Kiti Luostarinen ja Toni Edelmann pitivät usein hauskaa keskenään. Aviopari tapasi paljon ystäviä, kävi kulttuuritapahtumissa ja nautti hyvästä ruuasta. Vielä viimeisenä yhteisenä viikonloppuna he kävivät ravintolassa syömässä. Toni lauloi duettoa ystävän kanssa. Naurettiin ja nautittiin.
Sunnuntaina iltapalan jälkeen Toni halasi ja suuteli vaimoaan.
”Hän kiitti yhteisistä ihanista vuosista ja pyysi anteeksi sitä, kun oli omasta mielestään nykyään niin tyhmä, ettei osannut enää mitään. Minä sanoin, ettei hänellä ollut mitään anteeksi pyydettävää, koska hän teki aina parhaansa. Oli vain rakkautta.”
Toni Edelmann oli sairastanut jo muutamia vuosia, ja hänelle oli alkanut ilmaantua muistisairauden oireita.
Tuona sunnuntai-iltana syksyllä 2017 Toni sai massiivisen aivoverenvuodon. Kiti oli vieressä, kun mies valahti lattialle. Vaimo soitti ambulanssin. Sitten hän silitteli ja rauhoitteli puolisoaan.
”Toni oli edellisenä päivänä muistuttanut ystäväänsä, että ihmisille on aina sanottava, kuinka paljon heitä rakastaa. Toni varmasti aavisti. Hän ei pelännyt kuolemaa vaan ajatteli, että se on vain uusi vaihe.”
Viimeiset päivät
Toni Edelmann eli sairaalassa vielä yksitoista vuorokautta. Kiti kokee, että viimeiset päivät olivat Tonin lahja läheisilleen. Kaikilla oli aikaa käydä jättämässä hyvästit, vaikka Toni ei enää tullut tajuihinsa. Sairaalaan kokoontui ystäviä, sukulaisia ja työtovereita. He kuuntelivat ja lauloivat Tonin lauluja, lukivat runoja, halailivat toisiaan. Itkivät ja nauroivat.
Tonin lapset Samuli, Ilari ja Veera olivat Kitin kanssa Tonin vierellä koko ajan. Ilari lauloi samoja Franz Schubertin lauluja, joita oli isänsä kanssa laulanut. Samuli lauloi Tonin sävellyksiä ja luki Hermann Hessen, yhden isänsä lempikirjailijoista, tekstejä.
”Ajattelen, että lapsille oli suuri kokemus, kun he saivat hyvästellä isänsä, pitää huolta hänestä ja rakastaa. Harvalle annetaan sellaista mahdollisuutta. Tonin kuolema lähensi meitä kaikkia.”
Viimeisenä yönä tytär Veera jäi Kitin kanssa sairaalaan. Kiti istui Tonin sängyn laidalla. Aamuyöstä alkoivat hengityskatkokset. Kiti herätti Veeran.
”Me istuimme molemmin puolin sänkyä ja silittelimme Tonia. Kiitimme kaikesta ja toivotimme hänelle hyvää matkaa. Se oli maailman kaunein lähtö. Hän lakkasi vain rauhallisesti hengittämästä.”
Väsymys painoi
Tonin sairaudesta ei oikein vieläkään tiedetä, mitä kaikkea siihen kuului. Alussa omituiset oireet hämmensivät avioparia. Kesken konsertin Toni alkoi nähdä nuottien sijasta väripalkkeja ja häneltä meni tasapaino. Välillä miestä painoi sellainen väsymys, että hän nukkui useat päiväunet.
Ilmaantui hahmotusongelmia, joiden seurauksena Toni saattoi kävellä ovenpieliä päin. Iski totaalisia muistikatkoksia. Oireet tulivat ja menivät.
”Kun Tonilla oli väsymysjakso, oli todella surullista katsoa, kun hän meni flyygelin ääreen, aukaisi kannen ja vain istui siinä. Hän ei jaksanut soittaa, vaikka yleensä hän soitti joka päivä.”
Viimein tutkimuksissa Tonilta löytyi Borrelia-bakteeri. Antibiooteilla muut oireet hävisivät, mutta muisti alkoi heiketä.
Toni suhtautui kuitenkin itse sairauteen positiivisesti. Hänen mielestään se vaikutti niin, ettei enää tarvinnut stressata mistään.
”Toni puhui usein siitä, kuinka ihanaa oli, että elämän voi ottaa paljon aiempaa rennommin ja nauttia vaan.”
Yhteinen elämä
Kiti lopetti oman työnsä, dokumenttielokuvien tekemisen, kolmisen vuotta sitten. Hän halusi olla Tonin kanssa.
Kiti jatkoi kuitenkin myös itsenäistä elämää, hän kävi Helsingissä ja ulkomaanmatkoilla ystäviensä kanssa. Toni pärjäsi pitkään yksin. Vasta viimeisen vuoden aikana yleensä joku lapsista tuli viettämään aikaa isänsä kanssa, jos Kiti oli poissa.
Sairaudesta huolimatta – tai juuri sen vuoksi – Kiti ja Toni päättivät, että elämästä pitää nauttia viimeiseen saakka. Joka aamu he miettivät, mitä kivaa voisivat tehdä.
”Helposti tulee ajatelleeksi, että sairausaika on raskasta ja kärsimystä, mutta ei se ollut niin. Toni oli iloinen koko ajan. Sanoinkin hänelle usein, että hän oli todella urhea.”
Välillä Toni tosin suri sitä, että ei osannut enää säveltää. Silloin Kiti muistutti, että hän oli säveltänyt elämänsä aikana jo tuhansia lauluja, ja ehdotti, että he kuuntelisivat niitä.
Kiti sanoo olevansa käytännöllinen ihminen. Asiat hoidetaan yksi kerrallaan, eikä mennyttä haikailla tai tulevaa murehdita. Elämä tuo eteen ratkaisuja sitä mukaa, kun ongelmia ilmenee. Kauhukuvia on turha maalailla etukäteen.
”Ajattelin tilannetta, jossa olisin itse sairas. Haluaisinko minä, että minua hoitaa ihminen, joka on masentunut ja suree koko ajan puolestani? Vai haluaisinko, että minua hoitaa ihminen, joka iloitsee elämästä ja keksii kaikkea kivaa? Minä valitsisin jälkimmäisen.”
Pienet ympyrät
Pariskunta muutti kolme vuotta sitten Fiskarsiin. Sitä ennen he olivat asuneet Luhangassa, pienessä kylässä Keski-Suomessa.
Tonin kognitiivinen hahmotuskyky ja muisti heikentyivät, ja hän menetti ajokorttinsa. Liikkumisesta olisi tullut liian rajoitettua, jos mies olisi joutunut jäämään Kitin kuskailun varaan. Silloin pariskunta päätti muuttaa Etelä-Suomeen, lähemmäs pääkaupunkiseutua ja lapsiaan.
Heistä tuntui myös siltä, että Luhangan kylä alkoi kutistua. Muutamat ystävät muuttivat pois, ja kylän pikkukoulu lakkautettiin.
”Lähtö Luhangasta oli luontevaa, ei ollenkaan surullista. Me olimme innostuneita, että nyt elämään tulee jotain uutta.”
Fiskarsista löytyi kaunis vuokra-asunto kylää halkovan joen varrelta. Idyllisessä yhteisössä asuu paljon käsityöläisiä ja taiteilijoita. On kahviloita ja ravintoloita, on paljon pieniä putiikkeja ja kylätapahtumia. Kaikki kyläläiset tuntevat toisensa ja naapureista pidetään huolta. Kiti ja Toni solahtivat heti joukkoon.
”Tämä oli aivan ihana paikka Tonille elää viimeiset vuodet. Täällä on tapahtumia, ja täällä on turvallista. Toni kävi kahviloissa ja ravintoloissa lähes päivittäin ja hän jutteli kaikkien kanssa. Hän todella nautti täällä olostaan.”
Tonin valinta
Kuukausi ennen Tonin kuolemaa pari ehti muuttaa vuokra-asunnosta omaan asuntoon. Se oli Tonin valinta. Vuonna 1890 rakennetun hirsitalon olohuoneessa komeilee suuri takka, johon hän ihastui. Mies istui sen ääressä joka ilta, nautti elävän tulen katselemisesta.
”Minä sanon vieläkin usein, että kiitos Toni, kun valitsit tämän ihanan kodin. Hän ymmärsi asunnon arvon paremmin kuin minä.”
Kiti kertoo, että yhteisten vuosien aikana he olivat Tonin kanssa olleet toistensa opettajia. He olivat opetelleet rakastamaan ilman ehtoja. Molemmat hyväksyivät toisensa juuri sellaisina kuin olivat.
”Me opimme kunnioittamaan toistemme omaa sisintä. Ehkä parisuhteemme säilyi niin onnellisena juuri siksi, että emme leikanneet toistemme siipiä. Kun minä muutun ja toinen muuttuu, toiseen rakastuu aina uudelleen.”
Tonin sairaus ei edennyt niin pitkälle, että hän ei olisi tunnistanut läheisiään, vaikka etäisemmät ihmiset unohtuivatkin. Kiti on onnellinen siitä, että puoliso sai elää arvokkaasti loppuun saakka.
Sairausajassa oli myös se siunaus, että Tonilla ei ollut kipuja. Hän pystyi nauttimaan elämän kauneudesta.
”Kun Tonin sairaus eteni, hänestä tuli minun guruni. Sanoinkin hänelle usein, että nyt sinä olet minun opettajani. Hän opetti minulle kärsivällisyyttä, rakkauden monimuotoisuutta ja sitä, että eletään hetkessä.”
Kiti koki, että Toni osasi rakastaa loppuun saakka varauksetta. Kummankaan tunteet eivät muuttuneet.
”Vaikka Toni oli lopulta kovinkin sairas, hän oli silti se sama rakkauteni kuin aina ennenkin. Ei rakkaus voi kuolla.”
Kuoleman kasvot
Kuolemaa Kiti on ehtinyt pohtia paljon. Oman äidin poismeno johdatti hänet aikanaan tekemään dokumenttielokuvan Kuoleman kasvot. Se valmistui vuonna 2003.
Kiti oli ollut äitinsä vuoteen vierellä viimeiseen saakka. Kuoleman hetki oli hänelle merkittävä kokemus.
”Näin sen, että kuolleesta ihmisestä on henki todella poistunut. On mystistä, kuinka erilainen ihminen on sen sekunnin jälkeen, kun viimeinen henkäys on tapahtunut.”
Kiti halusi mennä katsomaan äidin ruumista vielä uudelleen kylmähuoneeseen. Jotkut ihmiset kauhistelivat sitä. Silloin Kitiä alkoi kiinnostaa, miksi kuolemaa ei haluta kohdata.
Hän alkoi lukea kuolemaa käsittelevää kirjallisuutta, mutta samanaikaisesti hän vältteli tekemästä dokumenttielokuvaa aiheesta. Hän siirsi sitä eteenpäin ja teki välissä muita töitä.
”Päässäni oli ihmeellinen tabu. Mietin, että jos nyt tartun kuolemateemaan, kutsunko kuolemaa luokseni. Se oli maaginen ja lapsekas ajatus.”
Uteliaisuus ajoi eteenpäin
Uteliaisuus ajoi kuitenkin eteenpäin. Kiti pestautui lähes vuodeksi vapaaehtoiseksi Terhokotiin, joka on saattohoitokoti. Hän halusi selvittää itselleen perinpohjaisesti suhteensa kuolemaan ennen kuin ryhtyisi dokumenttielokuvan tekoon.
Terhokodin potilaat kärsivät pitkälle edenneistä sairauksista, ja he ovat elämänsä loppuvaiheessa. Vapaaehtoistyössä kuolema tuli tutuksi. Kokemus opetti Kitille paljon.
”Monet potilaat sanoivat läheisilleen, että ei heitä tarvitse vielä surra. Että älkää tulko tänne itkemään, minä olen yhä elossa.”
Kiti muistelee, että Terhokodissa luonnollisesti itkettiin ja lohdutettiin, mutta myös naurettiin paljon. Kokemus osoitti, että ihminen on elossa viimeiseen hengenvetoon saakka.
Usein potilaat haaveilivat aivan pienistä arkisista hetkistä: vielä yhdestä ateriasta perheen kanssa, metsäkävelystä, uimisesta. Asioista, jotka ovat ympärillämme joka päivä.
”Terhokoti lopetti minun ’sitten kun’ -elämäni. Elämä on tässä ja nyt. Se, mitä minä voin tehdä, on nähdä kaikki kauneus ja ilo maailmassa ja ottaa vastaan, mitä tulee.”
Kuolema voimisti omaa elossa olemisen kokemusta. Kun Kiti lähti Terhokodin yövuorosta ja astui ulos varhaiseen aamuun, hän aisti elämän ihmeellisen voimakkaana. Hän huomasi, kuinka kaunis on aamun valo, kuinka kaunis on vastapäinen talo. Niinä hetkinä hän tunsi todella olevansa elossa.
”Ajattelen, että kuolema on kirkastaja. Se näyttää meille, kuinka hauras elämä on ja kuinka se voi katketa milloin vain. Jokainen päivä, jonka olemme olemassa, on lahja.”
Kuolemassa ei ole mitään pelottavaa
Kokemus Terhokodissa opetti myös sen, ettei kuolemassa ole mitään pelättävää. Kuollut oli Kitin silmissä usein hyvin rauhallisen ja onnellisen näköinen.
Hän ajattelee, että elämä jatkuu jossain muodossa. Energiamme vain muuntuu ja jatkaa elämäänsä. Kitin käsitys universumista on rakastava, myös kuoleman jälkeen. Ja toisaalta, jos kaikki vain yksinkertaisesti loppuu, ei sekään ole paha. Asiat loppuvat.
”Ihmettelen aina, kuinka jotkut ihmiset voivat olla niin varmoja asioista. Minä olen varma vain siitä, etten tiedä mistään mitään varmaa. Uskon ja en usko kuoleman jälkeiseen elämään.”
Silloin, kun Kiti ja Toni alkoivat seurustella, Toni lupasi tehdä kaikkensa, jotta Kiti olisi onnellinen. Kiti vastasi siihen, ettei miehen tarvinnut tehdä mitään, hän oli jo onnellinen.
”Ajattelen aivan samoin nyt, kun Toni on kuollut. Onni on minussa aina joka tapauksessa. Olen liikuttunut ja kiitollinen, mutta en sääli itseäni.”
On turha haikailla tekemättömiä asioita
Kiti ei näe mitään järkeä siinä, että alkaisi kiduttaa itseään ajattelemalla sitä, mitä ei ehditty yhdessä kokea. Hänestä kiitollisuus on järkevämpi elämänasenne. On antoisampaa iloita siitä, mitä on ollut ja mitä on nyt. Elämä ei ole myöskään määrällinen asia. On turha haikailla, että olisipa saatu muutama vuosi lisää.
”On harvinaista ja ihmeellistä, että toiseen ihmiseen säilyi ihana ja hauska rakkaussuhde 36 vuotta. Siitä on syytä olla kiitollinen.”
Tonin kuolema on vain vahvistanut kiitollisuuden tunnetta, mutta arki on muuttunut. Vaikka Kiti ja Toni molemmat viihtyivät myös yksin, Kitin elämä on nyt erilaista. On outoa, kun toinen ei ole vierellä.
”Tonin kuoleman jälkeen loppui toisen ihmisen fyysinen läheisyys, keskinäinen hellyys, lämpö, aistillisuus ja seksuaalisuus. Olen herännyt monta kertaa aamulla ja ojentanut käteni sängyn toiselle puolelle silittääkseni Tonia. Mutta olenkin yksin.”
Muutoksista huolimatta Kiti Luostarinen, 67, ottaa todellisuuden vastaan sellaisena kuin se on. Hän sanoo, ettei mänty muutu koivuksi, vaikka hän kuinka masentuisi ja raivoaisi. Eikä hän halua, että muut surevat hänen puolestaan.
Kiti itkee välillä, nauraa välillä ja elää elämäänsä uteliaana eteenpäin. Edesmennyt puoliso on yhä vahvasti läsnä joka päivä. Erityisesti musiikki tuo Tonin lähelle, aivan kuin hän olisi vieressä. Silloin kyyneleet valuvat vuolaina.
”Minä koen, että Toni käy välillä lähelläni. Hänen muistokonsertissaan tunsin yhtäkkiä, että hänen kätensä oli olkapäälläni ja hän kuunteli konserttia. Kokemus oli yllättävä. Toni elää minun mielessäni omana tarinana edelleen.” ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 2/2019. Nettiversiota on muokattu.
