Vuosi sitten vuorikiipeilijä Lotta Hintsa uupui niin, ettei jaksanut valita edes vaatteita ylleen. Toipumisessa ovat auttaneet terapia ja uusi tapa treenata – sekä parisuhde, jossa hän tuntee olevansa arvokas.
Hitto mikä luuseri, ajatteli vuorikiipeilijä Lotta Hintsa itsestään. Oli maaliskuun alku, ja hän oli käymässä nukkumaan kotonaan Helsingin Kalliossa.
Koko päivä oli ollut apea. Lotalla oli ollut jo pitkään tapana nousta aamuviideltä ja olla kuntosalilla treenaamassa viimeistään seitsemältä.
Kyseisenä aamuna Lotta oli kuitenkin nukkunut tunnin myöhempään. Hänen normaali, huippu-urheilijan tarkka päivärytminsä oli saanut kolauksen. Lottaa ahdisti.
”Aloitin päiväni itseni nälvimisellä: Miksi olin tuhlannut aikaa nukkumiseen? Miksi en ollut niin tehokas kuin yleensä ja tehnyt kaikkea täysillä? Iltaan mennessä olin jo uuvuttanut itseni sättimisellä.”
Peiton alle käpertyessään Lotta oivalsi, mistä oli kyse. Edeltävät kolme kuukautta olivat olleet kuormittavia. Lotta oli käynyt kiipeilemässä ensin Nepalissa, sitten Chilessä ja viimeisimpänä Korsikalla.
Jokainen reissu oli fyysisesti vaativa – ja palautuminen oli jäänyt kesken.
”En missään välissä laskeutunut henkisesti maan kamaralle vaan vertasin itseäni koko ajan hetkiin, jolloin tein huippusuorituksiani ja koin adrenaliiniryöppyjä. Vaikka olin fyysisesti palautunut, mieleni laahasi perässä.”
Lotan mielessä kävi: Mitä jos viimekesäinen toistuu? Mitä jos hän päätyy taas niin syviin vesiin, ettei pysty edes valitsemaan omia vaatteitaan?
Kun Lotta sätti tämän vuoden maaliskuussa itseään, hänen sisäinen käskytysvaiheensa oli jäänyt päälle. Se, joka hengenvaarallisissa olosuhteissa vuoristossa varmistaa, että Lotta selviää ja tiedostaa riskit.
Lotta on kiipeillyt ammatikseen vuodesta 2018. Sitä ennen hän tuli tunnetuksi vuoden 2013 Miss Suomena ja mallina. Lisäksi hänet on nähty monissa tosi-tv-ohjelmissa, kuten Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa ja Selviytyjät Suomessa.
Vuorilla Lotta on ylivirittyneessä tilassa. Vaaranpaikkoja on koko ajan ja huomion pienikin herpaantuminen voi maksaa hengen – jos esimerkiksi asettaa jalan väärään paikkaan. Lotta ajattelee, että pieni pelko kuuluukin reissuihin. Pelko saa hänet yrittämään kovemmin ja pysymään valppaana.
”Nautin siitä, että joudun olemaan läsnä kaikilla aisteillani. Tietyllä tavalla se rauhoittaa mieleni. Tuntuu meditatiiviselta, kun kaikki epäolennainen ympäriltä katoaa. Olen aina viihtynyt tilanteissa, joihin liittyy riskinottamista ja -hallintaa. Jos en kiipeäisi, hakisin sitä tunnetta todennäköisesti muualta.”
Jokaista kiipeilyreissua ja sen aiheuttamaa ylivireystilaa seuraa myös alivireys ja jonkinlainen tyhjyys.
”Kiipeilyreissujen jälkeen mieleni on aluksi euforinen ja sen jälkeen hetken alakuloinen. Silti minut yllätti se, etten ollutkaan vielä prosessoinut talven reissujani ja palautunut niiden välissä. Ankara sisäinen ääneni otti jälleen kerran minusta vallan ennen kuin jäin siitä itselleni kiinni.”
Lotta tiedostaa suurimman ongelmansa: sen, ettei hän osaa antaa tarpeeksi aikaa palautumiselle vaan aikatauluttaa arkensa tukkoon menoja ja tapaamisia reissujen jälkeisille viikoille. Pitkien reissujen aikana hoidettavat asiat kasaantuvat.
”Isälläni oli tapana sanoa, että positiivinenkin stressi on aina stressiä. Kivatkin asiat voivat kuormittaa”, Lotta sanoo ja viittaa vuonna 2016 syöpään menehtyneeseen lääkäri-isäänsä Aki Hintsaan.
Isän neuvoon Lotta on yrittänyt kiinnittää erityistä huomiota sen jälkeen, kun hän uupui viime kesänä. Silloin Lotan elämästä katosivat värit.
”Elämä oli taistelua taistelun perään. Jouduin syviin vesiin ja olin aivan lopussa.”
Alppien vuorenhuiput kohosivat kohti taivasta auringon porottaessa. Oli alkukesä 2024, ja Lotta oli juuri saapunut avopuolisonsa, näyttelijä ja muusikko Sebastian Rejmanin kanssa Ranskaan Chamonix’n kylään. He olivat vuokranneet kylästä asunnon pariksi kuukaudeksi.
Tarkoitus oli kiipeillä vuoristossa yhdessä. Puitteet olivat juuri sitä, mistä pari oli haaveillut. Mutta Lotan oli paha olla. Mieli oli apea ja itku herkässä.
”Katsoin vuoria ja ajattelin, että minua ahdistaa. Tuntui, etten jaksa enää. Se oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun vuoren juurella ollessani en ollut innoissani suunnittelemassa kiipeilyreittejä. Sen sijaan tunsin vain paineita ja ajattelin, etten halua tehdä tätä.”
Takana oli kuluttavia kuukausia. Kevään aikana Lotta oli kuvannut elämäänsä Iholla-sarjaan. Hän oli myös sairastellut ja loukannut itsensä useasti: puolentoista vuoden aikana oli säärimurtuma, molempien akillesjänteiden tulehtuminen, nilkan venäyttäminen, koronainfektio ja erilaisia virustauteja. Edeltävänä vuonna Lotan rinnoista oli leikattu kolme hyvälaatuista kasvainta.
”Kun pääsin yhdestä vaivasta eroon, tuli seuraava.”
Loppuvuodesta 2023 Nepalissa Lotta oli ollut ylittämässä metallista siltaa, kun hän kompastui ja löi otsansa. Lähimpään sairaalaan oli 13 kilometrin matka, jonka Lotta käveli itse. Hänet vietiin helikopterilla jatkohoitoon Suomeen.
Diagnoosina oli lievä aivovamma. Se haastoi kuukausienkin päästä keskittymis- ja muistivaikeuksina, puheen muodostamisen ongelmina ja väsymyksenä.
”Elämä oli taistelua taistelun perään. Jouduin syviin vesiin ja olin aivan lopussa.”
Kovin henkinen kuormitus liittyi kuitenkin Lotan Nepalissa kokemaan seksuaaliseen ahdisteluun. Siitä hän oli kertonut juuri ennen Ranskan-reissua, toukokuussa 2024, The New York Timesissa.
Lotta nimesi nepalilaisen kiipeilijän ja kertoi miehen yrittäneen riisua hänet väkisin hotellihuoneessa, jonne mies oli houkutellut Lotan liiketapaamisen varjolla.
Jutun julkaisun jälkeen Lotta sai uhkaavia viestejä, joissa häntä kehotettiin pysymään poissa Nepalista. Toisen puolen kuormasta muodostivat kymmenien naisten ja joidenkin miesten Lotalle lähettämät viestit siitä, että he olivat kokeneet samaa. Lotta halusi tukea heitä, mikä oli palkitsevaa mutta samalla raskasta.
”Asian läpikäyminen oli äärimmäisen kuluttavaa, ja jouduin kohtaamaan traumani yhä uudelleen.”
Silti Lotta ei kadu avoimuuttaan.
”Minun oli avattava suuni, jotta muut eivät joutuisi käymään läpi samaa. En voinut katsoa läpi sormieni sitä, miten joku rikkoi koskemattomuuden rajaa niin räikeästi.”
”Jos kyseessä olisi ollut vain minä, olisin pysynyt anonyymina ja käsitellyt asian omatoimisesti. Mutta koska kuulin useista muista tapauksista, en voinut olla hiljaa. Koen, että tietyllä tavalla minun kuului kokea se kaikki, että pystyin myös puhumaan asiasta.”
”Uupuneena jo asun valitseminen oli vaikeaa. Oli avuksi, kun toinen nosti kaapista esille vaatteet, jotka tänään voisi olla hyvä pukea päälle.”
Syksyn kuukausien kuluessa Lotta alkoi hiljalleen toipua. Puolison tuella oli siinä suuri rooli.
”Minulle luontainen tapa tällaisessa tilanteessa olisi vetäytyä olemaan yksin, jotta en kuormittaisi toista. Nyt minulle ei annettu siihen mahdollisuutta.”
Lotta huomasi, miten tärkeää oli, että toinen pysyi vierellä ja kuunteli. Vaikeimpina uupumuksen hetkinä hänestä tuntui, että pientenkin päätösten tekeminen oli vaikeaa.
”Minun piti kerätä itseni monta kertaa päivässä, jotta pystyin hoitamaan yksinkertaisiakin asioita. Burnout-tilassa valintojen tekeminen vaikeutuu enkä esimerkiksi osannut päättää, mitä tilaisin kotiinkuljetuksella ruuaksi.”
Silloin helpotti, kun kumppani toi eteen valmiin ruoka-annoksen ja kehotti syömään.
”Uupuneena jo asun valitseminen oli vaikeaa. Oli avuksi, kun toinen nosti kaapista esille vaatteet, jotka tänään voisi olla hyvä pukea päälle.”
Käänteentekevää Lotan toipumisessa oli myös loppuvuodelle ajoittunut Nepalin-reissu, jonne hänet kutsuttiin mukaan viiden päivän varoitusajalla. Alkuun hän ajatteli, että lähteminen olisi liian vaarallista seksuaaliseen ahdisteluun liittyvän tapauksen vuoksi, mutta lopulta Lotta vastasi myöntävästi.
”Olin ajatellut, etten voi enää koskaan palata Nepaliin, mutta kuuntelin intuitioani. Se sanoi, että vitut – minähän menen, vaikka pelottaa.”
Reissu sujui hyvin.
”Pääsin irti pelosta, joka mieltäni oli painanut. Se tuntui todella vapauttavalta.”
Voisinko olla itseni paras valmentaja? Tähän kysymykseen Lotta vastasi myöntävästi viime syksynä ja päätti ryhtyä valmentamaan itseään.
Aiempien kuuden vuoden aikana Lotta oli työskennellyt kahden yksilövalmentajan kanssa. Monivuotisen valmentajansa Don Bowien kanssa Lotta oli kihloissakin, mutta suhde päättyi pari vuotta sitten.
Nyt Lotta halusi suunnitella itse treeninsä. Treenaaminen muuttui: Lotta tekee harjoituksensa, koska tietää tarkasti, miten niiden ansiosta kehittyy – ei siksi, että valmentaja on niin päättänyt.
Päätös osoittautui oikeaksi, sillä Lotta on edistynyt toiveidensa mukaan ja välttynyt loukkaantumisilta. Hän on myös toipunut hyvin aivovammastaan eikä enää kuormitu samalla tavalla äänistä ja hälystä kuin vuosi sitten.
Lotta harjoittelee kuntosalilla ja luonnossa kuudesti viikossa, yhteensä keskimäärin 20 tuntia. Kehoa on ollut pakko kuunnella tarkemmin kuin koskaan aiemmin.
”Ennen minulla oli taipumusta vähätellä negatiivisia tuntemuksia ja kipuja valmentajilleni. Sen seurauksena loukkaantumisia tuli herkemmin.”
Lotta on kiitollinen siitä, että Sebastian on aidosti kiinnostunut hänen treeneistään ja kysyy päivittäin, miten ne sujuvat.
”Sebu on totuuden torvi tilanteissa, joissa treenaamiseni voisi johtaa vaikkapa rasitusvammaan. Silloin hän ehdottaa muutoksia harjoitukseeni.”
Lotta on opettanut myös puolisoaan vuorikiipeilyn saloihin. Silti Lotta pudistelee päätään, kun häneltä tiedustelee, onko laji hurmannut myös Sebastianin.
”Chilessä ohuessa ilmanalassa nukkuminen oli hänelle vaikeaa, kuten myös leirielämä pienessä teltassa ja päivät kuivamuonan varassa. Siitä reissusta oli romantiikka kaukana, mutta ainakin parisuhde säilyi. Se oli todellinen testi, josta selvisimme”, Lotta sanoo ja nauraa.
”Olin hukassa itseni kanssa. Pelkäsin, etten osaa rakastaa oikealla tavalla ja että olen huono kumppani.”
Lotta on käynyt terapiassa jo vuosia epäsäännöllisesti. Ammattilaisen kanssa keskustelulle oli tarvetta myös edellisen parisuhteen päätyttyä talvella 2023. Silloin Lotan mielessä pyöri paljon kysymyksiä, joihin hän janosi vastauksia.
”Olin hukassa itseni kanssa. Pelkäsin, etten osaa rakastaa oikealla tavalla ja että olen huono kumppani. Terapiassa sain vastauksia ja ymmärrystä itsestäni ja entisestä suhteestani.”
Samalla arvottomuuden tunne hälveni. Lotta oppi, että aiemmassa suhteessa rajat eivät olleet selkeät.
”Valmennussuhteessa Don oli auktoriteetti, kiipeilypareina olimme tasavertaisia ja parisuhteessa taas kaikki mössööntyi.”
Nyt niin ei ole.
”Tässä parisuhteessa saan olla pelkkä Lotta enkä vuorikiipeilijä.”
Lotta on oivaltanut, ettei hänen tarvitse päästä kokonaan eroon sisäisestä kriitikostaan mutta se kannattaa kyseenalaistaa.
”Minulle on ollut tärkeää ymmärtää, että sisäinen kriitikkoni voi olla myös väärässä ja voin olla armollisempi itselleni.”
Parhaita päiviä ovat yhä Lotan mielestä ne, jolloin hän on herännyt varhain, treenannut kuntosalilla ja hoitanut asioita. Illat on pyhitetty palautumiselle.
”Katson aika paljon Netflixiä. Pidän sohvalla makoilusta, etenkin silloin kun saan olla kainalossa. Halaaminen rauhoittaa hermostoa älyttömän paljon.”
Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 5/2025.
