Kun kerroin kokemastani ahdistelusta, sain ohjeen tehdä lääppijän ”kulkusista karvanopat” – milloin tajuamme, että väkivalta ei lopu väkivallalla?

Vuosi sitten kirjoitin kolumnin siitä, kuinka mies ahdisteli minua junan käytävällä. Kerroin, että tilanne päättyi niin hyvin kuin tuollainen tilanne voi päättyä: muut ihmiset puuttuivat ja auttoivat minua.

Sain kolumnista paljon palautetta. Minua kiitettiin siitä, että kerroin kokemuksestani. Moni jakoi omia kokemuksiaan vastaavista tilanteista.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä. Joidenkin mielestä minun olisi pitänyt käyttäytyä toisin:

”Mikä estää kääntymästä ja vetämästä ympäri korvia?”

”Ihmettelen suuresti, miksi naiset eivät vedä turpaan tuommoisia häiriköitä.”

”Olin vastaavassa tilanteessa. Kaverini löi täysillä kyynärpäällä palleaan, ja jätkä lensi selälleen. Eipä häirinnyt enää.”

”Olisin itse tirvaissut turpiin.”

”Äijä kuin äijä rauhoittuu, kun sen kulkusista tekee karvanopat. Nappaat haaroista tukevan otteen ja puristat niin kovaa kuin räpylästä lähtee.”

Vastaavasti kommentoidaan myös uutisia, joissa kerrotaan vakavammista väkivallan teoista, kuten raiskauksista.

Kunnioitan toisten kokemuksia. Jokaisella on oikeus puolustaa itseään.

Häirintää ja väkivaltaa kokeneiden syyllistämistä en kuitenkaan hyväksy. Sitä jälkiviisastelu ja vastareaktioon usuttaminen nimittäin on: uhrin syyllistämistä.

”Olisit lyönyt” -kommentit asettavat vastuun tilanteesta uhrin harteille.

Ne sisältävät ajatuksen, että uhrin pitäisi opettaa häiritsijää käyttäytymään oikein. Samalla niiden viesti on, että uhri on toiminut väärin, kun ei ole antanut toiselle opetusta.

Todellisuudessa uhrin pitää voida odottaa tukea eikä hänellä ole velvollisuutta ottaa vastuuta väkivallan tai häirinnän ennaltaehkäisystä ja hallinnasta. Minä en ole eikä kukaan muukaan ole velvollinen siihen. Väkivallasta vastuussa on aina tekijä.

”Olisit lyönyt” -neuvot ovat haitallisia myös siksi, että väkivaltaan vastaaminen ei automaattisesti pysäytä tilannetta. Päinvastoin se voi pahentaa sitä.

Jos ahdistelija päättää iskeä takaisin, tilanne voi kääntyä päälaelleen ja uhri jääda alakynteen. Ja häirinnän uhrikin voi joutua vastuuseen väkivaltaisesta teostaan.

Lisäksi vastaisku voi antaa häiritsijälle sen, mitä hän haluaa – kaoottisen tilanteen, jossa pääsee provosoimaan ja hallitsemaan.

Väkivaltaan vastaaminen ei ole vain riskialtista. Se siirtää meidät samalle tasolle itse väkivallan tekijän kanssa. Se antaa väkivallalle oikeutuksen, jota se ei ansaitse.

Väkivalta ei lopu sillä, että naisia käsketään lyömään lyöjiään.

Eikä se lopu silläkään, että väkivaltaa tai häirintää kohdanneen pitää selitellä, miksi ei itse ollut väkivaltainen.

Väkivalta loppuu, kun väkivaltaiset häiriköt lopettavat väkivaltaisen häiriköinnin.

Kommentoijille minulla on vielä yksi vinkki.

Kysy itseltäsi: miksi heittelet lyömisohjeita, kun pitäisi miettiä, miten väkivalta loppuu alkuunsa?

Milla Kukkonen on A-lehtien naisten median ilmiöittäjä.