Muutama vuosi sitten jouduin liikkumaan junalla lähes päivittäin ja tajusin, miksi pendelöiminen on perseestä. Syitä on kaksi. Ensinnäkin pitää istua pitkän työpäivän jälkeen kaksi tuntia ennen kuin pääsee kotiin. Toiseksi junassa joutuu hämmentävän usein kohtaamaan seksuaalista häirintää.

eeva.fin ja UN Women Suomen yhdessä teettämän tuoreen tutkimuksen mukaan 23 prosenttia suomalaisista naisista on kokenut seksuaalista häirintää julkisessa liikennevälineessä. Joka neljäs nainen siis, ja minä olen yksi heistä.

Olen kokenut liikennevälineessä häirintää puolenkymmentä kertaa. Yksi niistä jäi erityisen hyvin mieleeni. Matkustin perjantai-iltana Helsingistä Tampereelle, töistä kotiin. Nälkä kurni. Lähdin ravintolavaunuun ostamaan naposteltavaa.

Kassajono ulottui ravintolavaunusta seuraavaan vaunuun johtavan käytävän puolelle. Jäin sinne odottamaan vuoroani, ja jono kasvoi.

Taakseni seisahtui mies, vähän epämiellyttävän lähelle. Ehkä hän nojasi minuun ihan vain vahingossa, ajattelin. Hän on varmaan hiukan humalassa, ajattelin. Eipä siinä mitään, oli perjantai, kello oli yhdeksän.

Astuin askeleen eteenpäin, jotta jonottaminen olisi meille mukavampaa. Mies astui askeleen perässäni.

Sen jälkeen hän painoi alapäänsä takapuoltani vasten. Aloin epäillä, että se ei ollut vahinko.

Astuin toisen askelen eteenpäin. Mies teki samoin.

Pala nousi kurkkuuni.

Pyysin miestä siirtymään kauemmas, koska en enää mahtunut seisomaan hänen ja jonossa edelläni olevan välissä mukavasti.

Mies raivostui. Hän alkoi huoritella minua.

Menin lukkoon. En saanut sanaa suustani. Miehen reaktio oli niin kohtuuton, että minun oli pakko uskoa, ettei hän ollut toiminut vahingossa. Yritin päästä kauemmas miehestä, mutta junan käytävä oli ahdas.

Pelotti. Ihmiset ympärillä tuntuivat olevan lähinnä kiusaantuneita.

Sitten kuulin edestäni napakan naisäänen: ”Nyt sinä lopetat.”

Ja miehen äänen, joka sanoi: ”Kaikki täällä näkivät, mitä tässä tapahtui, lopeta toi heti.” Myös kaksi muuta ihmistä puuttui tilanteeseen.

Ensimmäisenä puhunut nainen veti minut luokseen, kauemmas huutavasta miehestä. Hän kysyi, olenko kunnossa. Valehtelin, että olen. Naurahdin. Lähinnä siksi, etten olisi purskahtanut itkuun.

Nainen sanoi, että tilanne oli ihan kamala. Minä siihen, että kyllä se tästä. Ostin naposteltavani. Pääsin illaksi kotiin.

En tehnyt tapahtuneesta rikosilmoitusta, koska en ymmärtänyt, että olisin voinut. Mietin kuitenkin yhä yllättävän usein sitä, mitä junassa tapahtui. Mietin erityisesti ihmisiä ympärilläni. Niitä jotka tulivat rinnalleni, ottivat kiinni ja auttoivat. Sanoivat, että nyt muuten loppui.

Aluksi se tuntui siunaukselta, poikkeukselliselta ystävällisyydeltä. Myöhemmin olen tajunnut, että se oli oikeastaan reaktio, jonka pitäisi olla automaatio, kun näkee mitä tahansa häirintää.

Kenenkään ei pitäisi lääppiä tai häiritä ketään. Ei kenenkään, ei missään tilanteessa, ei sanallisesti, ei sanattomasti, ei fyysisesti. Sen luulisi olevan helppo asia tajuta.

Mutta jos joku yhä on niin typerä, että ahdistelee toisia, voitaisiinko sopia, että me muut emme ole kanssatyhmiä?

Ei katsota hiljaa vierestä tai vajota kiusaantuneisuuteen. Ei jätetä yksin. Sanotaan reippaasti se ainoa asia, joka tilanteessa kuuluu sanoa: Nyt riittää.