"Ensirakkauteni oli vuotta vanhempi tyttö Ylöjärveltä. Tutustuin häneen 16-vuotiaana, kun olin tutustumiskäynnillä tulevassa lukiossani. Ensimmäistä kertaa juttelimme teinien suosimassa vapunviettopaikassa. Romanssi oli lyhyt ja ytimekäs, ja jos oikein muistan, suhde oli ohi jo syksyyn mennessä.

Olen aina rakastunut salamana, mutta tunne saattaa lopahtaa nopeasti. Nuorempana käytin hirvittävästi aikaa ja rakkautta ”pelastaakseni” vaikeuksissa olevia nuoria.

17-vuotiaana poikaystäväni myi aseita, vuotta myöhemmin seurustelin päihdeongelmaisen kanssa. Yksi yö hän herätti minut siihen, että oli asetellut keittiöveitseni riviin ja mietti, millä niistä tappaisi minut. Seuraavaksi yritin pelastaa henkisesti väkivaltaista miestä, joka myi työkseen huumeita. Luulin ennen, että vain rakkaus riittää. Pelkkä rakkaus ei riitä yhtään mihinkään.

Ihastuin nykyiseen kumppaniini hitaasti, mikä on minulle hyvin poikkeuksellista. Ajattelin alkuun, että hän on sellainen tyyppi, josta en pitäisi. Matchasimme Tinderissä samaan aikaan, kun olin päättömän rakastunut taas yhteen hirvittävään tyyppiin, jonka kanssa juttelin myös.

Ensimmäisenä iltana, kun keskustelimme Tinderissä, sain allergisen reaktion porkkanasta. Kerroin tästä sekä silloiselle ihastukselleni että nykyiselle kumppanilleni. Vaikka nykyinen kumppanini oli silloin ihan vieras, hän huolestui ja kysyi, onko minulla antihistamiinia. Hän ehdotti myös ambulanssin soittamista. Toinen tyyppi taas kysyi, miksi vitussa söisin porkkanaa, jos kerran olin sille mahdollisesti allerginen. Se tiivistää kaiken olennaisen.

Ihaninta tässä suhteessa on aivan tavallinen, luonteva yhdessäolo. Aloimme viimeistellä toistemme lauseita heti alkuun, ajattelemme tismalleen samoja asioita ja tuntuu kuin olisimme tunteneet vuosia.

Tapaamisestamme oli vasta muutama kuukausi, kun tein positiivisen raskaustestin. Ensireaktioni oli täysi paniikki. Tein testin kumppanini pyynnöstä, mutta olin itse sataprosenttisen varma siitä, etten olisi raskaana. Muistan huutaneeni testi kädessä, että ”se on madafakin darra”, kun piti huutaa, että ”se on motherfucking positiivinen”. Kumppanini oli heti innoissaan, eikä panikoinut minun laillani.

En usko, että on olemassa oikeaa hetkeä saada lapsi. Ainahan on jotain: opiskelut kesken, vasta valmistunut, työelämän alussa, päässyt hyvin töihin kiinni, saanut juuri ylennyksen, työttömänä, rahattomana, mitä vain. Elämänmuutos jännittää suhteen kestosta huolimatta, mutta olen varma, että meistä tulee hyvät vanhemmat – joko yhdessä tai erikseen.

Suhteen kesto ei ole tae kestävälle suhteelle. Suhteemme nopea eteneminen ei ole minulle muutenkaan kummoinen juttu, koska en ole elänyt tähänkään saakka perinteisintä elämää. Haluan hienot ja isot häät, joita suunnitella pitkään, mutta endometrioosia sairastavana olen tiennyt, että raskaaksi tuleminen voi olla vaikeampaa. Tiesin, että jos niin joskus kävisi, ajankohta olisi juuri oikea.

Ikuinen yhdessäolo ei ole minulle arvo. Jos kumpikin muuttuu suhteen kannalta olennaisesti, sitä ei tarvitse juhlistaa hampaat irvessä. Jos yhdessäolo ei enää yrittämisestä huolimatta tunnu hyvältä tai luontevalta, suhde kannattaa päättää ja jatkaa omilla teillä.

Totta kai olisi ihana ajatus, että olisi vielä vuosikymmenten päästä saman kumppanin kanssa, mutta lasten vuoksi ei tarvitse yrittää väkisin. Avioerolapsena voin vakuuttaa, että kyllä ne lapset huomaavat, jos vanhemmat ovat yhdessä vain lasten takia.

Ihastuin mahdottomiin ihmisiin, koska se oli turvallista.

On huikeaa, että voi seurustella ja deittailla samanaikaisesti."

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.