”OLIN 24-VUOTIAS ja viettänyt iltaa poikaystäväni kanssa. Hän oli humalassa ja päätti yhtäkkiä lähteä ajamaan moottoripyörällään. Yritin estää häntä pihalla ja korotin ääntäni, jotta hän tulisi järkiinsä. Hän ärsyyntyi ja löi minua kasvoihin.

Sitten hän otti minua hiuksista kiinni ja raahasi sisälle. Siellä riitelymme jatkui. Hän heitti minut lattialle, ja iskin pääni kaakelilattiaan. Sitten hän lähti, ja minä jäin yksin. Soitin taksin, menin kotiini ja kävin nukkumaan.

Vasta aamulla tajusin, mitä oli tapahtunut. Käsivarteni olivat mustelmilla, paita riekaleina ja päässä kuhmu. Sitten ovisummeri soi monta kertaa, ja näin poikaystävän auton pihalla. Pyörin ahdistuneena asunnossani, enkä avannut ovea. Kun hän lopulta luovutti, soitin ystävälleni: hae minut pois täältä.

Tapahtunut yllätti minut täysin. Meillä oli ollut intensiivinen suhde puolitoista vuotta, ja olin mieheen tosi rakastunut. Olimme kyllä riidelleet kuten mikä tahansa pari, mutta en koskaan ajatellut, että minun pitäisi varoa sanojani.

Kehon kolhut olivat kuitenkin pienemmät kuin mielen. Läheisteni reaktiot auttoivat minua ymmärtämään tilanteen vakavuuden. Ystäväni sanoi, että Anna, sinut on pahoinpidelty, se ihminen kävi päällesi. Asia aukesi minulle vasta, kun toinen sanallisti sen.

Kerroin heti myös vanhemmilleni. Aloin itkeä, ja minua nolotti sanoa, että äiti, minulle kävi näin. Perheeni voimakas reaktio oli vaikea ottaa vastaan. Ymmärsin heidän pelkonsa ja hätänsä, mutta minun piti vielä mutustella tapahtunutta.

Tapasimme miehen kanssa kuukautta myöhemmin puistossa. Hän yritti halata, mikä oli tosi ahdistavaa. Hän vaikutti olevan sokea käytökselleen. Se helpotti päätöstäni ja auttoi päästämään irti lopullisesti. Sen jälkeen en vastannut hänen soittoihinsa ja viesteihinsä.

Minulle oli kuitenkin ollut alusta asti selvää, että suhde on ohi. Päähäni oli joistain kampanjoista iskostunut, että yksi lyönti riittää. Oli tapahtunut jo ihan liikaa, enkä halunnut jäädä odottamaan, mihin tilanne kehittyy.

En kuitenkaan koskaan päätynyt tekemään rikosilmoitusta. Tuntui helpommalta mennä vain eteenpäin.

Lue lisää: Vuosien väkivalta sai Johannan uskomaan, ettei voisi olla ikinä onnellinen

YHÄ KYMMENEN VUOTTA MYÖHEMMIN minua hävettää puhua asiasta. Siksi haluankin puhua, sillä häpeä pitää monet hiljaa.

Minulle häpeä liittyy eniten siihen, etten ikinä ajatellut rakastuvani ihmiseen, joka osoittautuu väkivaltaiseksi. Että olen vahva ja itsenäinen nainen, ja minä kyllä tiedän, missä rajani kulkevat. Tällaista ei tapahdu minulle.

Mutta tällaista tapahtuu kaikkialla, sosiaalista statusta, ikää ja uskontoa katsomatta.

Minulle ei käynyt pahasti, ja olen joskus tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, onko minulla oikeutta puhua asiasta. Minulla ei ollut huuli auki tai silmä mustana, ja olen miettinyt, tapahtuiko liian vähän, että voidaan puhua lähisuhdeväkivallasta. Se on tosi raskas ajatus.

Yritän muistuttaa itseäni, että yksikin tapaus on liikaa, eikä kokemuksia voi arvottaa keskenään. Ehkä juuri siksi minun pitää puhua asiasta, jotta joku muu hahmottaa, että kaikenlainen toiseen kajoaminen on väärin.

Kun kirjoitin biisin Kato mun sormee, sain julkaisun jälkeen Instagramissa viestin: ”Kaikille ei käy noin hyvin.” Vastasin, että tiedän kyllä. Tämä on minun tarinani. En voi muuttaa tätä pahemmaksi, ja saan silti puhua asiasta, vaikka tilanne ei ehtinyt kärjistyä.

Monien miesten on ollut vaikea kommentoida biisin tekstiä. Ehkä se johtuu siitä, että he tuntevat pahoinpitelevän miehen olevan yksi heistä. Joku kysyi, onko minun ollut tapahtuneen jälkeen vaikea luottaa miehiin. Minulle asia ei liity miehiin – se oli vain yhden ihmisen teko. Minulla on ollut ja on mahtavia miehiä elämässäni.

JATKOSSA PIDÄN RAJOISTANI tiukasti kiinni. Tapahtunut ei onneksi jättänyt minuun kosketuksen pelkoa.

Mutta sen se aiheutti, että tiedän tarkasti, mitä siedän. Laulajan keikkatyössä tapahtuu paljon sitä, että kun menen esiintymisen jälkeen vaikkapa baaritiskille tai muuten yleisön sekaan, joku tulee takaapäin ja laittaa kädet lantiolleni. Silloin irrottaudun otteesta. En pidä siitä, että minuun kosketaan kysymättä.

Yritän oppia hyväksymään kehoni: haluan, että sisäinen puheeni on olalle taputtavaa eikä itseäni ruoskivaa. Olen aina ollut ystäväpiirissäni se, jonka paino jojoilee, mutta nyt haluan päästä eroon miinus viisi kiloa -ajattelusta ja itseni vertailusta muihin.

Artisteilla on kovat ulkonäköpaineet: vain laiha kelpaa. Jotkut myös ajattelevat, että kun esiintyjä nousee lavalle, hänestä tulee koriste-esine, ja koska hän esiintyy, hän haluaakin saada huomiota.

Nyt asun onnellisesti yhdessä aviomieheni ja koirani kanssa. Olen vahvasti oman tieni kulkija, ja ajattelen, että minulla on tämä yksi elämä ja haluan tehdä siitä itseni näköisen.”

Juttu on julkaistu Trendissä 4/21.