Maria Jungner, 47, saapuu tapaamiseen suoraan vanhempiensa luota Helsingin Töölöstä. Ikääntyvät vanhemmat tarvitsevat säännöllisesti apua kauppatavaroiden hakuun – ja tietysti tyttären seuraa.
Marian isä, Yleisradion pitkäaikainen viihdetoimittaja Aarre Elo, täytti syksyllä 86 vuotta. Marian äiti Outi teki uransa lentoemäntänä.
”Läheisten ja perheen merkitys on kuluvana vuonna konkretisoitunut aivan uudella tavalla. Isä, joka on verbaalisena ihmisenä työskennellyt aina sanojen parissa, on nyt afasian seurauksena kadottanut lähes koko puhekykynsä”, Maria Jungner suree.
Hän on pohtinut paljon isänsä pitkää viihdeuraa. Aarre Elo oli mukana luomassa legendaarista Jatkoaika-ohjelmaa 1960-luvulla. Viihdetrio Jukka Virtanen, Aarre Elo ja Matti Kuusla toi Suomeen aikoinaan Montreaux’n viihdekilpailun Kultainen ruusu -palkinnon. Kotimaassa palkinnot ovat jääneet saamatta.
”Isäni työtä ei ole koskaan arvioitu esimerkiksi Venla-palkinnon arvoiseksi. Tyttärenä se hieman harmittaa.”
Maria sanoo elävänsä nyt luopumisen aikaa. Luopumisen oppiminen on elämän kestävä oppitunti.
”Katson vanhenevia vanhempiani: äidin haurastuvaa kauneutta ja lempeyttä, joka puskee esiin aiemmin hieman kovan kuoren alta. Isä-rakas on fanikerhoni ainoa jäsen ja uskollinen kannustajani televisiomaailmassa”, Maria kuvailee.
Sanamieheltä ja huikealta riimittelijältä ovat sanat kadonneet, aivan kuin joku olisi puhaltanut pois ne hänen päästään.
”Tuskaiset silmät kertovat, että isä haluaisi vielä puhua ja kertoa juttujaan.”
Isä hyväksyi ilman ehtoja
Maria on aina ollut isäntyttö. Heitä on yhdistänyt moni asia. Tytär työskentelee Ylessä kuten Aarre Elokin aikoinaan. Molemmat ovat hyvin perhekeskeisiä.
”Isäni paras puoli on optimismi, hän on aina suhtautunut hyvin valoisasti elämään. Hänellä on myös hyvä huumorintaju. Nytkin, vaikka sanoja ei tahdo enää löytyä mielen sopukoista, hän huomaa arjen absurdeja tilanteita, ja nauramme yhdessä välillä silmät vesissä.”
Maria kiittää isäänsä siitä, että tämä on aina hyväksynyt hänet ehdoitta.
”Olen onnekas saatuani isän, jonka silmissä en ole koskaan epäonnistunut. Tiedän, että ensimmäinen avioeroni oli hänelle vaikea tilanne. Silti hän tuki minua silloinkin varauksetta.”
Aikoinaan isällä ja tyttärellä oli myös riitoja. Kun isä käytti liikaa alkoholia, syntyi rähinöitä. Ne loppuivat isän raitistuttua. Myöhemmin he riitelivät lähinnä vain politiikasta. Kun Maria päätyi kannattamaan samaa puoluetta kuin isänsä, kärhämät loppuivat.
Vanhemmista luopumisen aika on lähellä. Maria päästää–tai yrittää päästää–samaan aikaan irti kahdesta lapsestaan. Joanna on nyt 18- ja Rebecca 19-vuotias.
Marian pitää tavallaan luoda identiteettinsä uudelleen, kun lapset eivät enää tarvitse hänen jatkuvaa läsnäoloaan.
On myös yritettävä uskoa, että tyttäret pärjäävät, vaikka hän olisi tehnyt äitinä paljon väärin.
”Onneksi minulla on elämäni tukirankana siskot, kaksi biologista ja kaksi matkan varrella tueksi tullutta ystävää.”
Varautuminen pahimpaan on raskasta
Maria Jungner on työskennellyt Ylessä jo 22 vuotta. Hän on toiminut paitsi televisiokuuluttajana myös radiotoimittajana.
”Moni asia on pitänyt elämässäni tänä aikana järjestää uudestaan, mutta työpaikka on pysynyt samana. Yle on ollut minulle kuin koti. Se on edustanut turvaa ja muuttumattomuutta”, Maria kertoo.
Turvallista oloa hän on ollut vailla monesti elämänsä aikana. Perhepiirissä on ollut liian monia varhaisia menetyksiä. Parikymppinen isosisko kuoli äkillisesti, kun Maria oli kahdeksanvuotias. Lapsen elämän perusturvallisuus järkkyi. Siskon kuolemasta lähtien Maria pelkäsi jatkuvasti, että läheisille tapahtuu jotakin.
Varautuminen koko ajan pahimpaan oli hyvin raskasta. Hän tietää olleensa tyypillinen alkoholistiperheen lapsi. Terapia auttoi elämän kipuihin ja solmukohtiin.
”Iän myötä olen muutenkin oppinut, että on turha kehua, miten hienosti asiat joskus tuntuvat olevan. Huolella ja vaivalla rakennettu elämä voi yhtäkkiä särkyä tuhansiksi sirpaleiksi.”
Sitten koko matkan aikana rakennettu työkalupakki on taas otettava käyttöön ja aloitettava jälleenrakennus.
”Muistan vieläkin ensimmäisen terapeuttini sanat, kun hän totesi minulle: ’Oletpa tärkeä ihminen.’ Hän tarkoitti sillä sitä, miten epätoivoisesti yritin huolehtia kaikesta ja pitää lankoja käsissäni. Helpotuksen tunne oli suunnaton, kun tajusin, että minun ei tarvinnut edes yrittää kannatella koko maailmaa.”
Maria opetteli vähitellen elämään nykyhetkessä, koska hän päätteli, että loppuelämä tulisi olemaan synkkää, jos hän jatkaisi samalla pelkojen polulla. Jotkut isoista peloista toteutuivat. Maria menetti myös isoveljensä.
Maria kertoo, että hän tunsi toisinaan lähes kohtuutonta kipua. Päivät kuitenkin seurasivat toistaan ja hän huomasi, että kaikesta voi selvitä. Elämä saattoi jatkua.
Vapaaehtoistyötä saattohoitajana
Jokunen vuosi sitten Maria Jungner kouluttautui vapaaehtoiseksi saattohoitajaksi Terhokodissa.
”Huomasin, että omassa lähipiirissäni ihmiset hakeutuivat usein puhumaan minulle vaikeistakin asioista. He kokevat ehkä minulle puhumisen helpoksi.”
Maria sanoo, että saattohoidon kaltainen vapaaehtoistyö pitää aloittaa silloin, kun itsellä on menossa seesteinen vaihe elämässä. Jos voimavarat menevät oman elämän vaikeuksien käsittelemiseen, ei työhön kannata ryhtyä.
”Muistan, miten minua jännitti, kun menin ensimmäisen kerran potilaan luokse. Aluksi olin kotiin tullessani todella väsynyt.”
Saattohoitotyöhön hakeutuminen herätti myös ikävää palautetta. Maria toteaa sarkasmia äänessään, että aina löytyy ihmisiä, jotka saattavat hänellekin sanoa, että hän ryhtyi vapaaehtoistyöhön vain todistaakseen omaa hyvyyttään.
”Menen sinne niin paljaana kuin olen, en missään roolissa. Saatan tavata jonkun ihmisen ensimmäistä kertaa, ja seuraavalla viikolla hän on mennyt. Jos joku haluaa puhua kanssani, niin siihen on maltettava pysähtyä. Kiire katoaa siitä hetkestä.”
Maria sanoo, että vapaaehtoistyö Terhokodissa on vahvistanut ja muuttanut häntä. Hän ei enää osaa sanoa, millainen olisi ilman sitä. Koko hänen arvomaailmansa on liikahtanut paikoiltaan. Hän tietää, mitkä elämässä ovat tärkeitä asioita, eivätkä ne löydy sosiaalisesta mediasta.
”Koko somen edustama maailmankuva ja se viimeinen lähtöportti – ne ovat kovin kaukana toisistaan.”
Saattohoitokodissa keskustellaan yllättävän arkisista asioista, kuten ruuasta. Marian mukaan siellä saatetaan pohtia, mitä saadaan päivälliseksi, ja muistellaan omaa ruuanlaittoa.
”Kuoleman lähestyessä ihminen ei välttämättä sure sitä, että hän on ollut niin paljon töissä. Kyse on siitä, että tekee elämässä sitä, mitä rakastaa. Jos työ on ollut intohimo ja rakkaus, ei sen tekeminen sureta jälkikäteen. Kukaan ei voi sanoa toiselle, että väärin eletty!”
Maria sanoo, ettei ole koskaan pelännyt omaa kuolemaansa, vaan ennemminkin elämätöntä elämää. Pitäisi elää rohkeammin, ei tarvitse pysähtyä siihen, minkä tuntee ja tietää.
Rakkaus vaatii suurta rohkeutta
Maria Jungnerin suurimpia suruja on, ettei hän ole osannut rakentaa koko elämän kestävää parisuhdetta.
”Aiemmin olisin sanonut, etten ole sitä vielä löytänyt. Nyt tiedän, että en ole osannut rakentaa suhdetta.”
Maria arvostaa ihmisiä, jotka elävät pitkässä parisuhteessa.
”Uskon, että se on äärimmäisen haastavaa, sillä rakkaus vaatii suurta rohkeutta. Siinä on uskallettava antaa jollekulle koko sielunsa ja sydämensä ja toivoa, ettei toinen polje niitä rikki.”
Maria meni ensimmäisen kerran naimisiin 25-vuotiaana. Liitto kesti kaksitoista vuotta. Maria oli tuntenut tulevan miehensä parivuotiaasta alkaen ja toteaa, että heidän suhteensa muistutti ehkä enemmän sisaren ja veljen suhdetta.
Avioerossa ei Marian mukaan ollut mitään dramaattista.
”Erosimme minun aloitteestani. Kului vuosia, ja sitten lasteni isä sanoi kerran, että ’kiitos kun lähdit’. Pidin lausetta hyvin vapauttavana. Olin tehnyt eropäätöksen yksin ja tuntenut sen jälkeen syyllisyyttä.”
Avioliitto Mikael Jungnerin kanssa kesti kuusi vuotta. Molemmat olivat keskellä vaikeaa elämäntilannetta, ja Marian sanoin puolisot takertuivat toisiinsa kuin hukkuvat. Marian veli menehtyi juuri, kun hän oli tavannut Mikaelin.
”Eron jälkeen meillä on ollut lämmin suhde. Mikael oli lahja elämässäni aikana, jolloin sellaista lahjaa eniten tarvitsin. Hän on minulle edelleen tuki ja turva.”
Kolmatta avioliittoa ei ole tullut. Maria oli kihloissa, mutta kihlaus purkautui.
Vahingossa ja pyytämättä
Viime uudenvuodenaattona Maria lähti ystäviensä kehotuksesta viinilasilliselle ranskalaisen Sebastien Cailliaun kanssa.
Maria sanoo, että uusi mies tulla tupsahti hänen elämäänsä vahingossa ja pyytämättä, hänellä ei ollut mitään tarkoitusta hakeutua uuteen suhteeseen.
Sebastien on kotoisin Pohjois-Ranskasta ja asuu nykyisin Pariisin lähellä. Pari on nähnyt toisiaan tämän vuoden aikana niin usein, kuin se on ollut mahdollista.
Koronapandemian takia yhteinen tulevaisuus on kuitenkin hyvin epävarma, ja Maria aikoo edetä suhteessa varoen.
”Katselen, mitä tuleman pitää. Sebastienin kanssa on helppo olla. Hän on luonteeltaan kiltti ja positiivinen. Olen aiemmin välttänyt kilttejä miehiä ja halunnut, että miehessä on tiettyä särmää.”
Iän myötä kumppanin kiltteys on alkanut tuntua hienolta ominaisuudelta.
”Nuorempana en ehkä myöskään tajunnut, miten tärkeää on toisen kunnioittaminen suhteessa.”
Myös oma kiltteys on rapissut elämänkokemuksen myötä. Maria sanoo kuuluneensa aikoinaan niihin kilteiksi kasvatettuihin tyttöihin, jotka eivät koskaan huuda tai suutu. Vähitellen hän on huomannut, että kiltteys muuttuu helposti pahaksi oloksi, jota pitää turruttaa tavalla tai toisella.
Elämä on opettanut hyväksyntää
Ratkaisujaan miettiessään Maria sanoo, että hän haluaa uskoa hyvään itsessään. Hänellä on aina ollut ankarat vaatimukset itsensä suhteen.
”Annan itselleni nyt taas vähän enemmän anteeksi kuin aiemmin. Toivon että kasvuni jatkuu.”
Maria kertoo, että nuorempana hän suunnitteli jo viiden minuutin seurustelun jälkeen, mitä tekisi yhdessä kumppaninsa kanssa sitten joskus eläkeiässä.
”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän suunnittelen tulevaisuutta. Hyvä, kun huomisesta tiedän.”
Hän on ihastunut siihen, että on saanut oppia uusia asioita toisesta kulttuurista. Suunnitelmissa on yrittää valloittaa myös ranskan kieli.
Maria arvioi, että elämä on opettanut hänelle ymmärrystä ja hyväksyntää. Nyt kun hän on oppinut olemaan armollinen itselleen, armo ulottuu myös toisiin ihmisiin.
Perusluonteeltaan positiivisena hän uskaltaa tarttua myös uusiin mahdollisuuksiin, jos niitä on tarjolla.
Suhde Sebastieniin on hyvä esimerkki.
”Jos joku olisi ennustanut, että aloitan elämäni ensimmäisen etäsuhteen ulkomailla asuvan miehen kanssa siten, että puolin ja toisin olemme karanteenissa tapaamisten jälkeen, en olisi uskonut.”
Maria on soittanut Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle aina, kun karanteenisäännöt ovat päivittyneet.
”Vältän tarpeettomia riskejä. Olen saanut kuitenkin kuulla, miten edesvastuutonta minun on ylläpitää tämänkaltaista ihmissuhdetta tällaisena aikana.”
Parisuhde ei silti kuulu hänen elämänsä tärkeimpiin asioihin juuri nyt.
”Suurin rakkaustarinani tapahtuu minun, elämän ja hyväksymisen välillä. Siinä on samaa mystisyyttä kuin kuoleman lähestyessä. Kun kaikki riisutaan, niin mitä jää? Toivon, että jotain muuta kuin kauniita valokuvia sosiaalisen median kuvavirrassa.” ●
Artikkelia muokattu 24.10.2023: lisätty tieto Marian isän Aarre Elon menehtymisestä – Juttu ilmestynyt 24.11.2020
