Olen kateellinen puolisolleni hänen ihanista sukulaisistaan – miksi minun suvussani aito yhteydenpito on niin vaikeaa?
Laura Friman ajatteli aiemmin, että hänen puolisonsa suku on tukahduttavan läheinen. Sitten hän tajusi, että on puolisolleen kateellinen.
Yhtäkkiä itkettää niin, että lasken kirjan käsistäni. Yritän räpytellä silmiäni kirkkaiksi, sillä istun työpaikan aulassa enkä tahdo, että kollegat näkevät. Luen Elina Hirvosen hurmaavaa Rakkauksien lokikirjaa, jossa kertoja listaa kumppanilleen epävarmuuksiaan raivorehellisesti. Ne resonoivat.
”Rakastatko minua, vaikka etsin jatkuvasti jotain, mitä en löydä?” (Niinpä.)
”Rakastatko minua, vaikka sanon käyväni lasillisella mutta tulen aamuyöstä kotiin ja herätän sinut laulamalla maakuntalauluja?” (Check.)
”Rakastatko minua, vaikka en avaa laskuja ja verkkopankissa on tallennettuna jokaisen suomalaisen perintötoimiston tilinumero?” (Niin muuten minullakin.)
Sitten jysähtää ja kyyneleet yllättävät.
”Rakastatko minua, vaikka minulla ei ole suurta, iloista sukua?”
Muut vajavuuteni sulatan, mutta tämä tekee kipeää. Minä häpeän sitä, että minulla ei ole unelmieni sukua.
Minulle on turvallista piipahtaa. Valitettavasti kannan samaa, painavaa tunnelukkoa ystävyyssuhteissani.
Suruni kuulostaa hassulta, sillä sukuni ei ole pahimmasta päästä. Olen saanut heiltä elämäni varrella apua ja tukea. Ei ole ahdistavia alkoholiongelmia tai tulenarkoja arvoristiriitoja.
Mutta ei ole paljoa muutakaan. Toinen puoli suvustani ei osaa pitää yhteyttä, vaikka pidämme toisistamme. Juhlapyhät valuvat ohi ja toivotukset kuitataan tekstarilla, jos silläkään. Toinen puoli on pakkomielteisen sosiaalista ja kiireistä. Haluaisimme nähdä toisiamme, mutta olemme aina joko töissä, vapaaehtoistöissä, Raumalla tai Ranskassa.
Kun kyläilemme, emme osaa rentoutua. Tunnin vierailun jälkeen on jo hoppu seuraavaan paikkaan.
En parjaa kumpaakaan puolta suvustani: olen itse tismalleen samanlainen, sekä etäinen että hätäinen. Ajatus ”kiireettömästä yhdessäolosta” kuulostaa ajatuksen tasolla upealta, mutta aiheuttaa minussa myös pakokauhua ja hämmennystä. En osaa, en pysty!
Minulle on turvallista piipahtaa. Valitettavasti kannan samaa, painavaa tunnelukkoa ystävyyssuhteissani.
Kuten ihmiselle usein käy, kateuteni naamioitui kiukuksi.
Kun tutustuin puolisooni, minua ärsytti salaa se, miten läheinen hän oli vanhempiensa kanssa. Aikuinen mies, ja koko ajan juoruamassa äitinsä kanssa puhelimessa! Suvussa juhlittiin jokaisen syntymäpäiviä ja suhtauduttiin suurella kiinnostuksella siihen, kuka pääsi Runebergin päivänä torttukahveille. Oliko tämä vähän sairaalloista ja tukahduttavaa?
Muutaman kuukauden (tai vuoden, kuka näitä laskee) jälkeen jouduin tunnustamaan itselleni, että mieheni suvun käytöksessä ei ollut mitään epätervettä tai ikävää.
Päinvastoin: olin kateellinen siitä, miten intohimoisesti siellä vaalittiin perheyhteyttä ja yhteistä tekemistä. Kuten ihmiselle usein käy, kateuteni naamioitui kiukuksi.
Suorastaan haaveilen kotiini tuppautuvista sukulaisista, joita kuulen joidenkin kiroavan.
Aikuisiällä sukutapaamisten järjestäminen on kaikkien vastuulla. Huomaan, että en ole vielä sisäistänyt ajatusta tosissani: odotan yhä, että vanhempani hoivaavat ja hyysäävät minua ja kutsuvat kylään. Lisäksi suorastaan haaveilen kotiini tuppautuvista sukulaisista, joita kuulen joidenkin kiroavan.
Tietysti on kohtuutonta kyräillä ja kaihota tuntikausien sunnuntailounaiden perään, jos ei ole itse valmis tekemään paljoakaan asian eteen. Niin huomaan kuitenkin tekeväni.
Enkä enää ole vain lapsi, vaan vanhempi itsekin. Roolini muuttuu entisestään, kun teini-ikäiset lapseni muuttavat lähivuosina kotoa.
Osaanko silloin rakentaa omin käsin suuren, iloisen suvun?
