”17-vuotiaana vietin iltaa yksiössäni Rovaniemellä. Viereisessä asunnossa oli bileet, ja meteli oli kova. Yhtäkkiä kuulin jonkun huutavan: ’Tapan itseni!’ Menin katsomaan parvekkeelle, mistä oli kyse, ja silloin näin nuoren tytön hyppäävän parvekkeelta alas.

Jäädyin paikalleni. Yleensä olin ollut aina se, joka toimii ja auttaa muita. Nyt katsoin, kun tytön kaverit juoksivat alas ja alkoivat raahata tyttöä. Mietin: ei noin saa tehdä! Häntä ei saisi liikuttaa! Juoksin kysymään, onko ambulanssi soitettu. Myöhemmin kuulin, että tyttö oli halvaantunut.

Kun kuulin, että ambulanssi on soitettu, pysähdyin ja tajusin, mitä on tapahtunut. Sydämeni alkoi hakata, hiki valui. Minua pelotti, ja mietin vain, miten joku pystyi hyppäämään noin. Viskoin naamalleni kylmää vettä ja yritin rauhoittua. En saanut nukuttua koko yönä.

Kerta ei ollut ensimmäinen. Ensimmäinen paniikkikohtaus oli tullut jo aiemmin, kun asuin vielä kämppik­sen kanssa. Emme kumpikaan ymmärtäneet, mikä minulla oli. Olimme menneet sairaalaan, sillä luulin, että kuolen. Olin saanut hengitysmaskin, ja lääkäri oli kertonut, että minulla oli paniikkikohtaus. ’Tämä on tällainen nuorten naisten tauti’, hän oli sanonut, ja kommentti raivostutti minua.

Aloin kärsiä kuolemanpelosta, ja paniikkikohtaukset alkoivat toistua. Muistin yhä uudelleen, mitä olin nähnyt parvekkeella. Kohtaukset tulivat yleensä illalla, ja soitin aina äidille. Joskus kohtaus tuli, kun vietin aikaa kavereiden kanssa. Pari kertaa sain sen lentokoneessa.

Joka kerta tunsin, että minun pitää riisua vaatteitani. Join vettä, kastelin naamaani vedellä, usein juoksin kylmään suihkuun. Se helpotti oloa.

Äitini ehdotti, että menisin lääkäriin, mutta minä sanoin, etten aio ottaa lääkkeitä. Minä en ole hullu! Olin aina ollut energinen ja itsevarma, ja ajattelin, että itsetuntoni laskisi, jos söisin lääkkeitä. Liitin sen heikkouteen.

Parikymppisenä olin käymässä äitini luona Kuopiossa, kun sain kohtauksen taas kerran. Oli tapahtunut paljon: Minulla oli mennyt sukset ristiin ystäväni kanssa, ja olin muuttanut Joensuuhun. Kun äitini ehdotti jälleen kerran lääkäriin menoa, suostuin. Olin itsekin niin väsynyt jatkuvaan kuolemanpelkoon.

Juttelin terapeutin kanssa ja sain lääkkeet. Elämänlaatuni parani heti.

Lääkkeet pitävät kohtaukset poissa. Välillä on tilanteita, kun huomaan, että kohtaus voisi olla tulossa. Saan järkeiltyä, että sydämentykytys on paniikkia, se ei ole aivokasvain tai en saa sydänkohtausta. Vesi auttaa minua, esimerkiksi kylmän veden juominen.

Kerran yritin lopettaa lääkkeiden syömisen. Ajattelin, että vointini on niin hyvä, etten tarvitse niitä enää. Tuli joulu ja olin avopuolisoni Joonatanin kanssa äitini luona, kun paniikkikohtaus iski. Äitini oli toisella, Joonatan toisella puolella, ja sydämeni hakkasi. Yritimme katsoa leffaa, mutta oloni ei helpottunut. Äitini oli vierelläni koko yön, silitteli ja rauhoitteli.

Seuraavana päivänä menimme lääkäriin ja sain uuden reseptin. Ymmärsin, että lääkkeiden syömistä ei saa lopettaa yhtäkkiä. Nyt lääkkeen ottaminen on osa arkirutiinejani.

Olen miettinyt, mikä kohtauksia aiheuttaa. Ennen ensimmäistä kohtausta olin muuttanut 16-vuotiaana yksin Kuopiosta Rovaniemelle opiskelemaan tanssia, ja moni asia muuttui. Muutos oli siis jo tapahtunut ennen kuin näin tytön hyppäävän, mutta tapahtunut toi ensimmäistä kertaa kuoleman lähelle. Sitä ennen en ollut käynyt edes hautajaisissa.

Olen empaattinen, herkkä ja voimakkaasti tunteva. Aistin voimakkaasti myös muiden tunteet. Ne ovat hyviä piirteitä minussa, mutta voivat herkistää kohtauksille.

Olen myös luulosairas, ja vanhemmiten olen alkanut ymmärtää maailman vaarat: lehdet kirjoittavat murhista, syövistä ja lentokoneiden tippumisesta. Menen herkästi lääkäriin näyttämään jotain vaivaani. Nyt lääkäri on kieltänyt minulta sairauksien googlettamisen.

Olen saanut paniikkikohtauksia myös hammaslääkärissä. Ehkä tilanteita yhdistää kontrollin puute: olen jumissa tilanteissa, joista en pääse pois.

Yksinhuoltajaäitini adoptoi minut Etiopiasta, kun olin 1-vuotias. Olen miettinyt, vaikuttaako minuun se, että olen adoptoitu ja että minut löydettiin vauvana kadulta. Onko syvällä sisimmässäni jotain käsittelemätöntä, jota en tunnista? Aikuisena olen välillä ajatellut, että hitsi olen onnekas. En silti usko, että tapahtuneella ja paniikkihäiriölläni on yhteyttä. Olen ylpeä juuristani.

Lääkkeet tuovat minulle turvaa. Tuntuu, että ne ovat keino, jolla saan tunteen, että pystyn hallitsemaan paniikkikohtauksiani. Olen hyväksynyt, että ne ovat osa minua, ja syön niitä niin kauan kuin on tarpeen.

En ajattele paniikkihäiriötäni isona asiana. Puhun siitä kaikille. Ehkä minulla on itseni kanssa rauha asian suhteen.

Ajattelen, että asiat voivat olla ihan reilassa ja silti voi saada paniikkihäiriön. Haluaisin sanoa nyt nuorelle itselleni: Hyväksy asia. Älä ajattele, että olet heikko, jos joudut syömään lääkkeitä. Et syö niitä turhaan.”