”Hetki oli kirkas. Muistan sen aina. Istuin uuden kotini olohuoneessa ja katsoin vitriiniä, joka nökötti edessäni. Olin koonnut sen keittiösaksilla, koska olin unohtanut hankkia työkaluja.

’Olet kova mimmi’, sanoin itselleni ja vilkaisin ikkunasta. Lapset potkivat palloa vastapäisellä kentällä, poikani katsoi televisiota vieressäni. Oli seesteistä ja rauhallista. Hymyilytti. Oliko tämä todella arkeani?

Tie tähän oli pitkä ja raskas. Minua kiusattiin päiväkodista saakka. Sairastuin masennukseen ja paniikkihäiriöön. Opiskeluni keskeytyivät kerta toisensa jälkeen ja olin väärissä ihmissuhteissa.

Nyt minun oli viimein hyvä.

Olen aina kokenut, että olen ulkopuolinen ja erilainen kuin muut. Jo lapsena muilla oli tiiviit porukat, joihin en sopinut. Tämä ei haitannut, koska viihdyin yksin. Harrastin balettia, yleisurheilua ja shakkia. Kuuntelin japanilaista rokkia ja vietin aikaa pikkusiskoni kanssa.

Tämä riitti siihen, että minua alettiin kiusata. Se alkoi päiväkodissa ja riistäytyi käsistä yläkoulussa. Luokka­kaverini nimittelivät minua sekopääksi ja välttelivät seuraani. Tavaroitani piilotettiin ja päälleni syljettiin. Kukaan ei puuttunut tapahtumiin.

Uppouduin onlinepelien maailmaan. Nettiyhteisössä sain olla se, joka olin. Olin turvassa eikä kukaan herjannut. Samaan aikaan koulukiusaaminen kävi entistä rajummaksi. Minua nimiteltiin ja tönittiin. En tiedä, kuinka jaksoin päivästä toiseen.

Yläkoulun jälkeen hain ammattikouluun opiskelemaan ravintola- ja catering-alaa. Se oli unelmieni täyttymys. Ajattelin, että aloittaisin alusta ja saisin ystäviä. Pian paniikkihäiriö teki opiskelusta mahdotonta.

Lue myös: Kun Elssa näki nuorena traumaattisen tapahtuman, hänelle puhkesi paniikkihäiriö – ”En ajattele paniikkihäiriötä isona asiana”

Luennolla, lounastunnilla tai kahvijonossa suutani alkoi kuivata. Pyörrytti ja oksetti. Äänet ja sanat puuroutuivat, pelkäsin kuolevani. Kohtaukset iskivät aina varoittamatta, joten aloin vältellä tilanteita, joissa tiesin kohtauksen olevan mahdollinen, eli lähes kaikkea.

Samaan aikaan rakastin miestä, joka käytti minua hyväkseen. Hän rajoitti tekemisiäni, huoritteli ja haukkui. Hän sai minut uskomaan, että olen ruma ja tuomittu jäämään yksin.

Vaikka tiesin sydämessäni hänen käytöksensä olevan väärin, jäin. Niin riippuvainen olin siitä, että rinnallani oli joku.

Lue myös: Anna ymmärsi tulleensa pahoinpidellyksi vasta, kun ystävä sanoi sen ääneen: ”Läheiseni auttoivat ymmärtämään tilanteen vakavuuden”

Lopetin opiskelut ja linnoittauduin kotiin. Tapasin vain siskoani ja mummiani. Pompin lääkäriltä toiselle. Kukaan ei osannut sanoa, mikä auttaisi. Lopulta sain lääkityksen, joka helpotti paniikkioireitani ja ahdistustani. Vanhaan kouluun en halunnut kuitenkaan palata, koska kiusaamisen pelko oli niin lamaannuttava. Hain ja pääsin opiskelemaan liiketaloutta.

Tutut oireet palasivat nopeasti: näkö sumeni ja kieli kuivui. Päässäni sinkoili pakkoajatuksia, joissa mietin, mitä kaikki ajattelevat, jos lähden nyt salista, oksennan tai pyörryn. Olin pettynyt ja surullinen. Koin aiheuttavani taas valtavan pettymyksen ja olevani arvoton.

Kävin töissä ruokakaupassa ja selviydyin rimaa hipoen. Aloitin ja lopetin opintojani jatkuvasti. Jossain vaiheessa opinto-ohjaajani ehdotti, että minun kannattaisi liiketalou- den tutkinnon sijaan suorittaa myynnin ammattitutkinto. Suostuin.

Päätös oli käänteentekevä, koska tällöin sain ensimmäisen ystäväni. Liikutun yhä, kun ajattelen, kuinka suuri merkitys tapahtumalla oli. Olimme tienneet toisemme pitkään, mutta emme tunteneet syvemmin. Yhteisillä luennoilla tajusimme, että jaoimme samanlaisen, mauttoman huumorin. Meillä klikkasi.

Ystäväni oli ensimmäisiä, jolle kerroin myrkyllisestä suhteestani. Hän kuunteli ja totesi, että minun on tehtävä jotain. Hän vaati minua asettamaan hyvinvointini etusijalle. Kun suhteeni jatkui toksisena, petin kumppaniani. Vaikka häpesin tekoani, se pelasti minut. Tajusin, että joku muukin voi haluta minua.

Eron jälkeen olin yksin ja hukassa, mutta ainakin turvassa. Kuuntelin voimabändiäni Rammsteinia, kävin kampaajalla ja uusin vaatekaappini. Lähdin ensikertaa festareille. Oloni oli äkkiä voimakas. Hoin jatkuvasti, että you only live once, anna mennä.

Puhelin piippasi viestin merkiksi. Ruudulla oli yläkouluaikaisen poikaystäväni nimi. Seurustelimme kahdeksannella luokalla muutaman viikon ennen kuin jätin hänet. En kestänyt, koska häntä alettiin kiusata vuokseni. Nyt kyselimme toistemme kuulumisia yllättävän usein. Olimme kumpikin kokeneet paljon, joten toista oli helppo ymmärtää.

Kun Rammstein tuli esiintymään Rockfesteille, lähdimme keikalle. Vielä saman illan aikana aloimme seurustella. Menimme vauhdilla eteenpäin, mutta se tuntui oikealta. Kuin kohtalolta ja ympyrän sulkeutumiselta.

Aloimme puhua tulevaisuuden haaveista ja perheen perustamisesta. Ajattelimme, että endometrioosini kanssa ei kannattanut odottaa. Puolen vuoden päästä olin raskaana.

Synnytys kesti 38 tuntia ja vei poikamme teho-osastolle repeytyneen keuhkon takia. Se oli järkyttävää.

Olin kuolemanväsynyt ja huolesta sairas. Kun pääsimme kotiin, nukuin pari tuntia yössä. Vauva itki ja minä itkin. Kannoin lasta sylissäni ja mietin, kuinka pääsen pakoon. Iltaisin seisoin parvekkeella ja haaveilin, kuinka hyppäisin alas.

Jaksoin vuoden. Sen jälkeen muutimme pääkaupunkiseudulta takaisin Turkuun mummini yläkertaan. Olin helpottunut, mutta vain hetken. Kun lopetin imettämisen, migreenini kroonistuivat.

Kyse oli kierteestä, jossa kaikki vaikutti kaikkeen. Aloin pelätä hysteerisesti migreeniä ja se ruokki paniikkioireitani. Pelkäsin oksentamista, joten lopetin syömisen. Laihduin liikaa ja minulle puhkesi epätyypillinen syömishäiriö. Maailma muuttui sumuksi.

Vaikka tiesin, että minun pitäisi syödä, en pystynyt. Lopulta vatsani oli niin surkastunut, että makasin vain suihkun lattialla ja itkin. Poikani halusi olla mummilla, koska olin koko ajan kipeä. Eräänä päivänä soitin ambulanssin, joka vei minut suoraan osastolle.

Kun puolisoni ja poikani tulivat tapaamaan minua, lapseni otti kädestäni kiinni ja sanoi, että äiti tule kotiin. Tämä naksautti jotain kohdalleen. Ilman lastani en olisi enää jaksanut. Kotona olin kuitenkin liian heikko tekemään mitään. Kumppanini hoiti kaiken: päiväkotikuljetukset, kauppareissut, ruuanlaiton ja siivoamisen. Riitelimme jatkuvasti. Jossain vaiheessa ymmärsimme, että on parempi erota. Kahdessa kodissa saisimme kumpikin levätä.

Ensimmäiset kuukaudet eron jälkeen makasin suurimman osan päivästä sängyssä ja mietin, miten olen taas tässä. Vaikka olin pettynyt, poikani pakotti nousemaan.

Ryhdyin hankkimaan tyyliini sopivia, käytettyjä huonekaluja ja lukemaan. Ahmin varsinkin Stephen Kingiä ja Harry Pottereita. Lisäksi kaivoin pelikonsolit esiin ja purin aggressioni tappelupeleihin. Se teki hyvää.

Aloin kertoa ajatuksistani ja avata tarinaani sosiaalisessa mediassa. Ajattelin, että ketään ei kiinnosta, mutta hiljalleen ympärilleni rakentui kannustava someperhe. TikTokissa seuraajia on yli 13 000, Instagramissa 4 300.

On edelleen hämmentävää, miten monet saavat voimaa ja vertaistukea jutuistani. Ennen olin outo, friikki ja nolo. Nyt saan palautetta, että olen mielenkiintoinen.

Puolitoista vuotta sitten aloin tapailla erästä merkityksellistä henkilöä. Hänen seurassaan aloin syödä paremmin, koska hän ei tehnyt ruokailustani minkäänlaista numeroa. Hänen kanssaan uskalsin lähteä myös Turun keskustaan kolmen vuoden tauon jälkeen ja olla avecina häissä. Kokemus oli ihana.

Tajusin, että jotkut hyväksyvät minut kaikkine ominaisuuksineni.

Migreeniini aloitettiin biologinen estolääkitys. Tämä vaikutti itsevarmuuteeni. Vaikka olin kumppanini kanssa onnellinen, laitoin suhteemme poikki uudenvuoden alla.

Pohdintani on vasta alussa, mutta uskon, etten kykene monogaamiseen suhteeseen. Haluan tilaa selvittää, onko asia näin.

En koskaan sano, että olen toipunut masennuksesta tai paniikkihäiriöstä, koska se ei ole totta. Nämä tulevat tavalla tai toisella olemaan aina osa minua.

Kaikki eivät toivu tai pääse yli masennuksesta, ja se on ihan ok.

Keskeneräisyys on ajassamme arvokasta. Sitä tarvitaan enemmän. Olen tehnyt valinnan puhua, vaikka kaapissani on käsittelemättömiä mörköjä. Jos jään odottamaan niiden taklaamista, elämä valuu hukkaan.

Koskettavin palaute, jonka olen saanut, tuli henkilöltä, joka sanoi kirjoittaneensa jäähyväiskirjeen, mutta ymmärtäneen somesisältöni avulla, että myös muilla on vaikeaa.

”Pelastit henkeni”, hän viestitti. En koskaan unohda sitä.

Nuorelle itselleni sanoisin, että lopeta miellyttäminen. Muuten käy niin, että ihmiset kiintyvät rooliisi, eivät sinuun. Hukkaat minuutesi eikä mikään seura ole sen arvoista. Löydät kyllä henkilöt, jotka ovat puolellasi. Usko siihen.

Tammikuussa katsoin olohuoneessani istuneita ystäviäni. Yksi puhalsi ilmapalloja, toinen nauroi. Juhlimme syntymäpäiviäni. Kuvasin videon, jossa annoin jokaiselle suukon poskelle. Ystäväni rutistivat minua. Tuntui uskomattomalta.

Sanon aina, että elämäni alkoi kunnolla vasta täytettyäni kolmekymmentä.

Kivusta ja vastoinkäymisistä huolimatta löysin takaisin nauruni luo. Olen siitä ikuisesti kiitollinen.”

Juttu on julkaistu Trendissä 3/2023.