hauskaa. Toni tunsi kaikki.

VAIKEINTA OLI nähdä, että Toni tajusi itse oman sairautensa ja kykenemättömyytensä. Kerran hän yritti solmia kengännauhojaan mutta kykeni vain tuijottamaan niitä.

”Minä olen tällainen vauva”, hän sanoi ja huokaisi, eikä näky ole jättänyt Ilaria vieläkään.

Ilari ei ole unohtanut sitäkään, kun isä istui flyygelin ääressä yrittäen säveltää, mutta kääntyi ja sanoi: ”En enää pysty tähän. Se oli tässä.”

Ilari tunsi puristuksen rinnassaan.

”Se on yksi hankalimmista muistoistani.”

Ilari sanoi isälleen, ettei tämän tarvitse tehdä enää töitä. Hän ehdotti, että he kuuntelisivat tämän säveltämää musiikkia.

Toni ei voinut uskoa, että oli tehnyt niin hienoja kappaleita. ”Olenko minä tehnyt tämänkin?” hän kysyi. ”Koko levyn”, Ilari vastasi.

Ilari oli oivaltanut, kuinka kestää ahdistavia tunteita. Hänen piti pysyä tavoitteessaan. Jos hän toimisi eikä pysähtyisi, hän jaksaisi. Hän sai tekemisestä voimaa. Hän tarkkaili isäänsä. Menikö kenties vähän paremmin? Toivonkipinä heräili.

Seuraavana päivänä siitä, kun Ilari oli läimäyttänyt auton oven kiinni vuonna 2017, Toni Edelmann, 71, sai massiivisen aivoverenvuodon.

Valtava määrä ystäviä kokoontui sairaalavuoteen ääreen laulamaan ja lukemaan runoja. Samuli luki Herman Hesseä, jota Toni rakasti, ja Ilari lauloi Schubertin liedejä. Paikalla kävi Suomen ykköstaiteilijoita, mutta Ilari oli niin väsynyt ja suruissaan, ettei muista, ketä kaikkia sairashuoneessa kävi. Ihmisten rakkaus Tonia kohtaan tuli kuitenkin selväksi.

Yhdentenätoista päivänä Toni kuoli. Ilari tunsi epäonnistuneensa tehtävässään.

MENEPÄ NYT johonkin Tinderiin, sanoi ystävä. On aika siirtyä eteenpäin elämässä.

Tonin kuolemasta oli melkein kaksi vuotta. Ilari oli antanut partansa kasvaa, se hipoi solisluita. Häntä ei kiinnostanut poistua Fiskarsista. Tuntui helpommalta ja tarpeelliselta olla vain itsekseen.

”Minua kiinnostivat vain metsä, musiikki ja lukeminen. Olin kai aika masentunut silloin.”

Hän ei halunnut olla näkyvillä, puhumattakaan julkisuudesta. Se oli perheen muiden jäsenten paikka.

Isänsä kuoleman jälkeisenä vuotena Ilari pakkasi usein reppunsa, lähti metsiin laavulle ja nukkui siellä. Hän pyöritteli ajatuksia siitä, että isä oli kuollut ennen aikojaan. Olivatko he antaneet hänelle liikaa sokeria?

Kuoleman jälkeiset kuukaudet olivat olleet hulabaloota. Hautajaiset, muistotilaisuus, muistokonsertit. Kesällä 2018 Jyväskylässä pidetyssä muistokonsertissa yleisö itki. Kaikki paitsi Ilari.

”Olin kuin jonkinlaisessa koomassa. Mikään ei tuntunut miltään.”

Kun vastuu oli äkillisesti pudonnut ja tekeminen loppunut, elämään oli tullut tyhjiö, masennukselle altistava tila.

Kaikki halusivat puhua Tonista. Välillä joku tuli kehumaan, kuinka upea ihminen ja taiteilija tämä oli ollut, ja hetken päästä selvisi, ettei ihminen ollut koskaan tavannutkaan Tonia.

Puhe Tonista ei loppunut. Ilari alkoi masentua, vaikka hän edelleen miettii, oliko masentunut vai ei.

”Kyllä sinä olit”, Serafiina sanoo.

JUURI SERAFIINAN kanssa Ilarille tuli maaliskuussa 2019 Tinderissa osuma. Kumpikin oli jättänyt kertomatta olevansa muusikko, koska kumpikaan ei halunnut suhteeseen toisen muusikon kanssa. Työasioita olisi kotona aivan liikaa.

Ensimmäinen puhelu kesti kuusi tuntia. Siinä Serafiina ilmoitti suoraan haluavansa lapsia. ”Jos se on sinulle ongelma, en ole sinua varten.”

Ensitreffeillä Serafiina tapasi pitkäpartaisen miehen, jonka yllä oli suru isän kuolemasta. Kun he olivat toipuneet siitä, että ovat molemmat muusikoita, he nauttivat punaviiniä ja soittivat myöhään yöhön.

Yhteys syntyi nopeasti. Heinäkuussa vietettiin häät, vuotta myöhemmin syntyi Edith.

Tyttären syntymä oli suuri askel. Ilari ei ollut aiemmin halunnut lapsia, mutta isästä huolehtiminen oli avannut uudenlaisen tavan ajatella tulevaisuudesta ja tarpeen saada oma perhe. Se oli opettanut kantamaan vastuuta ja sen, että vastuun pystyi tarvittaessa kantamaan.

Öisin Serafiina heräsi Ilarin huutoon. Painajaisissa oli joka yö sama kaava: isä oli hukkumassa avantoon, putoamassa vuorelta, ote Ilarin kädestä irtoamassa.

Ilarin alakuloisuutta oli vaikea huomata, koska hän näyttäytyi vahvana. Mutta Serafiina näki vahvuuden läpi. Ilari oli omistautunut isälleen niin täysin, että oli unohtanut itsensä. Työkuviotkin olivat saaneet odottaa.

Serafiina päätti antaa Ilarille positiivista ja lempeää hypnoosia, jotta tämä tuntisi olonsa kevyemmäksi ja saisi uutta elämänpaloa. Parta leikattiin, Ilari osti uusia vaatteita ja huomasi olevansa positiivisempi ja energisempi. Hän alkoi palata omaksi itsekseen.

OMIEN TARPEIDEN unohtaminen ei ollut ollut Ilarille tietoinen päätös.

”Olin niin kiitollinen isälle kaikesta, että halusin olla hänen kanssaan, kun hän tarvitsi apua. Ensimmäistä kertaa elämässäni huolehdin toisesta ihmisestä ja koin sen merkityksellisenä. En voinut uskoa, että minusta löytyi sellaista voimaa.”

Hän uskoi, että väsymys tai negatiiviset tunteet eivät koskettaisi häntä. Tunteet syrjään. Taistelumentaliteetti päälle. Mutta strategia ei suojannutkaan häntä.

”Olin hyvä kätkemään tunteitani, aivan kuten isäkin. Hän oli show-mies, joka ei kuitenkaan aina osannut puhua vaikeista asioista.”

Tonin kuolemasta on viisi vuotta. Perheen kesken sanotaan, että Tonilla on sormensa pelissä. Hän tuntuu olevan läsnä konserteissa, ja nyt hän on Ilarin ajatuksissa niin, että jotain positiivista uutta on avautumassa.

Ilari on alkanut soittaa ja säveltää laulumusiikkia, mikä oli hänelle, klassisen musiikin ammattilaiselle, aiemmin vieras ajatus.

”Tonin kuoleman jälkeen Ilarissa avautui uudenlaisia väyliä säveltäjänä, ihan kuin Toni jostakin kaukaa kannustaisi kokeilemaan ja leikittelemään eri tavoin kuin ennen”, Serafiina sanoo.

ILARIN PAIKKA pianistina pianistina osui vuosi sitten Joutsenossa pidetyssä konsertissa pylvään taakse. Serafiina harmistui mutta Ilari oli tyytyväinen: juuri siellä hän halusi olla. Hän vihasi parrasvaloja.

Mutta nyt uutta laulumusiikkia säveltäneenä Ilari on ryhtynyt laulamaan, ja se tuntuu luontevalta. Kun hän laulaa lauluaan Siunattu maa, Serafiina huutaa yläkerrasta, että enemmän ääntä.

”Sinussa on kaikki mitä tarvitaan!”

Ilari tekee tilaustyötä Hotelli Punkaharjulle. Sävellys saa ensi-iltansa maaliskuussa. Se on tärkeä hetki paitsi Savonlinnan ja Punkaharjun alueelle myös Edelmannin suvulle. Ilari edustaa suvun kolmatta polvea, joka säveltää musiikkia seudulle.

”Tuntuu upealta olla osa tätä kulttuurihistoriallista jatkumoa.”

Tonin sairaus aiheutti sen, että uudet tilanteet eivät enää hetkauta. Ilari uskoo alkavansa toipua perfektionismista.

”Olen ollut kriittinen itseäni kohtaan. Olen rajannut tiukasti sen, mitä saan ja voin tehdä. Kun sain stipendin laulusarjan tekemiseen, tuli lähes itku.”

Kun Ilari ja Samuli esittivät kolmisen vuotta sitten isänsä lauluja ja Ilarin sävellyksiä, Ilari lauloi julkisesti ensimmäisen kerran. Samuli piti mikrofonia hänen suunsa edessä, kun Ilari säesti flyygelillä itseään.

Palaute oli hyvää.

”Esiintymisestä voi kyllä tulla suurta iloa”, Ilari sanoo.

Serafiinalle kommentti ei riitä. Hän nojautuu kohti ja kannustaa: ”Anna tulla nyt. Olet onnessasi tästä uudesta suunnasta.”

Ilari myhäilee.

”No, olen tosi tyytyväinen. Iloinen ja vähän ylpeäkin itsestäni. Jotkin fasadit, joita olen luonut itselleni, ovat murentuneet.

Juttu on julkaistu Eevassa 12/2022