“Aikuisuus on lopulta aika helppoa. Hoet vain joka päivä uudelleen, kuinka väsynyt olet.”

Olen jakanut tragikoomisia meemejä aikuisuudesta ja työelämästä aina kikattaen, mutta salaa vähän hämmentyneenä. Eihän elämä oikeasti tuollaista ole. Sen sijaan olen aina pitänyt itseäni harvinaisen laiskana ihmisenä.

Tänä syksynä huomasin, että lorvija­identiteettini oli itsepetosta. Olin aina leveillyt, että töitäni saattoi tehdä sängystä, mutta oikeasti olin lopettanut sellaisen ajat sitten. Sen sijaan larppasin kiireistä tyyppiä. Juuri sellaista, jota olen pitänyt ylidramaattisena itsensä korostajana: ihanko todella et ehdi työpisteeltä lounaalle? Luuletko olevasi Steve Jobs?

Nyt olin juuri se henkilö. Olin Teams-palaverissa toisen työn kahvitauolla tuulisessa jätekatoksessa. Muokkasin käsikirjoituksia töyssähtelevässä taksissa oksennusta pidätellen.

Aluksi kiire tuntui hauskalta. Vau, olen tärkeä. Minulla on paljon töitä. Juuri minut halutaan. Olen hyväksytty.

Sitten se alkoi tuntua ihan muulta. Työkaverini viesti räjäytti verenpaineeni: ”Pitäisikö mun olla siellä?”

Naputin viestin sokeroijan pöydältä samalla, kun häpyhuulistani revittiin karvoja. Olin varma, että olin unohtanut jotakin, olla jossakin. Koin paniikin hetkiä päivä toisensa jälkeen. Olinko unohtanut lähettää sen ja sen meilin?

Välillä olin unohtanut, useimmiten en. Unohdin hetkeksi raitiovaunussa, minne oikeastaan olin menossa. Ja kyllä, lähetin Valtioneuvoston kansliaan sähköpostin, jonka signeerasin Lauran sijasta “Lautana”. Never forget.

Kiire on paskaa. Sen tietävät kaikki. Mutta juuri kukaan ei kerro, miten koukuttavaa se on. Kun on päässyt korvaamattomuuden makuun, pysähtyminen on liki pitäen mahdotonta – vaikka huomaisi, että matkapahoinvoinnin tunne ei väisty, vaikka taksi on jo perillä. On melkein pakko odottaa, että keho antaa signaalin, jota on pakko kuunnella. Vähän kuin odottaisi äitiä tai opettajaa kertomaan, että sekoilu on lopetettava. Sisäinen ääni tai järki ei riitä.

Yritin katkaista kiiresesonkini minilomalla. Varasin Tukholmasta huoneen unelmieni luksuskylpylästä. Siellä digilaitteet suljettiin jo ovella. Kuulosti ihanalta, tuntui hirvittävältä. Tahdoin kirkua respassa, että tiedättekö, mitä voi tapahtua, jos minua ei saa kiinni? Jokin katastrofi! Se on tietenkin höpönlöpöä. Kun pahoittelin tänä kaoottisena syksynä asiakkaalleni kiiremokaani, hän vastasi niin ihanasti, että sain vedet silmiini: “Ei hättää! Työjutut on asioita, ja asiat hoituu järjestelemällä. Mun äiti aina sanoi, että sitten kun pitää ruveta puolukoita keräämään, on hankalampaa.”

Viimeistään kylpylän aulassa tajusin, etten osannut pysähtyä. Halusin tarkistaa meilini koko ajan. Halusin tehdä uuden to do -listan. En halunnut mennä spa-osaston typeriin altaisiin olemaan paikallani, koska en tiennyt, mitä silloin tehdään. Eihän paikallaan voi olla? Eikö silloin räjähdä?

Valitettavasti tiedän, että en ole ainoa. Rakkaat laji­toverit, meistä kukaan ei voi jatkaa näin. Sovitaan yhdessä, että stressataan tulevana vuonna vain olennaisista. Niin kuin puolukoiden poimimisesta. Terveisin, Lauta.

Kolumni on julkaistu Trendissä 10/2021