Kun laulaja Maija Hapuojan ovelle ilmestyi tuttu mies halpahallin kassi kädessä, hän rakastui tulisesti ilman päivänkään seurustelua – sitten tuli suuri suru
Maija Hapuoja ja puoliso Ari Kovero saivat seitsemän yhteistä vuotta. Arin kuoleman jälkeen selvisi, millainen tuki uutisankkuri Tommy Fränti oli hänelle ollut viimeisinä kuukausina.
Älä vielä mene, laulaja, Maija Hapuoja kuiskasi, kun näytti siltä, että aika on tullut. Maija istui puolisonsa Ari Koveron luona sairaalan saattohoitohuoneessa.
Pari päivää myöhemmin Maija istui huoneessa edelleen ja piteli Aria sylissään. Nyt lähdön hetki oli tullut: mielestäni sinä voit lähteä, Maija kuiskasi. Sen jälkeen Ari avasi silmät, sulki ne ja puhalsi viimeisen henkäyksen.
”Se oli niin kaunista, etten osannut edes itkeä. Painoin häntä itseäni vasten, eikä kuolema tuntunut yhtään pelottavalta. Ari pääsi ihanasti pois, ja minulla oli vielä se hetki. Istuimme sylikkäin, ja jäin hänen lähelleen muutamaksi tunniksi. Juttelin Arille ja lähdin huoneesta vasta, kun hänet oli viety.”
”Näen yhä mielessäni, kuinka hän seisoi ovella iso, sininen halpahallin kassi kädessään. Siitä se alkoi. Emme olleet seurustelleet päivääkään, mutta tuosta hetkestä alkaen asuimme yhdessä.”
Maijan puoliso, merikapteeni, yrittäjä Ari kuoli lokakuun 14. päivä 2023 glioblastoomaan. Se on pahanlaatuinen, nopeasti etenevä aivokasvain. Ari oli saanut diagnoosin saman vuoden keväänä.
Parin yhteinen Espanjan-koti on myyty. Maija, 77, asuu nyt yksin kerrostalokaksiossa Porvoossa. Siellä on viherkasveja, eläinpatsaita ja kullanvärinen kukkapylväs olohuoneessa. Maija rakastaa sisustamista. Jokaisella esineellä on tarina.
”Kaikissa kodeissani on ollut pylväitä. Täällä on keittiössäkin pylväs, koristeellinen toteemipaalu.”
Maijan on pitänyt opetella asumaan yksin. Lohtuna ovat paitsi lapset perheineen ja ystävät myös muutamat ”salakuvat”. Maija on kätkenyt Arin valokuvia muun muassa keittiöön mikron lähelle ja makuuhuoneeseen. Vieraat eivät niitä huomaa, mutta Maijan silmiin kuvakätköt osuvat kesken arkisen puuhailun.
”Ilahdun Arin näkemisestä. Juttelen hänelle, kerron kuulumisia ja muistelen yhteisiä juttuja. Olen onnellinen, että sain elää Arin kanssa monta hyvää vuotta. Muistot kulkevat mukanani, ja ajattelen, että vielä me kohtaamme.”
Suru ei näy Maijasta ulospäin. Hän hymyilee paljon, kertoilee hauskoja yksityiskohtia, juttelee iloisesti, nauraa ja vitsaileekin.
”On ollut pakko selviytyä, ja minähän olen selviytyjä. Olen kohdannut ihmisiä, jotka valittavat kymmenenkin vuotta vanhoja asioita. Minä en halua olla vatvoja enkä valittaja. Olimme siinä mielessä Arin kanssa samanlaisia. Hänellekin mennyt oli mennyttä, ja katse suunnattiin aina eteen päin.”
Tärkeä paikka Porvoo on sikälikin, että Maija ja Ari kohtasivat siellä ensimmäisen kerran reilut kymmenen vuotta sitten.
”Olin juuri muuttanut kaupunkiin silloisen kumppanini kanssa. Hän etsi itselleen bändiä ja löysi tuttavien kautta Arin. Pian he soittivat yhteisessä yhtyeessä.”
Maijan ja Arin välillä oli heti kemiaa.
”Kun Ari tuli esittäytymään minulle, hän katsoi minua silmiin. Jäin polvet vetelinä tuijottamaan hänen selkäänsä, kun hän käveli ovesta ulos. Olin aivan myyty.”
”Sittemmin Ari tuli meille tekemään remonttia. Hänellä oli päällään työvaatteet ja päässä punainen pipo. Katselin häntä silmät ymmyrkäisinä. Mikään hattu ei ole koskaan näyttänyt yhtä seksikkäältä kuin villapipo hänen päässään.”
Molemmat olivat varattuja. Vaikka vetovoimaa oli, kiinnostusta ei tunnustettu toiselle eikä edes itselle.
”Minäkin liityin miesten bändiin, ja tapasimme porukalla. Olimme kavereita. Soitimme usein yhdessä, joimme kahvia ja puhuimme paljon.”
Kului pari vuotta, kunnes ovikello soi ja Ari ilmestyi Maijan ovelle. Tämä oli eronnut kumppanistaan, ja Arin avioero oli juuri tullut voimaan. Saanko tulla, Ari kysyi Maijan muistikuvien mukaan.
”Näen yhä mielessäni, kuinka hän seisoi ovella iso, sininen halpahallin kassi kädessään. Siitä se alkoi. Emme olleet seurustelleet päivääkään, mutta tuosta hetkestä alkaen asuimme yhdessä.”
Luottamus oli täydellinen, vaikka molemmilla oli takana elettyä elämää.
Maija oli tehnyt pitkän uran laulajana, muusikkona ja laulunopettajana. Hänellä on kolme lasta ensimmäisestä avioliitostaan. Sen jälkeen hänellä oli ollut pari vakavaa parisuhdetta.
Ari oli työskennellyt merillä, ja viimeksi hänellä oli ollut Porvoossa etanaravintola silloisen vaimonsa kanssa. Ari oli saanut kahdesta avioliitostaan viisi lasta.
”Päätimme heti, ettei meillä ole mitään salattavaa. Aloitimme yhteisen elämän avoimin mielin ja erittäin rakastuneina.”
Tuolloin elettiin vuotta 2016. Sen jälkeen päätökset syntyivät nopeasti: Molempia kiehtoi ajatus ulkomaille muuttamisesta. Vaihtoehdot olivat Italia tai Espanja.
”Matkustimme kahdeksi viikoksi Espanjaan ja etsimme välittäjän kautta budjettiimme sopivaa pikkutaloa. Yksi mieleinen löytyi, mutta se oli iso, tuplasti budjettia kalliimpi ja remontin tarpeessa. Mutta kun astuimme kukkulalla sijaitsevan huvilan terassille, hurmaannuimme.”
Mijaksen kylässä, Aurinkorannikon lähellä sijaitseva talo oli juuri sellainen ”kivicasa”, josta Maija ja Ari halusivat remontoida unelmien kodin. Kaupat tehtiin.
Ari alkoi remontoida, Maija auttoi maalaamisessa ja sisusti.
”Melko nopeasti talo oli kuin uusi. Siitä tuli meidän näköisemme.”
Maija täytti 70 vuonna 2018, ja sen kunniaksi järjestettiin juhlat. Paikalla oli molempien lapsia perheineen ja läheisiä ystäviä. Oli paljon naurua, musiikkia ja laulua sekä pappi. Tämä ei ollut paikalla sattumalta, vaan juhlilla oli yllättäen toinenkin syy: Maijan ja Arin häät.
Maijan mielestä avioliitto Arin kanssa oli koko ajan yhtä juhlaa. Isossa talossa kävi paljon vieraita ja projekteja riitti.
”Olen iloinen ja sosiaalinen ja niin oli Arikin. Hän oli varsinainen seuramies, hulvaton tarinankertoja. Meillä oli hyvä yhteinen huumori.”
”Nauroimme ja lauloimme paljon, eikä kumpikaan välittänyt alkoholista. Ihailimme toisiamme ja nautimme jokaisesta yhteisestä hetkestä, aamiaisista tai vaikka automatkoista, jolloin saatoimme laulaa yhteen ääneen milloin iskelmiä, milloin virsiä tai maakuntalauluja.”
Riitoja pariskunnalla ei ollut. Kun he olivat eri mieltä, asia puhuttiin selväksi ja mentiin eteenpäin.
”Ari on suurin rakkauteni. Vuodet hänen kanssaan olivat elämäni onnellisinta aikaa.”
Jälkeenpäin Maija sai kuulla, että Ari oli viimeisinä elinkuukausinaan soitellut pitkiä puheluita tyttärensä leskelle Tommy Fräntille.
Suuri suru tuli elämään muutamia vuosia rakastumisen jälkeen. Arin tyttärellä, Saaralla todettiin aivosyöpä.
Saara kuoli 44-vuotiaana maaliskuussa 2022. Häntä jäivät kaipaamaan puoliso, toimittaja Tommy Fränti, kaksi yhteistä lasta sekä muu perhe ja ystävät.
”Vaikka puhuimme paljon, tyttären sairauden vakavuudesta ja kuolemasta Arin oli vaikea jutella. Yritin tukea häntä, mutta hän väisteli aihetta. Tuntui, että hän halusi surra yksin ja säästää minut murheiltaan.”
Noin vuosi Arin tyttären kuoleman jälkeen tuli järkyttävä uutinen. Ari oli alkanut tuntea väsymystä ja kärsiä tasapaino-ongelmista. Maija sai patistettua hänet lääkäriin, jossa selvisi, että Ari oli sairastunut aivosyöpään.
Kyse oli julmasta sattumasta. Arin kasvainta yritettiin poistaa leikkaamalla, mutta nopeasti kävi ilmi, ettei mitään ollut tehtävissä.
Kesä kului pelätessä ja sairaala-aikoja odotellessa. Toivoa oli koko ajan vähemmän.
Syksyllä Maija ja Ari päättivät tulla Suomeen. Silloin Ari oli jo niin väsynyt, että nukkui lentomatkan pää Maijan sylissä. Lentoasemalta he suuntasivat syöpäosastolle. Aikaa oli vähän jäljellä.
”Ari varmasti ymmärsi, ettei toivoa ole, mutta hän ei halunnut puhua kuolemasta. Kun yritin pohtia hautajaisia, hän sanoi, ettei niitä ole vielä tarvetta miettiä. Hän pelkäsi minun huolehtivan ja surevan liikaa ja halusi suojella minua viimeiseen asti.”
Jälkeenpäin Maija sai kuulla, että Ari oli viimeisinä elinkuukausinaan soitellut pitkiä puheluita tyttärensä leskelle Tommylle.
Miehet olivat jutelleet keskenään paljon kaikesta, kuolemastakin.
”Tuntui hyvältä tietää, että Ari oli pystynyt käsittelemään asiaa jonkun kanssa. Sen on täytynyt helpottaa häntä.”
Arin kuoleman jälkeen Maija eli kuin sumussa. Hän auttoi Arin lapsia hautajaisten järjestelyissä kunnes sairastui.
”Pyörryin pari kertaa. Kolmannella ambulanssikeikalla minut otettiin sisään sairaalaan, jossa todettiin laaja-alainen keuhkoveritulppa. Olin sairaalassa vain muutaman päivän. Nyt voin hyvin mutta syön loppuelämäni lääkkeitä.”
Arin hautajaistilaisuus oli kaunis, ja siellä oli paljon musiikkia. Myöhemmin Arin tuhka ripoteltiin hänen toiveensa mukaisesti mereen Porvoon lähelle.
”Kuolemaa seuranneet kuukaudet olivat vaikeat, enkä muista niistä juuri mitään. Itkin, purkauduin ystävilleni, soittelin pitkiä puheluita läheisilleni enkä oikein tiennyt, miten olla ja minne mennä”, Maija kertoo.
Hän on kiitollinen siitä, että hänellä on useita läheisiä ystäviä. Tärkeitä ovat tietenkin myös kolme lasta ja seitsemän lastenlasta. Vanhin lastenlapsista on 25-vuotias ja nuorimmat kaksi ja neljä.
”Varsinkin pienimmät pitävät minut tiiviisti elämässä kiinni. Heidän kanssaan en kerta kaikkiaan ehdi murehtia, touhuamme vain.”
Suru on vaihtunut yhä enemmän kiitollisuudeksi. Arki on muotoutunut uudenlaiseksi, ja päällimmäisenä mielessä ovat kauniit muistot yhteisestä ajasta.
Ajatus omasta kuolemasta ei pelota Maijaa. Iän ja kokemusten karttumisen takia hänen on ollut pakko tottua luopumaan – asunnoista, paikoista, tavaroista, läheisistä ihmisistä ja terveydestä. Työstäänkin hän on jo osittain luopunut.
”Esiinnyin Heikki Sarmannon kanssa yli 50 vuotta ympäri maapalloa. Vuosi sitten lopetin laulamisen. Ammattilainen tietää, kun ääni ei enää toimi yhtä hyvin kuin ennen. Kamalinta olisi kuulla, kuinka joku pohtisi, että miksi se vielä laulaa. Aika aikaansa kutakin.”
Maija tapailee ystäviään ja lastensa perheitä ja käy noin kerran viikossa Helsingissä. Hän myös matkustelee paljon. Lokakuun hän oli ystävättärensä kanssa Egyptissä ja tammikuussa on vuorossa Espanja. Siellä hän majoittuu entisen naapurin pienessä pihatalossa.
”Kaipaan Aria, merta ja vuoria, mutta muutokset pitää hyväksyä, yhtä lailla menetykset kuin vanheneminenkin. Suruun ei saa käpertyä.”
Maija on viime aikoina miettinyt myös uuden ihmissuhteen mahdollisuutta.
”En ole koskaan oikein osannut elää yksin, joten mistä sitä tietää, mitä universumi on minun varalleni suunnitellut. Ehkä kohtaan vielä uuden rakkauden.”
Tämä unelmien mies olisi raitis, iloinen ja huumorintajuinen, sellainen, jonka kanssa voisi tehdä hyvää ruokaa, nauraa ja innostua, mennä eteenpäin.
”Mutta jos sellaista ihannetyyppiä ei löydy, niin ei se mitään. Minulla on kuitenkin ihanat muistot vuosista Arin kanssa. Niillä elän kyllä loppuelämän.”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 12/2025.
