Marin puoliso Tommi lähti mökkireissulle eikä koskaan palannut: ”Pahimmalta tuntui se, etten voi enää ikinä koskettaa häntä”
Mari Häkkinen menetti rakkaan puolisonsa ja lastensa isän äkillisesti helmikuussa 2021. Läheisten ja ammattilaisten antaman tuen lisäksi Mari on purkanut surua päiväkirjaan.
Elettiin syvintä korona-aikaa helmikuussa vuonna 2021, kun Mari Häkkisen kännykän näytöllä vilkkui veljen nimi. Oli varhainen sunnuntaiaamu, kello oli 0.36.
”Ensihoidossa työskentelevä veljeni kysyi, oletteko kaikki kotona. En sanonut, että mies on kalareissulla, koska hän tiesi sen. Hän pyysi tulemaan ovelle. Siellä seisoi veljeni lisäksi kaksi poliisia. Mietin, onko pihaltamme otettu roisto kiinni, onko joku yrittänyt murtautua autoon vai palaako jossain. Entä jos vanhemmilleni on sattunut jotain?”
Poliiseista toinen avasi suunsa:
”Teidän perheenne isä, olemme todella pahoillamme.”
Marin syke laukkasi yhtä hurjana kuin mielessä myllertävä epäusko.
”Huusin poliiseille, että eihän tämä ole mahdollista. Sitten istuimme lasten kanssa sohvalla hiljaa.”
Kun kriisityöntekijät olivat lähteneet, Mari jäi muutamaksi aamuyön tunniksi lasten kanssa keskenään. Sydän hakkasi niin villisti, ettei hän uskaltanut nukahtaa.
”Ajattelin, että jos saan sydänkohtauksen, lapsilla ei ole ketään.”
Mari Häkkinen, 46
Työ: tietohallintopäällikkö
Asuu: Mikkelissä
Perhe: 12-,17- ja 19-vuotiaat lapset, joista kaksi nuorinta asuu kotona
Edellisenä maanantaina Marista oli tuntunut, että jotain tapahtuisi. Hän siivosi vastaremontoitua kylpyhuonetta ja havahtui siihen, että puoliso Tommi viipyi tavallista pidempään lenkillä. Mari huolestui ja näki mielessään kaksi ihmistä, jotka olivat ovella kertomassa, että miehelle on sattunut jotain.
Seuraavana päivänä Mari huomasi miettivänsä, mitä työkaverit ajattelisivat, jos hän olisi menettänyt puolisonsa. Ja kun Mari haki puita pihavajasta biojätepönttö käsissään, hän sai oudon ajatuksen. Astian tyhjennys oli yleensä Tommin puuhaa, mutta kävellessään polkua pitkin Marin mieleen pulpahti ajatus, että osaanhan minäkin biojätteet viedä.
”Mietin, että pitäisiköhän minun mennä psykologille, kun puolison kuolema on niin paljon mielessä.”
Samalla viikolla aiemmin perhe oli viettänyt tyttären syntymäpäiviä. Kylpyhuoneremontti oli kiristänyt Marin ja Tommin hermoja, ja he riitelivät.
”Illalla pyysimme anteeksi ja totesimme, että tykkäämme toisistamme”, Mari sanoo.
”Kysyin, saanko käpertyä kainaloon ja Tommi totesi, että totta kai, aina. Sana aina on jäänyt erityisesti mieleeni.”
Seuraavana aamuna mies heitti Marin töihin. Hyvästiksi he vaihtoivat suukot ja totesivat, että kuullaan viimeistään sunnuntaina. Tommi oli lähdössä kalastusseuran pilkkiviikonloppuun ja vuosikokoukseen.
Tommi oli ollut reissussa hyväntuulinen kuten aina. Kun muut lähtivät saunasta, Tommi jäi vielä hetkeksi löylyyn.
”Tommin ystävä, joka oli aikoinaan yhdistänyt meidät järjestämillään sokkotreffeillä, löysi Tommin tuupertuneena lauteilta.”
Kaveriporukassa oli pelastusalan ammattilainen, jonka johdolla Tommia elvytettiin ennen ambulanssin tuloa, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Sydän ei käynnistynyt. Tommi oli kuollessaan 44-vuotias.
”Se tuli aivan puskista”, Mari sanoo.
Mari teki poikiensa kanssa pedit olohuoneen lattialle, tytär nukkui apuun tulleen mummin vieressä.
Ensimmäiset pari viikkoa talo oli täynnä ihmisiä. Sisko perheineen tuli kaupunkiin lähes kuukaudeksi. Siskon tytär otti Marin luona ensimmäiset askeleensa. Se toi lohtua ja toivoa elämän jatkumisesta.
Surun kyljessä Marin mieleen hiipi syyllisyys. Oliko hän tavallaan aiheuttanut kuoleman, koska oli nähnyt etiäisiä.
”Mietin, tilasinko tämän. En antanut itselleni lupaa romahtaa. Olisinko voinut tehdä jotain estääkseni tapahtuneen?”, hän sanoo.
”Ajatus oli aivan irrationaalinen, koska en ollut edes paikalla. Silti mietin, olisiko jokin voinut mennä toisin, jotta näin ei olisi käynyt? Toisinaan mietin vieläkin, onko tämä minun elämääni.”
Kaksi viikkoa miehensä kuoleman jälkeen Mari ajoi autolla pienen kolarin. Hän oli kuvitellut palaavansa jo töihin, mutta kolarin jälkeen hän romahti täydellisesti.Hän lysähti kodinhoitohuoneen lattialle. Pidätelty suru ja syyllisyys purkautuivat lohduttomana itkuna.
”Lapset hälyttivät mummin apuun, ja ystävä lähti kanssani ulos. Häpesin sitä, miten minulle voi käydä näin, miksi en ollut tarkempi ajaessani.”
Alussa Mari näki unia, joissa perhe oli lähdössä jonnekin, mutta Tommi ei voinut tulla mukaan. Kerran Tommi nousi sängystä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Ensin ajattelin, että on pakko selvitä. Sitten opettelin avaamaan suuni. Olen kiitollinen saamastani avusta.”
Tommin kuolinsyy jäi epäselväksi. Se teki Marin surusta entistä raskaamman. Toisaalta hän on ajatellut, ettei syyn löytyminen toisi miestä takaisin.
Surua työstäessään Mari kirjoitti päiväkirjaa.
”Päiväkirjaan olen purkanut epämääräiset tunteet, ettei niissä tarvitse enää velloa. Itselleni rehellisenä oleminen on ollut avain selviytymiseen.”
Välillä kuolinpesän asioita hoitaessaan Marista tuntui kuin hän toimisi Tommin selän takana. Byrokratia kiukutti ja hämmensi häntä.
Marin harteilla olivat myös omakotiasujan huolet: vuotavat hanat, pätkivät sähköt, sammaleen poisto katolta ja loputon määrä lunta. Aluksi hänen mielensä oli niin sumussa, ettei hän edes tiennyt, missä tarvitsee apua. Ajan kuluessa avun pyytämisen kynnys kasvoi.
”Leskien vertaisryhmissä on noussut esiin sana pyydä. Ensin ajattelin, että on pakko selvitä. Sitten opettelin avaamaan suuni. Olen kiitollinen saamastani avusta.”
Läheisten lisäksi Mari on saanut apua voimauttavasta valokuvauksesta ja monilta ammattilaisilta: työpsykologilta, psykoterapeutilta, Rosen-terapeutilta ja psykofyysiseltä fysioterapeutilta.
”Hengitysharjoitukset ovat vapauttaneet minua. Ylilataustila alkaa hellittää ja tuntuu, että saan elämäni takaisin. Pikkuhiljaa alan hyväksyä uuden todellisuuden.”
”Jäin jossain vaiheessa märehtimään yhteisiä muistoja. Sitten tajusin, että ei surussa tarvitse koko ajan velloa. Eivät muistot minnekään katoa.”
Mari ihastui 20 vuotta sitten Tommin avoimuuteen. Miehen kanssa oli helppo jutella.
”Tommi oli rauhallinen, tasapainottava voima. Pahimmalta tuntui aluksi se, etten voi enää ikinä koskettaa häntä. On vaikea ymmärtää, ettei Tommi tule takaisin”, Mari sanoo.
”Jäin jossain vaiheessa märehtimään yhteisiä muistoja. Sitten tajusin, että ei surussa tarvitse koko ajan velloa. Eivät muistot minnekään katoa.”
Kerran Mari maalasi pihavajaa ja itki suruaan. Hänen mielessään häivähti, että olisi helpompaa, jos häntä ja lapsiakaan ei olisi.
”Sitten ajattelin, että ei, olen todella utelias näkemään, mitä kaikkea on vielä tulossa.”
Salli kaikki tunteet
Syyllisyyskin kuuluu surutyöhön, sanoo psykoterapeutti Johanna Tammelin.
”Puolison äkillinen kuolema vavisuttaa elämän perustuksia. Tuki ja turva, tuttu kumppani, on yhtäkkiä poissa. Samalla joutuu luopumaan yhteisistä haaveista. Moni murehtii, miksi ei tehty aiemmin näitä asioita tai mitä jäi sanomatta. Tapahtunut tuntuu epätodelliselta ja mieleen voivat tulla viimeiset yhteiset hetket.
Reaktiot voivat olla primitiivisiä: yksi huutoitkee, toinen vetäytyy ja lamaantuu, kolmas toimii konemaisesti. Turta olokin on normaalia.
Tavallinen tunne on syyllisyys. Se on osa menetyksen käsittelyä. Mieleen voi nousta perimmäisiä kysymyksiä. Joku voi miettiä, miksi tämä tapahtui meille, olenko tehnyt jotain pahaa. Isommat syyllisyyskysymykset, liittyen elettyyn elämään, ratkaisuihin ja päätöksiin, tulevat myöhemmin.
Sureva kaipaa läsnäoloa. Usein läheiset saattavat ajatella, että viitsinkö tunkea tuohon, mutta sillä hetkellä ei välttämättä osaa tai jaksa pyytää apua. Tukea antaa varsinkin se, että joku huolehtii perustarpeista: tuo ruokaa, on läsnä eikä jätä yksin.
Moni tuntee, että myös hautajaisten jälkeen olisi tarve jakaa ja puhua. Suru on spiraali, sillä ei ole alkua ja loppua. Välillä se hälvenee, sitten taas purskahtaa.
Hyvinvointia tukevat asiat, kuten liikunta, taide tai musiikki, antavat voimaa, samoin yhteys läheisiin. Myös työ voi olla voimavara, koska se antaa muuta ajateltavaa.
Välittömän kriisiavun lisäksi tarvitaan usein kriisi- tai traumapsykoterapiaa. Työikäisille leskille vertaistukea tarjoaa myös Nuoret lesket -yhdistys.”
Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 3/2024.
