Marika Vepsäläinen, 44, Helsinki, konsultti- ja valmentajayrittäjä:

"Olin parikymppinen ja aloittanut ensimmäisessä työpaikassani lontoolaisessa kustannusyhtiössä. Olin innoissani uudesta työstä.

Aistin kuitenkin heti, että työpaikan ilmapiiri oli jännittynyt. Syynä oli yrityksen johtaja, joka kohteli muita tylysti ja alistavasti. Vaikka tiesin tekeväni työni hyvin, hän löysi aina jonkin yksityiskohdan, jonka perusteella hän lyttäsi myös minun osaamiseni.

’Ei tässä mitään. Täytyy vain kestää ja keskittyä siihen, miltä muista tuntuu’, ajattelin silloin, kun pomon käytös herätti minussa vihaa.

Yritin keventää tukalaa ilmapiiriä keskittymällä työkavereihin, kyselemällä heidän kuulumisiaan ja vitsailemalla itsestäni. Esihenkilöä luin jatkuvasti rivien välistä, jotta pystyin vastaamaan hänen tarpeisiinsa jo ennen kuin hän ehtii pyytää minulta mitään.

En jaksanut nähdä ystäviä, harrastaa liikuntaa enkä nauttia Lontoon tapahtumista. Kestin työpaikassa vajaan vuoden.

Sama kuvio toistui kolmekymppisenä parisuhdeyritelmissäni. Jos treffikumppani saapui tapaamiseen ärtyneenä, hätäännyin ja yritin lievittää hänen tunnetilaansa, jotta pystyisin itse rauhoittumaan.

Välillä onnistuin tasaamaan toisen tunnetilaa paremmin, välillä huonommin. Joka kerta tunsin itseni kuormittuneeksi, ikään kuin toisen raskas tila olisi siirtynyt kannettavakseni.

Jo ensimmäisessä työpaikassani ymmärsin, että olin jo pienestä saakka aistinut muiden tunteita voimakkaasti. Lapsuusperheessäni oli totuttu tukahduttamaan hankalia tunteita tyypilliseen suomalaiseen tapaan, ja jäin usein lapsena yksin vihan, surun ja muiden vaikeiden tunteiden kanssa.

Olin alkanut uskoa, etten saa vaatia huomiota hankalille tunteilleni, jotta minut hyväksyttäisiin. Keskityin aistimaan muiden tunteita ja toimimaan sen mukaan, jotta muilla olisi parempi olla.

Pahiten tämä överiempatiaksi kutsumani selviytymismalli aktivoitui, kun tunsin voimakasta yhteyttä ihmiseen, joka patosi tunteitaan. Kun sopeutin itseäni toisessa aistimiini tunteisiin, kuormituin ja kadotin yhteyden itseeni. Lopulta välit toiseen etääntyivät.

Kun turhauttavat tilanteet alkoivat toistua suhteissani kaikilla elämänalueilla, ymmärsin, että niillä on yksi yhteinen nimittäjä: minä. Mietin, mitä voisin itsessäni tiedostaa ja muuttaa, jotta tilanne korjautuisi.

Luin henkisen kasvun kirjallisuutta, kävin kursseilla ja terapiassa. Kokeilin myös erilaisia meditaatiotekniikoita. Tärkeimmäksi tuli sydänkeskusmeditaatio, jota teen yhä säännöllisesti ja opetan myös muille.

Suljen silmät, hengitän kolme kertaa nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Sitten siirrän huomioni sydämeni alueelle sydänkeskukseeni.

Kun kokeilin tätä meditaatioharjoitusta ensimmäisiä kertoja, patoutuneet tunteet purkautuivat ulos itkuna. Se ei kuitenkaan tuntunut pelottavalta, koska tunsin olevani turvassa ja läsnä kehossani.

Nämä harjoitukset ovat auttaneet minua ankkuroitumaan itseeni ja tuntemaan oloni turvalliseksi, vaikka sisälläni liikkuisi eri tunteita. Olen myös oppinut erottamaan, mitkä tunteet nousevat minusta ja mitkä toisista.

Meditaation tuoma erottelukyky auttaa minua etenkin niissä tilanteissa, joissa olen vaarassa keskittyä liikaa muiden tunteisiin. Sen sijaan että sukeltaisin niihin, vedän huomioni takaisin sydänkeskukseeni. Se on kiintopisteeni ja muistuttaa, mistä olen oikeasti vastuussa: siitä, mitä minussa tapahtuu.

Tähän tilanteeseen pääseminen on vaatinut vuosien harjoittelua. Joka kerta, kun olen ollut sukeltamassa toisten tunteisiin, olen saanut harjoitella selviytymismallini muuttamista.

Aluksi minussa heräsi syyllisyyttä. Onko minulla lupa tuntea rauhaa, vaikka toisella on hankala olo?

Syyllisyys on helpottanut vuosien kuluessa. Olen ymmärtänyt, etten oikeasti auta ketään, jos yritän ottaa toisen tunnekokemuksen vastuulleni heidän puolestaan.

Kun olin työstänyt asioita viisi vuotta, aloin auttaa muita, joilla oli samoja haasteita. Nyt, kymmenen viime vuoden aikana olen valmentanut tuhansia ihmisiä ja kirjoittanut aiheesta Irti överiempatiasta -kirjan.

Vaikka tunne-elämäni rajat ovat nykyisin selkeät, toivon yhä välillä, että voisin poistaa hankalat tunteet rakkailtani. Kun perheenjäsenelläni on vaikka terveysongelmia, tunnen sydämessäni puristuksen, mutta olen läsnä kehossani ja kuuntelen, mitä hän ehkä haluaa minulle kertoa.

Tiedän, että kaikki tunteet ovat osa ihmisyyttä ja minulla on oikeus tuntea ne.”

Juttu on alun perin julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 1/23.